Sandra Saulo
Yle
Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi Musiikin voiman vieraina oli kuusi suomalaista klassisen musiikin huippunimeä: viulisti Elina Vähälä, pedagogi ja pelimanni Mauno Järvelä, oopperalaulaja Helena Juntunen, muusikko Olli Mustonen, kapellimestari Klaus Mäkelä ja säveltäjä Magnus Lindberg.
Mitä nämä eri-ikäiset tähdet ovat aina halunneet kysyä toisiltaan tai mitä he ovat halunneet sanoa toisilleen? Tämä selviää juhlavuoden kysymysviestiketjusta.
Säveltäjä Magnus Lindbergin kysymys viulisti Elina Vähälälle:
Hyvä Elina!
Olet esittänyt lukuisia viulukonserttoja urasi aikana. Oletko mahdollisesti tuntenut, että nykyinen viulukirjallisuus kaipaisi jonkinlaista "toisenlaista" otetta? Eli puuttuuko konsertoista mielestäsi jotakin, ovatko ne toistensa toisintoja, olisiko solistin kannalta jotakin uutta toivottavaa?
Viulisti Elina Vähälän vastaus säveltäjä Magnus Lindbergille:
Tämä on mielenkiintoinen ja aavistuksen kinkkinen kysymys! Nimittäin koen, että me viulistit olemme ohjelmiston suhteen jo todella yltäkylläisen pitopöydän äärellä. Mitäpä herkkua sitä seuraavaksi suuhunsa ahmisi? Voisiko mitenkään olla tulossa vielä jotain mullistavaa jota ei ole ennen tehty, konseptin tasolla?
Myönnän, en ole sitä kaivannut. Jos joku keksii, niin hauskaa.
Viulukonserttojen kirjo on ällistyttävä.
Olen siinä mielessä soittajana dinosaurus, etten viihdy teosten parissa joissa runksutetaan pohjan lakkaa jouhilla tai soitetaan pelkästään tallan väärällä puolella. Yleisön puolella istuminen on eri juttu; jos efektit palvelevat teoksen dramaturgiaa, saan niistä hyvät kiksit.
Voisin ehkä kertoa mikä tekee teoksesta ja erityisesti viulukonsertosta minulle puhuttelevan ja läheisen, ja jollaisia toivon säveltäjien kirjoittavan yhä aina edelleen, tyylistä riippumatta.
Haluan tuntea lähteväni matkalle toiseen todellisuuteen, ulottuvuuteen. Sellaiseen, jossa on selkeä logiikka ja rakenne, oli se sitten vaikka kuinka yllätyksellinenkin ja ennenkokematon. Minun on kyettävä ymmärtämään teoksen informaatio syvällä tunnetasolla, jotta voin välittää tarinan joka pitää kuulijan vääjäämättömästi otteessaan. Tarinalla en tietenkään tarkoita mitään "ja sitten se karhu söi viulistin"- tyyppistä ohjelmallisuutta, vaan soivaa kokonaisuutta, joka muodostuu vastaansanomattomalla jatkuvuudella toisiinsa liittyvistä musiikillisista lauseista.
Jos viulun luontevat ominaisuudet ja idiomaattisuus on otettu huomioon, saa säveltäjä minulta vielä enemmän kiitosta ja kunnioitusta. Mikään ei ole niin turhauttavaa kuin huhkia kuukausitolkulla opettelemassa jotain, jonka idean kyllä ymmärtää, mutta joka on huonosti toteutettavissa.
Ja jos saa vielä kehua kysyjää, niin kyllä sinä Magnus olet käsittämättömän mestarillisesti toteuttanut kaikki nämä haaveet ensimmäisessä viulukonsertossasi, jota olen minäkin suureksi ilokseni päässyt soittamaan!
>Lahden Hiihtäjäntiellä kasvoi kolme huippuviulistia
-------------------------------
Viulisti Elina Vähälän kysymys Mauno Järvelälle:
Kertoisitko tällaiselle ullavalaisesta kansanmusiikkiperinteestä vieraantumaan päässeelle (Aatu Vähälä oli isoisän setä) vähän tämmäyksen filosofiasta ja että mikä tekee soittajasta hyvän tämmääjän?
