Hyppää pääsisältöön

Kadonneet eläimet: Onko kalmankuoriaista näkynyt?

Kalmankuoriaisia
Museoituja kalmankuoriaisia. Kalmankuoriaisia Kuva: Yle / Anna-Kaisa Brenner Blaps mortisaga

Ennen muinoin uskottiin, että mustan kovakuoriaisen kohtaaminen tietää kuolemaa. Vanha kansa oli oikeassa – musta kalmankuoriainen on kuollut Suomessa sukupuuttoon.

Maailmassa riittää kovakuoriaisia, mutta ruokakomerossa sellaisen kohtaaminen hätkähdyttää aina. Kalmankuoriainen, Blaps mortisaga, hätkähdyttää myös nimellään.

Ruotsiksi kalmankuoriainen on dödsbud, kuoleman lähetti. Eri kulttuureissa kautta maailman mustan kuoriaisen kohtaamista on pidetty pahana enteenä.

Jos mustia kovakuoriaisia tulee näkyviin, tietää se jonkun talonväkeen kuuluvan kuolemaa.― SKS, Kalle Markkula 1935

Kolkosta nimestään huolimatta kalmankuoriainen ei ole peto.

– Kalmankuoriainen syö kasviperäistä ainesta kuten pehmeitä kasvinosia ja jauhoja, sanoo kokoelmakoordinaattori Jaakko Mattila Luonnontieteellisestä keskusmuseosta.

Kalmankuoriaisia tai sen lähisukulaisia on ainakin 15 laatikollisen verran tallessa Luonnontieteellisen museon kellarissa Helsingissä. Ne ovat siellä visusti laatikoissa, siististi latinankielisin nimin ja löytöpaikkatiedoin varustettuina.

Kuoriaislaatikko Eläinmuseossa
Vanhimmat kuoriaiset ovat 1800-luvulta. Kuoriaislaatikko Eläinmuseossa Kuva: Yle / Anna-Kaisa Brenner Blaps mortisaga

Muualta Suomesta kalmankuoriaisia ei sitten enää löydykään. Se katosi suomalaisista ruokakomeroista, myllyistä, leipomoista ja eläinsuojista jo yli 50 vuotta sitten, ehkä iäksi. Viimeisin tunnettu havainto tehtiin Kuhmossa vuonna 1961, mutta museon kokoelmissa on kalmankuoriaisia aina 1800-luvulta asti.

– Keski-Aasian kuivilla aroilla ja aavikoilla, Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa yleinen kuoriainen on elänyt Suomessakin suunnilleen Oulun korkeudella saakka, kertoo Jaakko Mattila.

– Vielä nykyäänkin niitä esiintyy luonnossa Keski-Euroopassa. Jopa Ruotsissa niitä on silloin tällöin tavattu ulkoa, mutta yleensä kannat elävät kuitenkin rakennuksissa.

Kalmankuoriainen on siis tyypillisesti ihmisen seuralainen eikä se pärjäisi itsekseen meikäläisessä luonnossa.

kalmankuoriainen
Kalmankuoriainen on näyttävä otus. kalmankuoriainen Kuva: Pekka Malinen, Luonnontieteellinen keskusmuseo Blaps mortisaga

Kalmankuoriainen on tullut aikoinaan Suomeen todennäköisesti ruokatarvikkeiden mukana eivätkä asiantuntijat pidä mahdottomana, etteikö yksittäisiä yksilöitä saattaisi vielä nykyäänkin matkata tänne asti esimerkiksi satunnaisen tuontielintarvikekuorman mukana. Elinvoimaiseksi lajiksi siitä ei enää suomalaisoloissa ole.

Yöaktiivinen eli pimeässä viihtyvä kuoriainen on kohtalaisen iso, jopa kolmesenttinen pitkäraajainen eläin. Se liikkuu kohtalaisen hitaasti ja haisee pistävästi lysolille, joten kalmankuoriaisen olinpaikat on ollut helppo havaita.

Neulalla kiinnitetty kalmankuoriainen
Kalmankuoriaiset on luokiteltu tarkasti omiin laatikoihinsa. Neulalla kiinnitetty kalmankuoriainen Kuva: Yle / Anna-Kaisa Brenner Blaps mortisaga

Kemialliset haittavaikutukset kuten torjunta-aineet sekä rakentaminen ovat hävittäneet maailmasta useita sisätiloissa esiintyviä kovakuoriaislajeja. Rakennusten tiiviys ja parempi hygienia pitävät huolta siitä, etteivät kuoriaiset enää löydä ravintoa eivätkä tarvitsemiaan piilopaikkoja.

