Hyppää pääsisältöön

Eliel Saarisellakin on tuntemattomat puolensa

Tarton paavalinkirkon sisätila
Tarton paavalinkirkon sisätila Kuva: Heidi Gabrielsson/YLE Paavalinkirkko,Tartto,Eliel Saarinen,Tarton Paavalinkirkko

Arkkitehti Gottlieb Eliel Saarisen (1873 – 1950) elämäntyö on saanut pitkästä aikaa runsaasti julkisuutta viimeisen vuoden aikana.

Hänen Tarttoon suunnittelemansa Paavalinkirkko on kunnostettu alkuperäisia suunnitteluideoita kunnioittaen, ja Helsingin keskustassa Saarisen elämäntyötä on muistettu Laiturilla Helsingistä on tullut suurkaupunki -näyttelyn ja luentosarjan muodossa. Lisäksi Saarisen roolia kaupunkisuunnittelijana on juhlistettu myös arkkitehti Juha Ilosen toimittaman Kaupungin piirteet -nimisen teoksen myötä.

Luentosarjassa tutkijat nostivat esiin myös kysymyksen Saarisen mahdollisista natsisympatioista. Se ei ole aivan uusi asia, mutta toisaalta ei aivan loppuun asti avattukaan.

Unohtunut kirkko

Tarton Paavalinkirkko miltei tuhoutui sodassa, vajosi alennustilaan ja unohtui vuosikymmeniksi. Viime vuonna valmistuneessa perusteellisessa kunnostuksessa kirkko on restauroitu mahdollisimman tarkkaan Saarisen suuunnitelmien mukaiseksi suomalaisvoimin. Kirkon suunnittelu sijoittui kiinnostavaan käännekohtaan Eliel Saarisen uralla, juuri ennen hänen muuttoaan Yhdysvaltoihin.

Harva Suomessa tiesi tai muisti, että Eliel Saarinen suunnitteli Tarttoon kirkon 1910-luvulla. Samaan aikaan hänen suunnittelupöydällään olivat mm. Helsingin Rautatieasema sekä Lahden ja Joensuun kaupungintalot, jotka ovat tutkijoille ja monille muillekin läpikotaisin tuttuja. Kirkon kuva esiintyy joissakin Saarisen arkkitehtuuria koskevissa kirjoissa, mutta olemassa ei ollut tutkimusta, johon nojaten siitä olisi voinut kertoa sen enempää.

Tartto oli Neuvosto-Viron aikana suljettu kaupunki, sillä aivan sen laitamilla sijaitsi merkittävä lentotukikohta ydinpommittajineen. Lisäksi kirkko oli sodassa tuhoutunut pahoin, ja korjattu varsin suurpiirteisesti siten, että alkuperäinen Saarisen luoma asu menetettiin.

Näkymä Tarton yli Paavalinkirkon tornista.
Näkymä Tarton yli Paavalinkirkon tornista. Näkymä Tarton yli Paavalinkirkon tornista. Kuva: Jonni Roos/YLE Tartto,Paavalinkirkko

Neuvostoviranomaiset ottivat pääosan rakennuksesta muuhun kuin kirkolliseen käyttöön, ja siellä säilytettiin muun muassa Viron kansallismuseon esineistöä ja pidettiin kirpputoria. Vasta Viron vapautumisen jälkeen, suomalaisten museoviranomaisten vierailukäynnillä, syntyi ajatus kirkon korjaamisesta ja palauttamisesta Eliel Saarisen suunnittelemaan asuun.

Oli olemassa muutama piirustus ja valokuva, mutta ne jättivät liiaksi yksityiskohtia arvailun varaan.

Ongelma oli, ettei kukaan aivan tarkkaan tiennyt, millainen kirkko alkujaan oli. Oli olemassa muutama piirustus ja valokuva, mutta ne jättivät liiaksi yksityiskohtia arvailun varaan.

Arkkitehdit Kari Järvinen ja Merja Nieminen.
Arkkitehdit Kari Järvinen ja Merja Nieminen ovat suunnitelleet Tarton Paavalinkirkon kunnostuksen. Arkkitehdit Kari Järvinen ja Merja Nieminen. Kuva: Jonni Roos/YLE arkkitehtuuri (erikoisala),arkkitehtitoimisto,Merja Nieminen

Salapoliisityötä

Arkkitehdit Kari Järvinen ja Merja Nieminen saivat vuonna 2007 tehtäväkseen kunnostaa kirkon. Heidät tunnettiin taitavina korjausrakentamisen ammattilaisina, jotka olivat huolehtineet monien Suomenlinnan rakennusten kunnostamisesta. Paavalinkirkon suunnittelutehtävän he saivat voittamalla siitä järjestetyn arkkitehtuurikilpailun. Tästä alkoi noin kymmenen vuoden työ, jonka aikana Tartto ja eri kulkuyhteydet sinne tulivat heille hyvin tutuiksi.

Ensi kertaa Tarttoon saavuttuaan arkkitehdit löysivät kirkon, joka oli lohduttomassa kunnossa. Saarisen harkitut yksityiskohdat olivat hautautuneet sekalaisten muutosten ja korjausten alle. Esimerkiksi kirkon tornin huippu oli saanut alkuperäiselle hahmolle vieraan räystään, ikkunat olivat vääränlaiset, tornin korkea ikkuna-aukko oli katkaistu ränneillä ja kirkon upeat puuleikkauksin koristellut ovet oli korvattu vähän samannäköisillä neuvostovalmisteisilla ovilla.

Koska alkuperäisiä suunnittelupiirustuksia ei kaikilta osin löytynyt, piti kirkon alkuperäistä asua etsiä salapoliisimenetelmin.

Kirkon sisätiloissa Saarisen luoma ilme oli miltei kokonaan tuhoutunut, sikäli kun sitä oli edes koskaan toteutettu. Kirkko jäi juuri valmistumisensa aikoihin ensimmäisen maailmansodan jalkoihin, eikä esimerkiksi Saarisen kirkkoon piirtämiä parvia oltu koskaan edes rakannettu rautabetonista, vaan ne oli tehty edullisemmin puusta.

Koska alkuperäisiä suunnittelupiirustuksia ei kaikilta osin löytynyt, piti kirkon alkuperäistä asua etsiä salapoliisimenetelmin. Kirkkohan saattoi olla merkittäväkin tapaus Saarisen tuotannossa, mutta kukaan ei oikeastaan tiennyt oliko niin.

Tuttu mies

Noin muuten Eliel Saarisen elämä ja tuotanto tunnetaan hyvin. Hänestä on myös olemassa kohtalaisen tuore Timo Tuomen kirjoittama elämäkerta. Saarinen oli hyvin tuottelias ja aktiivinen. Hänen kansainvälinen maineensa, sekä toisaalta Elielin pojan, Eero Saarisen vieläkin suuremman maailmanmaineen takia heidän tuotantoaan on selvitetty hyvin rahoitetuissa tutkimushankkeissa.

Eliel Saarinen syntyi 1873 Rantasalmella vaikutusvaltaisen pastorin perheeseen. Isä, Juho Saarinen eteni urallaan lopulta Pietarin suomalaisen seurakunnan nykyisinkin ylläpitämän Pyhän Marian kirkon kirkkoherraksi. Kuten Elielin Tarttoon suunnittelema kirkko, myös isän johtama kirkko sai myöhemmin neuvostoaikana kylmää kyytiä: 1930-luvun lopulla Pietarin Pyhän Marian kirkko muu­tettiin asuntolaksi ja sen alakertaan sijoitettiin luutavarasto.

