Pietari Kylmälä
Yle
Kulttuuritoimittaja Pietari Kylmälä pakeni #Suomi100-juhlia runouden pariin. Mitkä säkeet jäivät mieleen suomalaisen kulttuurin hulluna vuotena? Ja mitä hän lupaa uudeksi vuodeksi?
Vuoden 2017 alussa lupasin itselleni perehtyä paremmin uuteen suomalaiseen runouteen. Ajattelin, että runous toisi kaivattua vastapainoa sille kulttuurikeskustelun hyperkiihdytykselle, mitä Suomen satavuotisjuhlinnan myötä oli syytä odottaa. Kaipasin laajoja ajattelun horisontteja, uusia sanoja, syventymistä suomeen.
Luin eteeni tulleita runokirjoja epäjärjestelmällisesti sieltä täältä ja jäin nauttimaan yksittäisistä säkeistä. Yritin visusti väistää suorittavaa lukemista, johon toimittajana usein lankean. Runojen parissa oleilu oli pakoa vuoden 2017 raskaudesta, siihen liittyvistä loputtomista keskusteluista ja huolista. Runojen lukeminen tasasi hengitystä.
Kaipasin laajoja ajattelun horisontteja, uusia sanoja, syventymistä suomeen.
En kuitenkaan odottanut, että vuoden 2017 kulttuurikeskustelujen hengästynyt tahti ulottuisi myös pakopaikkaani. Eräs vuoden 2017 juhlahankkeista oli tamperelaisen Mediapinta-kustantamon tempaus, jossa se julkaisi oman ilmoituksensa mukaan 750 runokirjaa yhdessä vuodessa. Tämä tarkoitti sitä, että vuoden aikana julkaistiin enemmän runokirjoja kuin ehkä koskaan Suomen historiassa.
Perinteiset kustantamot sen sijaan julkaisivat runoutta harvakseltaan. Lehtijutuissa ja kommenteissa harmiteltiin sitä, että runokirjoja ei palkita Finlandia-palkinnolla, että pojat eivät lue runoja, ja että tilanne on kaiken kaikkiaan huono. Lokakuussa uutiseksi nousi Poesia-runousosuuskunnan jättäytyminen pois Helsingin kirjamessuilta. Runoilijoiden pyörittämä osuuskunta tiedotti, että runot on siivottu messuilta niin sivuun, että pienen kustantamon ei ole järkevää osallistua.
Kaiken tämän suomalaiseen nykyrunouteen liittyneen kohinankin keskellä yksittäiset säkeet jäivät kaikumaan. En varmasti muodostanut mitään kuvaa siitä mitä “suomalainen runous” vuonna 2017 oli, mutta vuoden varrelta jäi rivi kirkkaita ajatuksia, joihin on helppo palata myöhemmin.
Samalla mielessä kypsyi hämäriä lupauksia vuodelle 2018. Tässä niistä muutama.
...päällimmäiseksi jää tunne menetyksestä, surusta ja poissaolosta.
Lupaus 1: surut mittakaavaan
Vuonna 2017 luin ehdottomasti eniten runoilija Tomi Kontion tekstejä. En niinkään runoja, vaan Kontion kirjoittamaa ja Elina Warstan kuvittamaa lastenkirjaa nimeltään Kissa nimeltä koira (2015). Kirjaa on luettu perheessämme niin paljon, että kannet alkavat jo irrota liimauksistaan ja kirjan kuvat osataan ulkoa. Se on surullinen ja rakas kirja.
Lastenkirjan rinnalla luin Tomi Kontion vuonna 2017 ilmestynyttä runokokoelmaa Saattaa, olla (Teos). En tiedä mistä se johtui (lastenhuoneen läheisyydestä, rakkauden pakahduttavuudesta?), mutta kokoelmasta välittyvä kuolemanläheisyys järkytti minua. Kuoleman ja rakkauden läheinen suhde on Kontion runokokoelman kantava teema. Sitä piiritetään runsain, romanttisin säkein, mutta kaikkein päällimmäiseksi kokoelmasta jää tunne menetyksestä, surusta ja poissaolosta.
Minun on usein vaikea sulattaa kovin romanttisia runotekstejä. Saattaa, olla -kokoelmassa romanttisen runouden keinoihin suhtaudutaan kuitenkin (itse)tietoisesti ja runot tuntuvat välillä pysähtyvän nauramaan itselleen. Kuten runossa Nocturno:
“Niin kuin kaipajaisi kosketusta, huulistunutta hetkeä, / siveäksi haalistuneessa yössä.”