Pedagogi ja pelimanni Mauno Järvelä vastaa:
Ensimmäiset harmoonit tehtiin Kaustisella 1800-luvulla kirkon tarpeisiin, virsien säestyssoittimiksi. Lähes samantien harmoonia ruvettiin käyttämään myös pelimannimusiikin säestyssoittimena. Ruotsinkielen sanasta "Stämma" (monta merkitystä, mm "soinnuttaa") johtuva tämmäys on kaustislainen murreilmaisu, joka tarkoittaa säestämistä. Pelimannimusiikin juuret ovat säätyläismusiikissa. Myös sointumaailman esikuvat löytynevät pitkälti pappiskartanoiden kammareista. Itseoppineet pelimannitämmääjät sovelsivat hoveissa kuulemaansa vapaasti ja tukivat melodioita soittavia viulupelemanneja lähinnä toonika-subdominantti-dominantti - pohjalta. Toonikalle eli perussoinnulle ei Kaustisella ollut omaa termiä, sensijaan subdominantti ja dominantti olivat tämmäyskielellä ylävaihto ja alavaihto. Näillä pärjättiin ja pärjätään tarvittaessa edelleen.
Tämmäyksen niukka sointuvalikoima on hienointa kansantaidetta. Toinen tämmäyksen tukijalka on rytmi: Vasemman käden hypnoottinen iskujen jakelu ja oikean käden varioiva takapotkutekniikka. Ja valssin kolomonen pitkäks! Filosofian ydin on siinä. Ken tämän oivaltaa, on hyvä!
(Monesti taitavakaan ammattilainen ei arvaa pelimannien sointuvaihdoksia. Kerran pelimannien harjoituksiin tulla tupsahti sanavalmiudestaan tunnettu Nikulan Maarit, joka oli kanttorina Kaustisen naapurissa Vetelissä. Hän huomasi pelimannitalon tuvassa vapaan harmoonin ja istuipa tämmäämään. Menossa oli vanha kaustislainen häämarssi. Kappaleen loputtua Maarit kommentoi suoritustaan: "Uusi ennätys! Ei yhtään oikiaa sointua!")
>Musiikista näköjään tykkäsin yli kaiken
-------------------------------
Pedagogi ja pelimanni Mauno Järvelän kysymys oopperalaulaja Helena Juntuselle:
”Leikki se on puoli elämää, lehemä ja Heikki toinen puoli”, sanoi aikanaa yks kaustislainen talon emäntä. Älä ota tätä kysymystä siis liian vakavasti.
Ensin pieni pohjustus: Istun aina sopivan hetken tullen Kaustisen Teboilin kahviossa. Joskus puheenaiheet ovat siihen ympäristöön yllättäviäkin käsitellen vaikkapa Wagneria, Shostakovitsia tai P. H. Nordgrenia. Pöydässä istuu lähinnä sellaisia asiakkaita, joille taidemusiikin maailma ei ole niitä tutuimpia.
Ja kysymys: Kuinka lähtisit selventämään seuraavaa kritiikin katkelmaa asiasta vähän tai tuskin sitäkään tietävälle niin, että saisit hänestä oopperan ystävän? (Artikkeli käsittelee Suomen Kansallisoopperan Ruusuritari -oopperan esitystä, jossa roolisuorituksesi Sophiena oli ”sekä laulullisesti että näyttämöllisesti ihastuttava”) Sitaatti tuleepi tässä:”Ruusuritari on kaikkineen ihan omanlaisensa teos muun muassa siksi, että vain harva ooppera määrittelee itsessään yhtä täsmällisesti rooleihinsa sopivat henkilöt, niin äänityypin kuin habituksenkin puolesta. Asia korostuu paroni Ochsissa, joka on yksi oopperakirjallisuuden vaativimmista bassorooleista. Ensinnäkin äänityypin puolesta Ochsin on oltava seriöösin profondobasson ja buffobasson täydellinen kombinaatio.”