Pappisperheen lapsena Eliel sai hyvän kasvatuksen, ja hän ilmeisesti sisäisti elämänkatsomuksen, jota voisi nykypäivän näkökulmasta pitää hengellis-konservatiivisena.

Yhteiskunnallisesti Saarinen ei vaikuta erityisen edistykselliseltä, mutta hänen suunnitelmissaan on häkellyttävää kauneutta ja taidokkuutta.

Hänen myöhemmistä suunnitelmistaan voi helposti huomata, miten yhteiskunnan hierarkkiset luokkarakenteet heijastuvat Saarisen visioimaan kaupunkitilaan: huomattava osa arkkitehdin huomiosta kohdistuu yhteiskunnan valtarakenteiden uusintamiseen erilaisten seremoniallisten spektaakkelien muodossa.

Yhteiskunnallisesti Saarinen ei vaikuta erityisen edistykselliseltä, mutta hänen suunnitelmissaan on häkellyttävää kauneutta ja taidokkuutta. Ja hän oli kyllä edistyksellinen siinä mielessä, ettei häntä edeltäneen sukupolven arkkitehtien tapa suunnitella rakennuksia pääasiassa klassististen suunnittelusääntöjen pohjalta vastannut hänen mielestään kehittyvän modernin maailman haasteisiin.

Arkkitehdin tuli löytää nykyaikaisia ratkaisuja nykyajan ongelmiin, ja pukea ne itävaltalaisen Camillo Sitten ajatuksia seuraten kauniiksi ja elämyksellisiksi kaupunkitiloiksi. Arkkitehtuurin historia oli osoitus siitä, että kauneutta pystyttiin tuomaan mihin tahansa käytännön tarpeeseen.

Yhteiskuntajärjestystä Saarisen arkkitehtuuri ei kuitenkaan pyrkinyt uudistamaan. Työläiset olivat työläisiä ja yläluokka yläluokkaa Saarisen kauniissa kaupunkivisioissakin.

Juuri tuo kauneus ja taidokkuus teki Elielin arkkitehtuurista huikean menestystarinan. Sen alkujuuria voi etsiä lapsuuden taideharrastuksesta ja tavallista laajemmasta kokemuspiiristä. Nuori Eliel sai monipuolisen kokemuksen erilaisista elämäntavoista ja asuinpaikoista.

Maaseudulla vietetyn lapsuuden jälkeen hän ahmi rautaisannoksen kaupunkikulttuuria. Perhe asui Pietarissa, jossa Eremitaasissa käynti kuului Elielin arkeen. Kun hänen vanhempansa kävivät kaupungilla asioimassa, he jättivät Elielin siksi aikaa odottamaan Eremitaasiin, jotta pojalla olisi mielekästä tekemistä ja hän välttyisi ongelmilta vanhempien ollessa muualla.

Saarinen sai maailmanmainetta osakseen jo heti uran alussa. Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn suunniteltu Suomen paviljonki herätti laajaa kansainvälistä huomiota.

Oppikoulun vuoksi Elielin oli siirryttävä Viipuriin. Lyseota hän kävi Tampereella ja arkkitehdiksi hän opiskeli Helsingissä. Arkkitehdiksi valmistuttuaan hän matkusti ulkomailla sekä tutustumassa uusimpaan arkkitehtuurin, että myös omien töittensä takia. Verrattuna useimpiin tuon ajan suomalaisiin hän oli täydellinen kosmopoliitti.

Saarinenhan sai maailmanmainetta osakseen jo heti uran alussa. Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn suunniteltu Suomen paviljonki herätti laajaa kansainvälistä huomiota. Yhtiökumppanit Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren loivat maailmannäyttelypaviljongillaan kuvan omaleimaisesta kansakunnasta, jolla oli kunniakas menneisyys ja taito soveltaa uusimpia teknologioita ja ideoita.

Saarisen elämäkerran kirjoittaneen Timo Tuomen mukaan Eliel sai kolmikosta eniten kansainvälistä huomiota maailmannäyttelyn yhteydessä lähinnä siksi, että hän oli ainoana heistä paikan päällä valvomassa rakennustöiden edistymistä. Siksi joillekin saattoi syntyä vaikutelma, että rakennus oli kokonaan hänen suunnittelemansa.

Maailmannäyttelypaviljonki oli tietoinen vastatoimi Venäjän Suomeen kohdistamalle sorrolle. Samoihin aikoihin Saarinen oli myös mukana puuhaamassa Akseli Gallen-Kallelan suunnittelemaa surumerkkiä, jolla vastustettiin Suomen omien postimerkkien lopettamista.

Saarinen ei juuri korostanut poliittisia näkemyksiään, joten hänen poliittisia kantojaan täytyy arvella muutamien historiallisten faktojen perusteella. Yksi niistä on Saarisen toiminta jonkinlaisissa kunniamerkkiasioissa valkoisten puolella vuoden 1918 tapahtumien aikaan, mutta tämä ei toki ole yllättävää Saarisen perhetaustan huomioon ottaen.

Pienen Suomen vaatimattomassa rakennuskulttuurissa Hvitträsk on ainutlaatuinen tapaus.

Vuoden 1900 maailmannäyttely oli paras mahdollinen lähtölaukaus nuoren arkkitehdin uralle. Seuraavina vuosina tapahtui paljon: samat nuoret herrat Gesellius, Lindgren ja Saarinen suunnittelivat vakuutusyhtiö Pohjolan talon Helsingin Aleksanterinkadulle, ylellisen Suur-Merijoen kartanon Viipurin lähelle, sekä omaan käyttöön tarkoitetun ateljee- ja asuintalon Hvitträskiin Kirkkonummelle. Ajan hengen mukaisesti Hvitträskistä luotiin kokonaistaideteos, jossa pienimmätkin yksityiskohdat oli suunniteltu kokonaisuuden osaksi.

Pienen Suomen vaatimattomassa rakennuskulttuurissa Hvitträsk on ainutlaatuinen tapaus. Jyrkälle mäelle luonnonkauniin järven rannalle rakennettiin kolmen arkkitehdin asunnot ja työtilat.

Nuorten arkkitehtien yhteiselämä sai yllättävän käänteen, ennen kuin he kaikki olivat edes muuttaneet taloon. Elielin, ja hänen ensimmäisen vaimonsa Mathildan suhde oli ilmeisesti ollut ongelmissa jo muutaman vuoden, ja yhtäkkiä kävikin niin, että Mathilda avioitui yhtiökumppani Herman Geselliuksen kanssa. Eliel puolestaan vei vihille Hermanin sisaren Lojan.

Uudet pariskunnat vihittiin samanaikaisesti vuonna 1904. Tämä “vaimojen vaihto” oli toki verraton skandaali, ja Hvitträskissä vieraillut säveltäjä Gustav Mahler mainitsee siitä vaimolleen Alma Mahlerille kirjoittamassaan kirjeessä:

“Noin vuosi sitten heidän mieleensä juolahti, että elämä ilman vaihtelua on ‘pelkkää olemassaoloa’. Mitä tehdä? No he vaihtoivat vaimoa ja ovat nyt eläneet vuoden verran yhdessä yhtä iloisesti kuin ennenkin, rakentavat taloja muille, ja asuttavat omaansa. Eikö olekin hauska tarina?”

Kirjeestä on laajempi lainaus Timo Tuomen Saaris-elämäkerrassa. Pian yhteinen arkkitehtitoimisto oli historiaa, ja kolmikko alkoi tehdä arkkitehtuuria omilla tahoillaan.

Historiallisista arkkitehtuurityyleistä ammentava eklektinen lähestymistapa, jossa etusijan saavat monumentaalisuus, ankara symmetria ja vertikaalin korostaminen ylevässä hengessä.