– Kalmankuoriaisella ei ole ollut rakennusten sisätiloissa varsinaisesti mitään luontaisia vihollisiakaan, sanoo Jaakko Mattila.

– Ehkä jotkut hiiret niitä syövät, mutta eiköhän siivoaminen ole niitä eniten uhannut vanhoinakin aikana. Hygienia on ne nitistänyt.

Kokoelmakoordinaattori Jaakko Mattila Luonnontieteellisestä keskusmuseosta
Kokoelmakoordinaattori Jaakko Mattila Kokoelmakoordinaattori Jaakko Mattila Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Kuva: Yle / Anna-Kaisa Brenner Luonnontieteellinen museo,Jaakko Mattila, Luonnontieteellinen keskusmuseo

Kalmankuoriainen

Blaps mortisaga

  • pituus: 20-30 mm
  • väri: musta, heikosti kiiltävä
  • ravinto: kasvinjätteet
  • muoto: peitinsiivet näyttävät kärkimäisiltä
  • yöaktiivinen
  • haisee lysolilta
Kommentit

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Luonto

  • Minnan kääpäkävelyn valmentajat vinkaavat: Näin löydät elämää metsästä

    Metsäluonnon asukkaista valtaosa on pieniä ja piilottelevia.

    ”Onko totta että mitä enemmän metsässä hidastaa ja rauhoittuu, sitä paremmin huomaa ympäröivää luontoa – sen erilaisia muotoja, värejä, yksityiskohtia ja kauneutta? Ja sitä pienempiä ja vaivihkaisempia tapahtumia pääsee näkemään?” Lähden testaamaan tätä ajatusta Evolle, jossa sijaitsee eräs Etelä- Suomen laajin vanhan metsän alue. Metsäluonnon asukkaista valtaosa on hyvin pieniä ja piilottelevia. Aion sukeltaa tähän hiljaiseen maailmaan.

  • Metsän viisi vihreää veljestä – Pihlaja

    Kirjailija Anni Kytömäen herkkä luonnehdinta pihlajasta.

    Kotipihan pihlaja on lapselle usein ensimmäinen puu: siinä on monta haaraa, oksia alhaallakin, sen syliin on helppo kiivetä. Jos putoaa, putoaa matalalta

  • Tutkija: ”Ilman sieniä Suomessa ei olisi metsiä"

    Maapallo olisi hyvin erilainen paikka ilman sieniä

    Ilman sieniä Suomessa ei ehkä olisi metsiä, sillä männyt, kuuset ja muut puumme esiintyvät aina yhdessä sienikumppanin kanssa. Sienet pysäyttivät myös fossiilisten polttoaineiden synnyn: lahottajasienten kehittyminen kivihiilikaudella pysäytti eloperäisen materiaalin kertymisen maanpinnalle.

  • Mielistele Mielikkiä, lepyttele Tapiota! Metsän henget päättivät ihmisen kohtalosta vielä muutama sata vuotta sitten – riskejä henkien palvonnassa ei otettu

    Mikä oli Tapion pöytä, mihin vaikutti karhun ruokatorvi?

    Vielä sata vuotta sitten suomalaiset lepyttelivät ja palvoivat metsän henkiä ja haltioita välttyäkseen vahingoilta ja onnettomuuksilta. Koko ihmisen elämä oli tiukasti sidoksissa metsään. Tiedätkö sinä, mikä oli karsikkopuu tai Tapion pöytä? Entä mihin tarvittiin karhun ruokatorvea ja kynttä?

  • Unohdetusta kaarnikasta voisi tulla mustikan veroinen hittimarja

    Variksenmarja on erinomainen mehu- ja hillomarja.

    Suomalainen supermarja, terveellinen kuin mikä, helppo poimia, mehukas ja maukas säilöä, sato onnistuu lähes aina – tämänkö me jätämme karhuille? Vieläkin moni luulee variksenmarjaa syömäkelvottomaksi, vaikka kaarnikassa on elimistöä suojaavia antioksidantteja jopa enemmän kuin muissa luonnonmarjoissa. Ota parhaat säilöntäreseptit talteen.

  • Avara luonto syksyllä 2018

    Avaran luonnon uusia luontodokumentteja lauantaisin TV1:ssä.

    Avaran luonnon dokumentteja syksyllä 2018. YLE TV1 lauantaisin klo 18:45. (Uusinta sunnuntaisin klo 8:05)

  • Merisää - Kotka Rankki: "Ohutta yläpilveä" on nyt historiaa

    Untuvapilvet olivat tuttuja saaren varusmiehille.