Oopperalaulaja Helenan Juntusen vastaus:
Kriitikko tulee luoneeksi kirjoituksessa vastustamattoman kutsun meille kaikille mennä kokemaan juurikin tämä Ruusuritari produktio. Kyseinen ooppera on itsessään sellainen että kaikki roolit ovat extreme kamaa: Ochsin esittäjän täytyy siis olla oikea basso muhevine, jylisevine alaäänineen , sen lisäksi täytyy osata näytellä hyvin - ja vielä komediaa (ei riitä että osaa kuolla hienosti) .Usein myös buffo- eli hassuttelurooleissa tekstinkäsittelyn täytyy olla moottoriturpamaista eli saksaa pitää osata vääntää kuin konekiväärin suusta. Jos nyt ajatellaan paljonko maailmassa on bassoja - ja mikä pieni osa pystyy taipumaan (kirjaimellisesti) tähän rooliin - niin kyllä pitäisi ihmisen rynnätä katsomaan kyseinen prokkis.
Tämän oopperan kaikki roolit ovat siis kirjoitetut äärirajoja hipoen; korkeuden,mataluuden, äänen kantavuuden ja uskottavan, liikuttavan mutta silti komediallisen näyttelijäntyön suhteen.
Yksinkertaistaen: jos ottaa ohjelmistoon Kate Bushin tai Whitney Houstonin kappaleita oletusarvo on että ylipäätänsä pystyy laulamaan laulujen sävelet.
>Lisää teatteria oopperalavoille!
-------------------------------
Oopperalaulaja Helena Juntusen kysymys muusikko Olli Mustoselle:
Sinä olet löytänyt itsellesi ja perheellesi ihanan paikan keskeltä kauneimpaa suomalaista maisemaa.
Nyt kun katsot uraasi taaksepäin niin minkälaista muutosta on tapahtunut kolmenkymmen vuoden aikana kriteereissä joiden perusteella otat tai olet ottamatta keikan. Toisin sanoen mikä saa sinut lähtemään kotoa ylipäätään minnekään?
Vaikuttavatko useammat pallisi - johtaminen, säveltäminen - asiaan?
Entä onko olemassa rahasumma jolla sinut saa soittamaan Ballade pour Adelinea Donald Trumpille?
Muusikko Olli Mustosen vastaus:
Hei Helena,
mukava kuulla sinusta - lämmöllä muistelen yhteistöitämme niin Nisulan kuin Beethoveninkin teosten parissa. Ammatissamme on varmasti hyvä jatkuvasti pohdiskella ja uudelleenarvioida niitä perusteita, joiden pohjalta valitsee työtehtäviään. Ehkä olen nykyään entistä vastahakoisempi poistumaan Suomesta kesäaikaan - luonnon ihmeiden seuraaminen ja pohjoisen valomme kokeminen tuntuvat tuolloin niin kovin keskeisiltä asioilta.
Ja mitä tulee kysymyksesi viimeiseen osioon, tällainen asia taitaisi kaatua heti jo tuohon repertuaarikysymykseen - en näet usko mitenkään pystyväni vakuuttavaan tulkintaan tuosta teoksesta!
>En päättänyt ikinä ryhtyä muusikoksi - musiikki valitsi minut
-------------------------------
Muusikko Olli Mustosen terveiset kapellimestari Klaus Mäkelälle:
Hei Klaus! Satuin näkemään pienen osan taannoisesta Tampereen pianokilpailun finaalista ja olin aivan innoissani inspiroituneesta ja valoisasta muusikkoudestasi. Tässäpä pieni vinkki kokeneelta konserttilavojen kehäketulta: Olen huomannut, että intensiivisten konserttiperiodien jälkeistä niin fyysistä kuin henkistäkin palautumista edesauttaa suuresti, mikäli pystyy harrastamaan jotain rankkaa liikuntaa, mielellään luonnon keskellä. Oletko kokeillut SUP-melontaa? Hauska laji, joka soveltuu erinomaisesti myös meille muusikoille.
Kapellimestari Klaus Mäkelän vastaus:
Hei Olli. Ja suurkiitos! Mainio vinkki! En ole vielä kokeillut SUP-melontaa, mutta ihaillut kesäisin Töölönlahdella suppailevia ihmisiä. Täytyy siis ensi kesänä uskaltautua itsekin…
>Päävierailijakapellimestariksi 21-vuotiaana
-------------------------------
Kapellimestari Klaus Mäkelän kysymys säveltäjä Magnus Lindbergille:
Hei Magnus! Jos sinulla olisi mahdollisuus säveltää teos kenelle tahansa, kuka se olisi tai olisi ollut?
Säveltäjä Magnus Lindbergin vastaus:
David Oistrakh oli muusikko, jolle olisi ollut hienoa saada kirjoittaa jotain.