Saarinen voitti vuonna 1908 kilpailun eduskuntatalosta. Hänen upeasti piirretty luonnoksensa on jäänyt elämään, vaikka silloin Helsingin Tähtitorninmäelle laadittua suunnitelmaa ei toteutettukaan. Luonnoksessa kiteytyy Saarisen tuotannolle tyypillisiä piirteitä: historiallisista arkkitehtuurityyleistä ammentava eklektinen lähestymistapa, jossa etusijan saavat monumentaalisuus, ankara symmetria ja vertikaalin korostaminen ylevässä hengessä.

Eliel saarisen suunnitelma eduskuntataloksi Helsingin Tähtitorninmäelle.
Eliel Saarisen suunnitelma eduskuntataloksi Helsingin Tähtitorninmäelle. Eliel saarisen suunnitelma eduskuntataloksi Helsingin Tähtitorninmäelle. Kuva: Arkkitehtuurimuseo Eliel Saarinen,Luonnos

Saarisen tuotantoon monipuolisesti perehtynyt arkkitehti Juha Ilonen näkee Saarisen keskeisissä teoksissa monumenttifiksaatiota.

Hänen mukaansa juuri eduskuntatalosta alkaen liiallinen monumentaalisuus vaivasi Saarisen töitä ainakin kahdenkymmenen vuoden ajan. Ilonen lainaa jalkapalloterminologiaa:

– Keltaista korttia pitäisi näyttää. Ongelma on siinä, että hän osasi tehdä niin kauniita luonnoksia, että niihin on vaikea sanoa vastaan.

Hyvä esimerkki Saarisen monumentaalisuudesta on Ilosen mielestä suunnitelma Australian Canberraan: vuonna 1912 Saarinen teki totetumattomaksi jääneen, suurisuuntaisen kaupunkivision, jossa kaarevalinjaiset puistoavenuet ja vesiaiheet elävät täydellisessä harmoniassa sykkivän metropolin tiiviiden umpikorttelien kanssa. Suunnitelma on silminkantamattomiin jatkuvaa paraatiarkkitehtuuria, seremoniallisten näkymien juhlaa.

– Saarisen ehdotus Canberran parlamenttitaloksi on megalomaaninen monumentti. Se on ihan pyramidien luokkaa. Se vain on niin taitavasti piirretty, ettei itse suunnitelman tunkkaisuutta ole helppo huomata, sanoo Ilonen.

Saarisella oli tietty ideologinen palo, ehkä ei poliittisesti mutta henkisesti. Hän halusi luoda symboleja auktoriteettien käyttöön. Ilonen viittaa myös ihmishahmojen muutokseen Saarisen arkkitehtuurissa.

– Vakuutusyhtiö Pohjolan talon menninkäiset voi vielä nähdä jopa huumorina tai anarkiana, mutta eduskuntatalosuunnitelmasta ja Helsingin rautatieasemasta alkaen Saarisen rakennuksiin alkaa ilmestyä yli-ihmisyyttä symboloivia hahmoja.

Canberran suunnitelma oli yksi monista Saarisen ulkomaille suuntautuneista hankkeista. Vaikka pian oman toimiston perustamisen jälkeen Saarisen suunnittelupöydällä olivat Helsingin päärautatieasema, sekä kaupungintalot Lahteen ja Joensuuhun, ei hänellä ollut mielestään tarpeeksi töitä. Siksi Saarinen oli kiinnostunut myös työmahdollisuuksista ulkomailla.

Virossa hänen ja Armas Lindgrenin maine oli ollut hyvä jo Pariisin maailmannäyttelyn paviljongista asti, joten heille molemmille avautui työmahdollisuuksia myös siellä. Virolaisten arkkitehtien parissa heitä suorastaan ihailtiin.

Armas Lindgrenin suunnittelema Sakala-talo Tartossa.
Armas Lindgrenin suunnittelema Sakala-talo Tartossa. Armas Lindgrenin suunnittelema Sakala-talo Tartossa. Kuva: Jonni Roos/YLE Tartto,Armas Lindgren,Sakala

Eliel teki Tallinnaan nykypäiviin säilyneen Luottopankin talon ja myös – myöhemmin Viron valtionpäänäkin toimineen – Friedrich Akel -nimisen silmälääkärin klinikka- ja asuintalon. Toteutumatta jäivät Saarisen suunnitelma Tallinnan uudeksi raatihuoneeksi ja myöhempiä Munkkiniemi-Haaga - ja Pro Helsingfors -suunnitelmia edeltänyt ehdotus Tallinnan asemakaavaksi.

Myös Armas Lindgren teki useita toteutuneita suunnitelmia Viroon. Tarttoonkin hän suunnitteli 1906 valmistuneen Vanemuine-teatterin ja hiljattain kunnostetun korkeakouluopiskelijoiden miesjärjestön Sakala-talon (vuonna 1910, yhdessä Wivi Lönnin kanssa). Paavalinkirkon tavoin Vanemuine-teatteri pääosin tuhoutui vuoden 1944 pommituksissa.

Tarton Paavalinkirkko saa alkunsa

Kun 1910-luku alkoi, työtilanne Suomessa alkoi käydä vaikeammaksi. Armas Lindgren oli suunnitellut hiljattain kaksi taloa Tarttoon ja Elielillekin avautui siellä tilaisuus. Merja Nieminen kertoo, etteivät he ole löytäneet tietoa siitä, miten Saarinen alkujaan sai suunnittelutyön omalle toimistolleen.

Tarton Paavalin seurakunta oli aloittanut hankkeen kirkkorakennuksen saamiseksi, ja tehtävään oli aluksi suunniteltu erästä tunnettua saksalaista kirkkoihin erikoistunutta arkkitehtia. Jollakin tuntemattomalla tavalla Saarinen oli onnistunut puhumaan itsensä kirkon pääsuunnittelijaksi. Hänen tiedetään olleen tehokas uusien rakennushankkeiden saamisessa toimistolleen, ja hän mitä ilmeisimmin oli hyvä suostuttelija.

Eliel Saarisen luonnos Tarton Paavalinkirkoksi.
Eliel Saarisen suunnitelma Tarton Paavalinkirkoksi. Eliel Saarisen luonnos Tarton Paavalinkirkoksi. Kuva: Arkkitehtuurimuseo Eliel Saarinen,Tartto,Paavalinkirkko

Yksi harvoista Saariselta säilyneistä Paavalinkirkon suunnitelmista on vuonna 1911 päivätty näkymä kirkon edustalta. Nieminen arvelee, että se on kuva, jolla Saarinen on vakuuttanut tilaajan ja saanut suunnittelutehtävän itselleen.

– Hän on tavallaan lyönyt tilaajan hepnaadilla tarjoamalla näin hienon ajatuksen, sanoo Nieminen. Kirkon torni on kuin yhdistelmä Kansallismuseota ja Helsingin rautatieasemaa, jotka molemmat ajoittuvat osapuilleen samoihin vuosiin.

Uutta Paavalinkirkossa oli, että siihen oli kirkkosalin lisäksi yhdistetty seurakuntakeskus. Sellaista kirkkoa Virossa, tai sen paremmin Suomessakaan ei ollut ennen nähty. Uutta oli myös rautabetonin käyttö, joka mahdollisti suuret, avarat sisätilat. Silti suunnitelma huokui arkkitehtuurin perinteitä ja kaupunkitaiteellista herkkyyttä.

– Suunnitelmassa Riian maantien varteen syntyy täysin kehystetty, hieno aukio. Se olisi ollut todella hieno, mutta aukio ei koskaan toteutunut kuten suunnitelmassa, sanoo Nieminen.