Itselleen naurava hetki suhteellistaa läheisen menetyksen tunteen, joka sellaisenaan olisi vaikea ottaa vastaan.
Vuonna 2018 lupaan surra suhteellisemmin.
...kuinka vastuullista työtä unien näkeminen on.
Lupaus 2: paremmat unet
Silja Kejosen esikoisteos Vihkilumen talo (Otava) oli myös omalla tavallaan hyvin romanttinen ja kaunis. Unenomainen ja fragmentaarinen teos kulkee eteenpäin kuvasta toiseen. Kirjan sivuilla toistuu sana “jatka” aivan kuin kehotuksena olemaan pysähtymättä yksittäisten runokuvien äärelle. Uni jatkuu omalla painollaan ja jättää “tyynyn laskokset” poskelle.
Minulle Vihkilumen talo opetti kuinka totista ja omalla tavallaan vastuullista työtä unien näkeminen on. Eräässä runossa runon puhuja ripottelee “jauhoja luomilleen” ja vaipuu uneen. Haluaisin ottaa Vihkilumen talo -teoksesta mukaani tämän aktiivisen nukahtamisen kuvauksen:
"Katsominen rapautuu / valkoinen käy työstä / ihoni, aivan tyhjä / repsottelee reunoilta"
Vuonna 2018 lupaan nähdä unia enemmän ja paremmin.
...kuulla puiden oma elämä selkeämmin...
Lupaus 3: pyrkimys metsään
Keijo Virtasen Männyt on runovihko. Se on pieni, kirjahyllyyn helposti hukkuva, kaunis esine. Männyt on teos männyistä. Siinä tarkennetaan aisteja, jotta männyt ja metsä tulisi havaituksi.
Olin luvannut itselleni, että viettäisin vuonna 2017 enemmän aikaa metsässä. Yritys jäi ehkä yritykseksi, mutta Keijo Virtasen runokokoelma (vai runoelma?) lohdutti minua. Se on nimittäin teos pyrkimyksestä kuulla puiden oma elämä selkeämmin kuin mihin ihmiselämä usein taipuu. Joka tapauksessa minulle jäi tunne siitä, että pyrkimys on tärkein.
Keijo Virtasen Männyt-runovihkoa voisi kutsua yhden asian runoudeksi. Nimityksessä ei ole mitään halventavaa, sillä teoksen runot ja kauniit piirrokset muodostavat yhtenäisen kysymyksen. Ja kysymys on tärkeämpi kuin koskaan:
"Nyt kun emme näe enää, / kuinka voisimme vielä elää / mäntyjen keskellä?"
Vuonna 2018 lupaan pyrkiä metsään tarmokkaammin.
...uni ei ole vielä poistunut elimistöstä.
Lupaus 4: syvemmälle sukeltaminen
Maria Matinmikon Värit (Siltala) on tarkkuudessaan ja kirjoituksensa vapaudessa hämmästyttävä teos. En tiedä mistä se kertoo, vai kertooko mistään. Sukellan kuitenkin sen kirjoitukseen päivästä toiseen. Yleensä sukeltaminen tapahtuu aamuisin kun päivä ei ole vielä aivan noussut eikä uni vielä poistunut elimistöstä.
Osaan kuvailla Matinmikon teosta vain huonosti ja yleisesti: se on kieltä ja kirjoitusta. On vaikea sanoa missä kirjoitus päättyy ja kielen oma mieli alkaa. Teos liikkuu vapaasti mielikuvasta toiseen. Kirjoitus vertautuu arkkitehtuuriin, rakennettuihin ja koettuihin tiloihin, jotka pakottavat kirjoituksen osaksi omia logiikoitaan:
"Tämä kaikki muistuttaa vanhaa alkeellista monitoimikuntosalilaitetta, johon jää kiinni: Se ottaa valtaansa ja pakottaa jatkuvaan liikkeeseen."
Minulla on vain harvoin sellaisia lukukokemuksia, joissa voin vapaasti antautua teoksen vietäväksi. Maria Matinmikon Värit-teoksen assosiatiivisuus on äärimmäisen vapauttavaa. Siihen voi sukeltaa.
Vuonna 2018 lupaan sukeltaa syvemmälle.