    Radion rannikkoasemien merisäätiedotus aloitetaan idästä. Listan toinen sääasema on Kotkan edustalla sijaitseva Rankin saari. Saarelta on tehty havaintoja muun muassa uhanalaista ja vaarantuneista lintulajeista. Linnakesaari avautui yleisölle vasta hiljattain.

  • Oletko luolaihminen – tunnetko Suomen rotkot ja onkalot? Testaa tietosi!

    Suomi on tuhansien luolien maa

    Sinäkö Suomen Indiana Jones vai kenties vasta Junior? Suomi ei ole ainoastaan tuhansien järvien, vaan myös tuhansien luolien maa. Valtaosaan niistä liittyy jokin kiehtova tarina – salakuljetusta, piilopaikkoja, piruja ja pontikan keittoa. Luola on tarjonnut ihmiselle suojan mitä erilaisimmista syistä. Testaa tietosi Suomen luolien historiasta, arkeologiasta ja geologiasta.

  • Tunnistatko jääkauden jäljet Suomen luonnossa? Tee Yle Luonnon testi

    Jääkaudet murjoivat ja muokkasivat Suomen maaperää.

    Suomi on ollut vuosimiljoonien aikana useita kertoja paksun mannerjäätikön peitossa. Jääkaudet murjoivat ja muokkasivat Suomen maaperää, siirsivät ja siloittivat kiviä sekä kallioita. Paljasta sisäinen geologisi ja testaa, tunnistatko jääkauden jäljet Suomen luonnossa.

  • Sukeltavia vesilintuja: Haahka

    Koiraan soidinääni on matala ja kumea.

    Haahka on suurin sorsamme, sinisorsaakin isompi ja rotevampi. Koiras on päältä valkoinen, ja alapuoli, peräpää ja päälaki ovat mustat, niska vihreä. Naaras on mustaraitaisen tummanruskea. Luisun otsan vuoksi pään sivuprofiili on kolmiomainen. Koiraan soidinääni on matala ja kumea ”auu, au-huuo”. Naaraan ääni on karheaa rotkotusta ”rok-rok-rok”.

  • Sukeltavia vesilintuja: Alli

    Alli on pohjoisimman Lapin harvinainen pesimälintu.

    Alli on liki telkän kokoinen, mutta hennompi ja palleromaisempi. Kesällä selkäpuoli on tummanruskea, vatsa valkoinen, naama vaalea eroten tummemmasta rinnasta ja päästä. Koiraan keskimmäiset pyrstösulat ovat jouhimaiset. Naaras on himmeämpi. Syksystä kevääseen koiraan selkäpuoli on vaaleanharmaa, kaula ja pää valkoiset. Talvipukuisen naaraan valkeahkossa päässä on tumma päälaki ja kaulansivu. Allin kutsuääni on nenäsointinen ”a-al-li, aa-al-li…”.

  • Sukeltavia vesilintuja: Kuikka

    Kuikat lähtevät Mustallemerelle elo–lokakuussa.

    Kuikka on sinisorsaa selvästi isompi ja pitkänomainen. Sillä on paksu kaula ja jykevä tikarimainen nokka. Keskellä mustaa selkää on valkoista ruutukuviota. Kurkku on musta ja kaulan sivut valkojuovaiset. Soidinääni on kantava, kuulas ”kuuik-ko-kuik-ko-kuik-ko…”, josta laji on saanut nimensäkin.

  • Sukeltavia vesilintuja: Mustalintu

    Mustalintukoiras on musta, nokassa keltaista.

    Lähes sinisorsan kokoisella, tanakalla mustalinnulla on melko lyhyt ja ohut kaula. Koiras on kokonaan musta, vain nokan päällä on keltaista. Läheltä nokan tyvellä näkyy musta kyhmy. Naaras on tummanruskea päälakea myöten, mutta poski ja kaulansivu ovat vaaleat ja nokka harmaa. Koiraan soidin- ja lentoääni on pehmeä vihellys ”hjy, hji-hjy”.

  • Sukeltavia vesilintuja: Uivelo

    Uivelokoiraan pää ja eturuumis on valkoinen.

    Uivelo on selvästi sinisorsaa ja jonkin verran telkkääkin pienempi, typäkkä ja lyhytnokkainen sorsalaji. Koiraan pää ja eturuumis on vitivalkoinen, kyljet harmaat ja selkä mustajuovainen. Päässä on musta täplä silmän ympärillä ja musta juova niskassa. Ruskeanharmaan naaraan päälaki on punaruskea, kurkku laajalti valkoinen. Koiraan soidinääni on vaimeaa narinaa ”gurrr-ik”.

  • Sukeltavia vesilintuja: Tukkakoskelo

    Tukkakoskelo on yleinen koko Suomessa.