Vain kirkon vasemmanpuoleinen siipirakennus toteutettiin, sekin toisen arkkitehdin piirtämänä. Aukiotunnelmaa ei pääse syntymään, koska tila on avoin kirkon oikealla puolella.

Merkittäväksi Paavalinkirkon tekee jo se, että se on Saarisen ainoa säilynyt kirkko Euroopassa.― Merja Nieminen

Muilta osin kirkon ulkopuoli toteutui pitkälti Saarisen vuonna 1911 ehdottaman luonnoksen pohjalta. Hän ei juurikaan muuttanut mitään myöhemmissä vaiheissa.

Vaikka Paavalinkirkko on jäänyt vähälle huomiolle osana Saarisen tuotantoa, hän itse lienee pitänyt sitä onnistumisena. Vanhat valokuvat paljastavat, että luonnos kirkosta oli ripustettu hänen toimistonsa seinälle.

– Merkittäväksi Paavalinkirkon tekee jo se, että se on Saarisen ainoa säilynyt kirkko Euroopassa, kertoo Merja Nieminen.

Eliel Saarisen suunnittelema Metodistikirkko Helsingin Yrjönkadulla.
Eliel Saarisen suunnittelema Metodistikirkko Helsingin Yrjönkadulla. Eliel Saarisen suunnittelema Metodistikirkko Helsingin Yrjönkadulla. Kuva: Vapaa käyttöoikeus, tuntematon valokuvaaja. Helsingin kaupunginmuseo. CCBY 4.0 Eliel Saarinen,metodismi

Hän teki myös pienen Emmanuel-metodistikirkon Helsinkiin Yrjönkadulle, mutta se purettiin vuonna 1938.

Myöhemmin Saarinen teki useita kirkkoja Yhdysvaltoihin, mutta ne kuuluvat hänen tuotannossaan kokonaan eri kauteen ja eri ilmaisutapaan.

Kuva Tarton Paavalinkirkosta vuodelta 1917.
Kuva Tarton Paavalinkirkosta vuonna 1917. Kuva Tarton Paavalinkirkosta vuodelta 1917. Kuva: tuntematon/vanhentunut Tartto,Paavalinkirkko

Paavalinkirkon rakennuspiirrustukset Saarinen päiväsi vuonna 1913. Kirkko jäi kuitenkin pahasti ensimmäisen maailmansodan jalkoihin. Se otettiin keskeneräisenä käyttöön vuoden 1916 jouluna.

– Tämä on jännä kuva, koska se kertoo hirveän paljon, sanoo Merja Nieminen ja näyttää mustavalkoista kuvaa, jossa kirkon seinustoja koristavat joulukuuset.

– Se kertoo muun muassa, että kirkon holveja ei koskaan tehty betonista, varmaan kustannussyistä, eikä parviakaan tehty betonista.

Kirkkoa muutettiin olennaisilta osilta jo hyvin pian valmistumisen jälkeen.

Kirkkoon oli tilattu virolaisen kuvanveistäjä Amandus Adamsonin jättiläiskokoinen marmoriveistos, johon valo tuli Saarisen suunnittelemista ikkunoista epäedullisesti.

– Alttarin taustan ikkunoista tuli aivan liikaa valoa tuohon valkoiseen marmoriveistokseen, joten ikkunat muurattiin umpeen ja seinään maalattiin lisää koristeita. Alkujaan valoisa kirkkotila muuttui siten melko hämäräksi.

Seurakunnan varat eivät riittäneet kuin välttämättömimpään ja edullisimpaan kalustukseen. Tässä muodossaan kirkko toimi aina vuoteen 1944 asti, jolloin siihen osui palopommi. Kirkko paloi pahoin. Adamsonin veistos mureni kuumuudessa niin, että vain veistoksen keskellä seisovan Jeesuksen jalat säilyivät.

Sillävälin Saarisen elämässä oli tapahtunut paljon. Paavalinkirkon piirrettyään hän oli syventynyt Helsingin kaupungin kokonaisvaltaiseen kehittämiseen Munkkiniemi-Haaga ja Pro Helsingfors -suunnitelmillaan. Ja vaikka näitä suunnitelmia ei sellaisenaan toteutettu, osa Munkkiniemen ja Etelä-Haagan katuverkoista sai Saarisen antaman muodon. Jopa Vihdintien liikenneympyrä on myöhemmin tehty Saarisen ideoimalle paikalle.

Ajatuksena oli tehdä Kalevalan ympärille eräänlainen suomalainen Pantheon.

Sen sijaan Saarisen vuonna 1921 Munkkiniemen kruunuksi suunnittelemaa Kalevalataloa ei koskaan rakennettu. Suunnitelma on myöhemmin vakiintunut arkkitehtuurihistorioitsijoiden irvailun kohteeksi esimerkkinä täysin epärealistisesta hankkeesta.

Ajatuksena oli tehdä Kalevalan ympärille eräänlainen suomalainen Pantheon, jossa samaan bunkkerimaiseen rakennuskompleksiin olisi sijoitettu näyttelytoimintaa, kalevalatutkijoiden työtiloja ja asuntoja, taiteilijoiden ateljeetiloja sekä suomalaisten suurmiesten hautakrypta. Koko sommitelman ytimessä olisi ollut Akseli Gallen-Kallelan suunnittelma Suur-Kalevala ilmentämässä suomalaisen nerouden korkeimpia asteita.

Linnoitusmaisen rakennuksen keskellä kohoava torni-osa olisi ollut 80-metrinen, eli vielä korkeampi kuin myöhemmin rakennettu Helsingin olympiastadionin torni.

Nykypäivän jälkiviisaasta näkökulmasta katsoen hanke oli mielipuolinen. Mutta Kalevalatalon puuhaajille kyse oli uskonnollisesta, mystisestä yhteydestä.

Eliel Saarisen suunnitelma Kalevalataloksi
Eliel Saarisen suunnitelma Kalevaltaloksi Helsingin Munkkiniemeen. Eliel Saarisen suunnitelma Kalevalataloksi Kuva: Arkkitehtuurimuseo Eliel Saarinen,Kalevalatalo

Natsisympatioita Cranbrookissa

Vuonna 1922 Eliel oli osallistunut Chicago Tribune -sanomalehden 75-vuotisjuhlan kunniaksi järjestettyyn arkkitehtuurikilpailuun, jossa tuli suunnitella pilvenpiirtäjä lehden uudeksi toimitaloksi. Timo Tuomi kuvaa elämäkerrassa kilpailun dramaattiset vaiheet, jossa muun muassa palkinnot jaettiin etuajassa amerikkalaisille arkkitehdeille, ennen kuin kaukaa Euroopasta lähetetty suomalaisarkkitehdin kilpailuehdotus oli edes ehtinyt perille.

Silti Saarisen suunnitelma aiheutti saapuessaan sensaation, ja jo päätettyä palkintojärjestystä muutettiin siten, että Saarinen sai toisen palkinnon. Monen mielestä Saarinen oli kuitenkin kilpailun todellinen tähti, ja hänelle ennustettiin loistavaa uraa Yhdysvalloissa.

Juuri näin kävikin. Saarisen Chicago Tribune -suunnitelmasta tuli arkkitehtien intohimojen hämärä kohde, ja pian Elielille tuli mahdollisuus muuttaa pysyvästi Yhdysvaltoihin. Hän tutustui erään oppilaansa kautta tämän isään, miljonääri George Boothiin, joka omisti kahdeksan sanomalehteä ja oli Elielin mukaan “rikas ja vaikutusvaltainen – ja kaiken lisäksi Detroitin taidemuseon johtaja”.

Booth kutsui Saarisen suunnittelemaan ja rakentamaan oppilaitosta, jonka tarkoituksena oli edistää taiteen tekemistä ja sen arvostusta.

Seuraavina vuosikymmeninä Saarinen eli ja työskenteli Cranbrookissa, jonka taideakatemian kampusalueesta tuli maailmankuulu Saaristen perheen arkkitehtuurimonumentti.

Jo vuosisadan vaihteesta juontuvat ajatukset kokonaistaideteoksesta saivat Saarisen Cranbrookiin luomassa ympäristössä modernin tulkinnan, vaikka toisaalta Saarinen alkoi jo olla iäkäs, ja hänen arkkitehtuurinsa edusti pikemminkin kypsän iän suomaa kokemusta kuin radikaaleja uusia ideoita.

Tarton Paavalinkirkon palon aikoihin 1944 Saarinen oli tosin jo menettänyt suosikkiasemansa lehtimoguli Boothin universumissa. Välirikkoon oli vaikuttanut ainakin se, että Boothista oli alkanut tuntua siltä, että Saarisen perhe pyöritti jonkinlaista perheyritystä Cranbrookin taideakatemian sisällä: Saarinen oli kutsunut useita ystäviään työskentelemään Cranbrookiin, ja vaimo Loja sekä poika Eero työskentelivät myös siellä hyvissä asemissa ja mukavin eduin.

Booth arveli, että Saarisen päähuomio alkoi suuntautua Cranbrookin opetuksen kehittämisen sijaan arkkitehtuurisuunnitelmiin, joita hän teki ulkopuolisille.

Välirikkoon saattoi olla muitakin syitä. Toisen maailmansodan aikana Yhdysvallat ajautui mukaan sotaan Saksaa vastaan, ja jo pelkkä ulkomaalaisuus saattoi alkaa vaikuttaa epäilyttävältä. Mikä ehkä pahempaa, Boothin tiedossa oli, että Saarisen Loja-vaimo oli ainakin ennen sotaa ollut Hitlerin Saksan ihailija.

Vuonna 1937 hän oli kirjoittanut Bootheille innostuneesti (lainaus Timo Tuomen teoksesta Eliel ja Eero Saarinen, Ajatus-kirjat, 2007):

“Saadakseni oikean kuvan olosuhteista Saksassa tapasin siellä olevia sukulaisiani, sekä nuoria ja vanhoja että köyhiä ja paremmin menestyviä. He kaikki ihailivat Hitleriä ja kertoivat hänen aikaansaamistaan hienoista parannuksista erityisesti työväenluokalle ja siitä, kuinka he luottivat tulevaisuuteen.”

Timo Tuomi ei pitäisi mahdottomana, että Eliel jakoi vaimonsa aatemaailman:

“On hyvin luultavaa, joskaan ei selvästi lähteistä todennettavaa, että Eliel ja Loja jakoivat myös yhteiset poliittiset mielipiteet”, Tuomi kirjoittaa.

Mikä ennen sotaa oli ehkä vaikuttanut vain mielipiteeltä muiden joukossa, saattoi Hitleriä vastaan käydyn sodan aikana tuntua paljon raskaammalta ongelmalta. Mutta Saaristen lähipiirissä ihailtiin Hitleriä laajemminkin.

Paavalinkirkon suunnittelun aikoihin Eliel oli tutustunut Tukholmassa ruotsalaiseen kuvanveistäjään Carl Millesiin, jonka kanssa hän koki jonkinlaista sielujen sympatiaa ja omasi samankaltaisen absurdismista viehättyneen huumorintajun. Cranbrookin aikana Eliel kutsui ystävänsä Cranbrookiin kuvanveistoateljeen johtajaksi, ja perheiden seurustelu siellä olikin hyvin tiivistä.

Carl Millesin tiedetään olleen antisemiitti ja natsi-Saksan avoin ihailija myös siinä vaiheessa, kun Yhdysvallat jo oli avoimesti sodassa mukana. Millesin vaimo Olga jakoi tämän aatemaailman.

Juha Ilonen on perehtynyt Saarisen lähipiirin maailmankuvaan. Hän huomauttaa, että juuri Paavalinkirkon rakentamisen aikoihin, vuonna 1914 ruotsalainen Herman Lundborg julkaisi kirjallisessa muodossa rodunjalostusoppia ja rotuhygieniaa käsittelevän teoksensa, jota luettiin älymystön piirissä laajalti.

– Lundborgin ajatukset tunnettiin varmasti Suomessakin, sanoo Ilonen.

Onko sitten sattumaa vai ei, että pian rodunjalostukselta vaikuttavia ideoita nähtiin tulevan myös Elielin kynästä.

– Saarinen suunnitteli itsenäisen Suomen ensimmäiset setelit vuonna 1922 pian Lundborgin teoksen toisen painoksen julkaisemisen jälkeen. Ja nämä setelithän olivat käytössä koko sotienvälisen ajan, sanoo Ilonen.

Vuoden 1922 tuhannen markan setelissä nähdään 13 ihannoidusti esitettyä alastonta henkilöä, jotka kantavat köynnöstä järven rannalla. Ilosen mielestä niiden aatteellinen viitekohta on sama kuin Wäinö Aaltosen kymmenen vuotta myöhemmin eduskunnan istuntosaliin tekemien alastomien figuurien.

– Seteleihin näyttää sisältyvän rodunjalostuksen lisäksi piiloekologinen viesti: ihmisen kädenjälki vähenee rahan arvon noustessa. Tonnin taustalla on neitseellisen puhdas luonto. Puhtauden idea oli niissä keskeinen. Tämähän oli samaa aatepohjaa, josta systemaattinen fasismi pääsi myöhemmin kasvamaan, Ilonen sanoo.

Sivistynyttä uskoa rodunjalostukseen

1920-luvun alussa oli vielä aivan sivistynyttä uskoa rodunjalostukseen. Rotuopit nähtiin tieteenä: Vuonna 1922 Uppsalan yliopiston kylkeen perustettiin Herman Lundborgin johtama rotubiologinen instituutti, joka varoitti geeniperimien sekoittumisen johtavan kansakunnan degeneraatioon. Ajatusta perusteltiin koko Ruotsissa toteutetuin kallonmittauksin.

Lundborgin mukaan ruotsalaiset olivat kaikkein puhtain germaaninen rotu, jota luonnehti heidän vaalea ihonvärinsä, heidän pituutensa ja heille ominainen pitkänmuotoinen kallo.

Lundborgin päättelyä ei haitannut vähitellen kerätty tieto siitä, että 90% ruotsalaisista ei tuolloinkaan täyttänyt hänen ihannemääritelmäänsä.

Erityisesti hän teki mittauksia Pohjois-Ruotsissa, osoittaakseen että siellä lyhyiden kallonmuotojen suhteellisesti suurempi osuus johtuisi saamelaisten geeniperimän sekoittumisesta “aitoon” ruotsalaiseen perimään, mikä tietysti oli hänen mielestään vältettävää. Tosin myöhemmin paljastui, että Lundborgin oma vaimo oli saamelainen.

Rotubiologia koettiin eliitin piirissä kiinnostavaksi, ja Ruotsissa on viime vuosina kohistu siitäkin, että Nobelin kirjallisuudenpalkinnon saanut Selma Lagerlöf oli lahjoittanut rotubiologisen instituutin kauneuskilpailun palkinnoksi kirjoittamansa Zachris Topeliuksen elämäkerran.