    Tukkakoskelo on sinisorsan kokoinen mutta pitkänomaisempi. Pää on melko pieni ja kaula lyhyehkö ja ohut. Koiraan selkä ja pää ovat mustat, kupeet ja peräpää harmaat, rinta punertavanruskea. Niskassa harottaa siirottava töyhtö. Naaras on harmaa, ja ruskeanpunaisen pään ja vaalean kaulan välinen väriraja ei ole jyrkkä toisin kuin isokoskelolla. Ääni on pehmeästi narskuttava ”bra-bra…”.

  • Sukeltavia vesilintuja: Isokoskelo

    Isokoskelon tavallisin ääni on karhea ”prra-prra…”

    Isokoskelo on sinisorsaa suurempi ja pitkänomaisempi ja sillä on ohut ja pitkä punainen nokka. Koiraan alapuoli on valkoinen, yläpuoli ja pää mustat. Vaaleanharmaalla naaraalla on punaruskea pää ja valkoinen kaularengas.

  • Sukeltavia vesilintuja: Mustakurkku-uikku

    Mustakurkku-uikku on vain tavin kokoinen.

    Vain tavin kokoisen, palleromaisen mustakurkku-uikun kaula on melko pitkä ja nokka hyvin lyhyt. Pää ja selkä ovat mustat, kaula ja kupeet ruosteenpunaiset. Ohimoilla on kirkkaanoranssit töyhdöt. Nuoren alapuoli on vaalea, kaula ja pää tummin juovin. Soidinääni on värisevää liverrystä ”hvi-äärrh, hy-äärrh”.

  • Sukeltavia vesilintuja: Härkälintu

    Härkälintu on vähän silkkiuikkua pienempi.

    Härkälintu on vähän silkkiuikkua pienempi, ja sillä on lyhyempi ja paksumpi, ruosteenpunainen kaula. Siitä erottuvat selvästi vaaleat posket ja musta päälaki, eikä päässä ole töyhtöjä. Ruumis on tummanruskea. Nuoren yksilön päässä on mustia juovia. Soidinääni on härkämäistä mylvintää ja ulvahtelua, joka vaihtuu välillä porsasmaiseksi kiljunnaksi.

  • Sukeltavia vesilintuja: Silkkiuikku

    Soidinäänenä mm. koriseva ”korr, krra-aahr”.

    Silkkiuikun ruskea ruumis on pienempi kuin sinisorsan mutta valkoinen kaula pitempi. Leuassa ja päälaella on ruskeita höyhenröyhelöitä. Ne puuttuvat syksyisiltä nuorilta yksilöiltä, joiden vaaleassa päässä on tummia pitkittäisjuovia. Äänekkään silkkiuikun soidinääniä ovat koriseva ”korr, krra-aahr”, nenäsointinen ”gang gang” ja terävä ”vrek-vräk…”.

  • Sukeltavia vesilintuja: Tukkasotka

    Ääni on karheaa narskutusta ”krra-krra…”.

    Tukkasotka on telkän kokoinen, ja sillä on lyhyt ruumis ja iso pää. Mustalla koiraalla on valkoiset kyljet. Niskatöyhtö näkyy läheltä (kun pää kuiva, ei sukeltelun jälkeen). Naaras on tummanruskea, ja sillä on koiraan lailla kirkkaankeltainen silmä. Ääni on karheaa narskutusta ”krra-krra…”.

  • Sukeltavia vesilintuja: Telkkä

    Telkkäkoiraat lähtevät etelään jo kesäkuussa.

    Sinisorsaa pienemmällä telkällä on pyöreähkö ruumis ja kolmikulmainen pää korkean otsan vuoksi. Koiraan rinta ja kylki ovat valkoiset, pää, selkä ja takapää mustat. Poskessa on valkoinen täplä. Harmaalla naaraalla on ruskea pää ja valkoinen juova kyljessä

  • Sukeltavia vesilintuja: Punasotka

    Punasotka on sinisorsaa pienempi.

    Sinisorsaa vähän pienempi punasotka on pyöreähkö, paksukaulainen ja lyhytpyrstöinen. Sillä on melko iso nokka ja luisu otsa. Koiraan ruumis on valtaosaksi vaaleanharmaa, rinta ja peräpää mustat. Pää on tumman ruskeanpunainen. Naaras on harmahtavan vaaleanruskea, mutta poski on muuta ruumista vaaleampi. Lennossa paljastuu leveä vaalea siipijuova. Koiraan soidinääni on vingahtava ”vi-vivih…”, naaraan kutsuääni koriseva ”krrah-krah…”.