Rotubiologiselle instituutille lahjoittaneiden joukossa oli myös taidemaalari Anders Zorn, joka oli Loja Saarisen läheinen ystävä pitkälle vanhuuteen.

Lundborgin johtama instituutti alkoi joutua toistuviin kriiseihin 1930-luvulla muun muassa johtajansa jyrkän persoonallisuuden ja tämän yhä avoimemmaksi käyvän antisemitismin vuoksi, ja instituutin valtiollista rahoitusta vähennettiin, kirjoittaa Tapio Tamminen teoksessaan Kansankodin pimeämpi puoli.

Monet yksityishenkilöt halusivat kuitenkin edelleen tukea instituuttia. Juuri tähän yhteyteen kuuluu edellämainittu Selma Lagerlöfin ja Anders Zornin antama tuki. Esimerkiksi Lagerlöfiä ei voi kuitenkaan noin vain leimata rotuoppien kannattajaksi. Hänen tiedetään vastustaneen antisemitismiä ja hän mm. auttoi juutalaissyntyisen runoilija ja näytelmäkirjailija Nelly Sachsin pelastamisessa Saksasta vuonna 1940, noin neljännesvuosisata ennen kuin myös tälle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. Zornin vaimo puolestaan oli juutalaista syntyperää. Herman Lundborg onnistui saamaan rotubiologiselle instituutille myös juutalaisia tukijoita, sillä ainakaan instituutin alkuvuosina hän ei paljastanut avoimesti omaa juutalaisvastaisuuttaan.

Mutta Elielin läheinen ystävä Carl Milles oli selvästi rotuoppien kannattaja.

Ollessaan neljättä vuotta Cranbrookin kuvanveiston johtavana opettajana Carl Milles osallistui Lundborgin uuden kirjan kuvauksiin. Hän poseerasi vaaleine hiuksineen vuonna 1934 julkaistussa ruotsalaisen rodun valioyksilöitä esittelevässä kirjassa esimerkkinä siitä skandinaavis-germaanisesta ihmistyypistä, joka oli nostava Euroopan 30-luvun syvästä lamasta.

Muutamaa vuotta myöhemmin hän lähetti vaimolleen jälkipolville säilyneen postikortin, jossa hän purki ihastustaan Hitlerin aikaansaannoksiin lukuisin ‘Heil Hitler’ -huudahduksin. Hitler oli valloittanut Itävallan, ja Milles arveli, että itse Jumala oli lähettänyt hänet pelastamaan koko Euroopan.

– Milles kävi myös natsien organisoimassa rappiotaiteen näyttelyssä, ja oli sen asenteesta innoissaan, kertoo Ilonen.

Pariskuntia Saarinen ja Milles yhdisti Cranbrookin lisäksi vaimojen samankaltainen tausta.

– Loja oli puoliksi saksalainen. Millesin vaimo oli syntyjään itävaltalainen. Molemmat olivat natseista innoissaan, Ilonen sanoo.

Myös natsit olivat innoissaan Millesistä. Hänen vuonna 1931 paljastettu Tukholman Karlaplanille suunnittelemansa menehtyneiden lentäjien muistomerkki on kuin natsikotka ajalta ennen natsikotkia. Siitä tuli 30- ja 40-luvuilla ruotsalaisen äärioikeiston kokoontumispaikka, ja on sitä ilmeisesti edelleen. Veistos paljastettiin samana vuonna jolloin Saarinen kutsui Millesin Cranbrookiin.

Kalle Havaksen valokuva Helsingin Rautatieasemasta.
Kalle Havaksen valokuva Helsingin Rautatieasemasta. Kalle Havaksen valokuva Helsingin Rautatieasemasta. Kuva: Kalle Havas/Helsingion Kasupunginmuseo. Vapaa käyttöoikeus. CC BY 4.0 Helsingin päärautatieasema

Natsit olivat innoissaan myös Eliel Saarisen arkkitehtuurista. Kansallissosialistisen puolueen pääideologi Alfred Rosenberg ylisti Saarisen rakennuksia, erityisesti Helsingin Rautatieasemaa vuonna 1942 julkaistussa kirjassaan Uutta Eurooppaa kohti.

Vaikka Saarinen oli käsittämättömän tuottelias, ja hän suunnitteli runsaasti myös Suomen ulkopuolelle, natseille hän ei suunnitellut mitään. Hänen ainoa talonsa Saksassa valmistui jo vuonna 1908. Kyseessä oli Hvitträskin hengessä luotu kokonaistaideteos: runoilija Paul Remerille kodiksi rakennettu Haus Molchow.

Taloudellisiin vaikeuksiin jouduttuaan runoilija Remer myi talon vuonna 1922, jonka jälkeen se erinäisten vaiheiden jälkeen päätyi saksalaiselle aatelisperheelle, joka myöhemmin, niinikään talousvaikeuksien vuoksi, myi sen kansallissosialistiselle puolueelle.

Tutkija Teppo Jokinen arvelee Haus Molchowin historiikissa, että kansallissosialistinen puolue lienee pitänyt kiinteistöä silmällä jo pidemmän aikaa ennen kauppoja, jotka toteutuivat syksyllä 1941 tai keväällä 1942. Märkische Zeitung esitteli talon historiaa vuonna 1942 seuraavasti (lainaus Teppo Jokisen teoksesta Haus Molchow - Kadonneen talon tarina, Berliini, 2005):

“Haus Molchow oli tunnetun suomalaisen arkkitehdin Eliel Saarisen käsialaa, joka oli suunnitellut myös Helsingin rautatieaseman ja muita suurehkoja rakennuksia Pohjois-Euroopassa ja meren takana. Saarisen ainoaksi Saksaan suunnittelemaksi rakennukseksi jäänyt, Paul Remerille mäntymetsään rakennettu ja runsaan metsäpuiston ympäröimä Molchow-talo oli vaihtanut inflaation jälkeisenä aikana useasti omistajaa – nyt oli tervehdittävää, että se oli vakaissa käsissä ja että sen taiteellinen omalaatuisuus tultiin säilyttämään.”

Natsit sijoittivat rakennukseen korkea-arvoisten upseerien puolisoille tarkoitetun synnytyssairaalan. Sodan aikana venäläiset valloittivat rakennuksen ja sen kellari muutettiin ammusvarastoksi. Rakennus oli venäläisten hallussa vuoteen 1952, jonka jälkeen se pian purettiin.

Saarisen visiot olivat mittakaavaltaan Speerin luokkaa. Saarinen tosin teki tätä arkkitehtuuria ennen kuin natseja olikaan.― Juha Ilonen

Saarisen suunnitelmissa toistuvasti ilmenevä megalomaanisuus hakee vertaistaan. Tietyllä tapaa sitä voi verrata myös Hitlerin luottoarkkitehdin, Albert Speerin tuotannossa ilmenevään monumentaalisuuteen. Ilosen mukaan Speerillä ja Saarisella oli samankaltaista arkkitehtonista suuruudenhulluutta.

– Saarisen visiot olivat mittakaavaltaan Speerin luokkaa. Saarinen tosin teki tätä arkkitehtuuria ennen kuin natseja olikaan. Speeristä hänet erottaa myös se, että Saarinen loi visionsa kokonaan itse, mutta Speer teki työtä käskettyä, kertoo Ilonen.

Hitlerillä tuskin oli vaikutusta Saarisen arkkitehtuuriin. Jos mitään yhteyttä oli, se varmaankin olisi mennyt toisinpäin:

– Voi kysyä, vaikuttiko Saarisen arkkitehtuuri Hitleriin, sanoo Ilonen.

Saariset saivat Yhdysvaltain kansalaisuuden vuonna 1945, ja he asuivat Boothien kanssa koetusta välirikosta huolimatta loppuikänsä Cranbrookissa.

Kuva Tarton Paavalinkirkosta raunioituneena.
Tarton Paavalinkirkko raunioina palon jälkeen. Kuva Tarton Paavalinkirkosta raunioituneena. Kuva: tuntematon/vanhentunut Tartto,Paavalinkirkko

Tarton Paavalinkirkon kunnostus

Vuoden 1944 palon jälkeen Tarton Paavalinkirkko oli rauniona 1950-luvun lopulle asti. Kuvassa näkyy miten puita kasvoi raunion sisällä, ja Adamsonin veistoksesta oli jäänyt jäljelle vain pieni osa.

– On ihmeellistä, ettei sitä kuitenkaan jyrätty maan tasalle tuolloin, vaan seurakunta sai alkaa kunnostamaan sitä, toteaa Paavalinkirkkoa kunnostanut arkkitehti Kari Järvinen.

– Kuvissa näkyy miten tavalliset seurakuntalaiset kunnostavat kirkkoa ihan arkivaatteissaan. Seurakunta ei kuitenkaan saanut rakennusta kokonaan itselleen. Alttari ja poikkilaiva annettiin Kansallismuseon varastoksi, ja vain kirkkosalin muut osat jäivät kirkolliseen käyttöön, kertoo Nieminen.

Lähtömateriaalia oli aika vähän. Meillä oli käytössä Saarisen pääpiirrokset, joista tosin koko ensimmäisen kerroksen osuus oli kadonnut.― Merja Nieminen

Seurakunnan ja suomalaisten museoviranomaisten kesken synnytettiin yhteinen hanke, johon kuului vuonna 2006 järjestetty arkkitehtuurikilpailu kirkon restauroimiseksi.

– Lähtömateriaalia oli aika vähän. Meillä oli käytössä Saarisen pääpiirrokset, joista tosin koko ensimmäisen kerroksen osuus oli kadonnut. Piirustuksista ilmeni kuitenkin parvien muoto, kertoo Nieminen.

Järvisen ja Niemisen suunnitelmassa kirkko palautettiin niin pitkälle kuin mahdollista Saarisen luomaan asuun, sekä lisäksi luotiin kirkkosalin alla olleen hiilikellarin paikalle moderni krypta ja kaivettiin piha-alueen alle kolumbaario.

– Palautimme julkisivuun Saariselle tunnusomaisia piirteitä esimerkiksi oviin ja ikkunoihin. Lisäksi tornin korkea ikkuna ja katon helma palautettiin alkuperäiseen asuun. Tornin voimakas vertikaalinen ikkuna, Saariselle hyvin tyypillinen aihe, oli menettänyt voimansa.

Ulkokuva Tarton Paavalinkirkosta.
Tarton Paavalinkirkon tornin nykyasu. Ulkokuva Tarton Paavalinkirkosta. Kuva: Jonni Roos/YLE Tartto,Paavalinkirkko

Muoto oli aikaisemmissa korjauksissa typistetty ja ikkunaruudut oli vaihdettu isommiksi. Kirkon näkyvin osa näytti siis pitkään joltain ihan muulta, kuin millaiseksi Saarinen oli sen suunnitellut.

Nieminen kiittelee seurakunnan kulttuuritahtoa siitä, että Saarisen luoma hahmo voitiin palauttaa tornin katon helmaan, vaikka katto oli aivan hiljattain uusittu.

– He pitivät sitä itsestään selvänä: “Tottakai se pitää tehdä!”

– Löysimme myös palasia alkuperäisistä kattotiilistä, joita oli pudonnut tulipalon yhteydessä, ja hautautunut uuden lattian alle. Niistä saimme alkuperäisen kattotiilen muodon. Tosin nyt kattotiilet ovat poltettua tiiltä, vaikka alkuperäiset olivat sementtiä.

Kirkko korjattiin sillä ajatuksella, että siitä tulee samalla myös Tarton suurin konserttitila.

Tarton paavalinkirkon sisätila kunnostuksen jälkeen.
Tarton Paavalinkirkon kirkkosali kunnostuksen jälkeen. Tarton paavalinkirkon sisätila kunnostuksen jälkeen. Kuva: Merja Nieminen Tartto,Paavalinkirkko

Kirkon sisätilasta oli hyvin vähän lähtöaineistoa, vain yksi leikkauspiirustus. Järvinen ja Nieminen poikkesivat parvien suunnittelussa Saarisen suunnitelmasta sikäli, että parvien ja seinien väliin jätettiin kapeat aukot, jottei syntyisi akustisesti kuolleita nurkkia, vaan konserteissa äänet kuuluisivat mahdollisimman hyvin. Samalla ratkaisulla varmistui myös, että kaikilta parvien istumapaikoilta on hyvät näkymät kirkon etuosaan.

– Parvien alapintaa ei voinut jättää aivan sileäksi, joten piirsin kattoon muotomaailmaa, joka paremmin liittäisi katon kokonaisuuteen, mutta vasta sen jälkeen huomasin valokuvista, että tällainen muoto täällä oli kuin olikin ollut.

Kirkon uudet valaisimet Nieminen suunnitteli yhdessä sisustusarkkitehti Markku Norsin kanssa.

Parvien etuseinien muoto on saanut innoituksensa Saarisen säilyneestä leikkauspiirustuksesta, ja se noudattaa tätä samaa sisäkkäisten komeroiden ajatusta, joka on läsnä myös Helsingin rautatieaseman interiööreissä.

Koristemaalauksia palautettiin säästeliäästi pienten, urkulehterillä säilyneiden fragmenttien ja Saarisen luonnospiirustuksen pohjalta. Uusissa koristemaalauksissa oleva pronssiväri on mukana, koska se oli suosittu sävy juuri kirkon rakentamisen aikoihin monissa samanhenkisissä arkkitehtuurikohteissa, esimerkiksi Wienissä. Myös Saarinen itse käytti pronssikultausta esimerkiksi Joensuun kaupungintalossa, kertoo Nieminen.

Merja Nieminen näyttää Tarton Paavalinkirkon kunnostukseen liittyviä varikokeiluita.
Merja Nieminen näyttää Tarton Paavalinkirkon kunnostukseen liittyviä väri- ja materiaalikoepaloja. Merja Nieminen näyttää Tarton Paavalinkirkon kunnostukseen liittyviä varikokeiluita. Kuva: Jonni Roos/YLE Tartto,Paavalinkirkko,Merja Nieminen

Kirkon seinien maalin alkuperäinen sävy on arvausten varassa, sillä säilyneidenkin fragmenttien värit muuntuivat kuumuudesta toisiksi vuoden 1944 tulipalossa.

– Emme siis tietenkään väitä, että kirkko olisi koskaan näyttänyt juuri tältä. Tämä on meidän tulkintamme.

Kerta toisensa jälkeen Nieminen muistuttaa, että virolaiset käsityöläiset ja muut rakentamiseen osallistuneet ammattilaiset ovat tehneet loistavaa työtä.

Kirkon korjausrakentamisessa oli otettava kantaa myös taideteoksiin:

– Seurakunta teki meille aivan selväksi, että alttarimaalauksen on oltava esittävää taidetta. Koska aikataulu oli hyvin kiireinen, ehdotimme, että alttaritaulu toteutettaisiin alttarikaappina, ja tilattaisiin suoraan taidemaalari Kuutti Lavoselta.

Tarton Paavalinkirkon alttari.
Taidemaalari Kuutti Lavosen alttarimaalaus ja kuvanveistäjä Pertti Kukkosen suunnittelema jalusta. Tarton Paavalinkirkon alttari. Kuva: Jonni Roos/YLE Tartto,Paavalinkirkko

Näin tehtiinkin. Lisäksi tilattiin alttarimaalaukselle jalusta kuvanveistäjä Pertti Kukkoselta. Kukkonen teki myös taidevaluja kellarikerroksen kolumbaarioon, ja kirkon takana olevalle pihalle. Lavosen maalaus joutui uudelleen avattujen apsiksen ikkunoiden takia liian kirkkaaseen valoon, joten valoa pehmennettiin lasimaalauksin, jotka suunniteltiin käyttäen apuna Saarisen muiden suunnitelmien lasimaalauksia.

Penkit ja muut kalusteet – kankaita myöten – piirrettiin kohteeseen yhdessä sisustusarkkitehti Markku Norsin kanssa.

– Me saimme todella tehdä tätä kokonaistaideteoksen hengessä, sanoo Nieminen.

Aivan kaikki ei toteutunut arkkitehtien toiveiden mukaan. Kirkkoon haluttiin parhaat mahdolliset uudet urut. Valinnassa urkujen sointi painoi enemmän kuin niiden ulkonäkö, eikä valittu malli arkkitehtien mukaan sovi paikalle aivan yhtä hyvin kuin harkinnassa mukana ollut toisen valmistajan urku. Valitut urut peittävät salista katsoen takaseinän ikkunat kokonaan, mutta toisessa, ruotsalaisen valmistajan urkumallissa myös takaseinältä olisi tullut kirkkosaliin valoa.

– Urkuvalmistajat ovat usein aika jääräpäisiä. Heille urut ovat pyhä asia, sanoo Järvinen.

Tarton Paavalinkirkon lattia kunnostuksen jälkeen.
Lattian kuviointi kunnostuksen jälkeen. Tarton Paavalinkirkon lattia kunnostuksen jälkeen. Kuva: Jonni Roos/YLE Tartto,Paavalinkirkko

Lattia tehtiin uusiksi betonista, ja siihen suunniteltiin luonnonkivistä mustavalkoinen ruudukko.

– Tämä lattiahan on ihan uudenlainen. Tällaista täällä ei ole aikaisemmin ollut. Meidän mielestämme lattiat onnistuvat hyvin, betonilaatat valoi taidokkaasti tarttolainen betonivaluyritys. Heillä oli tarvittavaa sitkeyttä löytää betoniin juuri oikea koostumus.

Saarisen samoihin aikoihin Tallinnaan suunnittelema Luottopankin talo on säilynyt hyvin, ja siitä on ollut apua kirkon yksityiskohtien restauroinnissa.

Tartto on viihtyisä yliopistokaupunki

Tartosta on Viron itsenäistymisen jälkeen kehittynyt viihtyisä ja rento kaupunki, jossa rakennusperinnön monimuotoisuus ja kaupungin vaihtelevat piirteet luovat miellyttävän vaikutuksen. Paavalinkirkko sijaitsee ydinkeskustan tuntumassa, vilkkaan Riia-kadun varrella. Kirkon punatiilinen hahmo havahduttaa heti sen, joka on tutustunut Saarisen muotokieleen.

Kirkon tornin hahmo on kieltämättä varsin fallinen julkisivun alaosan pyöreiden erkkerien ansiosta. Silti rakennuksen mittakaava on kauniissa suhteessa ympäröivään kaupunkiin nähden, eikä Saariselle tyypillisestä liiallisesta monumentaalisuudesta ole tässä kyse.

Varsinkin jos astuu kirkkoon arkisemman sivusisäänkäynnin kautta, kirkkosalin laajuus hämmästyttää. Huomio kiinnittyy lattian kauniiseen ruudukointiin, joka siis on Niemisen ja Järvisen suunnittelema uutuus.

Kirkon avaruus ja valoisuus yllättää, koska ulkoapäin kirkon elämää nähnyt, ja vapaasti ladottu punatiilijulkisivu ei anna vihiä sisäpuolen ilmavuudesta. Saarisen rakennuksiin tottuneelle jokainen paikka huokuu tunnistettavaa ilmapiiriä.

Järvisen ja Niemisen ratkaisu, jossa parvet tehtiin seinistä irrallisina, vaikuttaa toimivalta. Valoa tulee parven alapuolelle näin enemmän. Myös ikkunoiden kaunis rytmi on näin paremmin ihailtavissa.

Parvelta on hyvät näkymät kirkon etuosaan, ja myös kirkon akustiikka vaikuttaa toimivalta.

Syyskuun alkupuolella kirkossa vieraillut maailmankuulu The Tallis Scholars -kuoro esitti mm. Arvo Pärtin musiikkia miltei täydelle salille. Alttarin sivustalla olevalle parvelle esitys kuului täydellisesti, ja miltei koko kuoro oli näkyvissä ilman erityistä kurkistelemistakin.

Erityisesti parven nurkkakohdissa nousee arvoonsa se, että Merja Niemisen ja Markku Norsin suunnittelemat penkit on tehty räätälintyönä tähän paikkaan: penkit taipuvat juuri sopivasti mutkalle parven muotojen mukaan.

Alttari on arvokas ja ilmava Saarisen uudelleen avattujen ikkunoiden ansiosta. Kuutti Lavosen alttarikaappi oli konsertin aikana, kuten ilmeisesti enimmäkseen muutenkin, avattuna laajimpaan asentoonsa, mutta seurakunta voisi halutessaan käyttää kaapin erilaisia asentoja ilmentämään esimerkiksi kirkkovuoden eri vaiheita tai korostamaan erityisesti pyhäpäiviä.

Kellarikerroksen uudet tilat kytkeytyvät modernista arkkitehtuuristaan huolimatta hyvin Saarisen luomaan miljööseen, sillä seinät ovat pääasiassa kirkon vanhoja rakenteita. Ainoastaan pihan alle kaivettu kolumbaario on askel kokonaan uuteen, mikä ehkä tilan käyttötarkoituksen huomioon ottaen onkin varsin sopivaa. Arkkitehdit Järvinen ja Nieminen ovat luoneet hienon siirtymän rakennuksen vanhasta osasta kolumbaarioon käyttämällä vesiaiheen ylittävää siltaa.

Amandus Amandssonin veistoksen tuhoutumaton osa, Jeesuksen jalat.
Amandus Adamssonin veistoksesta jäljelle jäänyt osa: Jeesuksen jalat. Amandus Amandssonin veistoksen tuhoutumaton osa, Jeesuksen jalat. Kuva: Jonni Roos/YLE veistos,Tartto,Paavalinkirkko

Paavalinkirkko on nyt pelastettu tuholta jälkipolville. Adamssonin alusta asti huonosti kirkon arkkitehtuuriin istunut veistos – tai se, mitä siitä on tulipalon jäljiltä olemassa – on löytänyt sopivan paikan kirkon kellarista. Saarisen arkkitehtuurin henki on palautettu rakennukseen, ja kirkon uudet osat tukevat sitä luontevasti.

Historialliset säikeet sitovat Paavalinkirkon paitsi Tarton paikalliseen historiaan, myös suomalaisten arkkitehtien lukuisiin Viroon tekemiin suunnitelmiin.

Se on myös yhden aikanaan maailman tunnetuimpiin kuuluneen arkkitehdin ainoa säilynyt kirkkorakennus Euroopassa. Se edeltää muutamalla vuodella Saarisen maailmankuuluja Cranbrookin rakennuksia, ja sisältää jo tyylillisiä viitteitä siitä ilmaisutavasta, josta Saarinen koko maailmassa tunnetaan.

Kommentit