Hyppää pääsisältöön

Sisällissota 1918 – punaiset muistot

Suomen vuoden 1918 sota ei jakanut vain kansakuntaa vaan myös sen muistin. Hävinneiden tulkinta tapahtuneesta jäi vuosikymmeniksi virallisen julkisuuden ulkopuolelle. He kertovat tässä, miksi olivat mukana ja minkä hinnan saivat siitä maksaa.

Sisällissodan punaisen osapuolen muistojen pato murtui 1960-luvulla, kun mukana olleiden kertomuksia alettiin laajemmin kerätä ja tallentaa. Elävä arkisto, Kansan Arkisto ja Työväen muistitietotoimikunta avaavat nyt yhteistyössä ikkunan tähän arvokkaaseen aineistoon. Haastatteluäänitteet, joista useimpia ei ole koskaan esitetty julkisesti, tarjoavat harvinaisen näköalan työväen ruohonjuuritason kokemuksiin ja tuntoihin.

1 Jo nosta pääsi köyhä kansa
2 Urhot kaatuu vapauden laulut huulillaan
3 Valkean vallan aaveet minun eessäni liihoittaa
4 Kylmiä kahleitansa punavanki nyt helskyttää

Sisällissota puhkesi tammikuun 27.–28. päivien välisenä yönä 1918 punaisten kaapattua vallan Helsingissä, mutta sitä edelsivät Venäjän maaliskuun vallankumouksesta alkanut kuohunta, luokkavastakohtien kärjistyminen, kiistellyt poliittiset ratkaisut, väkivaltaisuudet ja yhteenotot. Poliittisia ja sotatapahtumia on selvitetty yksityiskohtaisesti kirjallisuudessa, eikä tässä artikkelissa ole mahdollisuutta käydä niitä uudelleen läpi.

Sen sijaan nämä äänitteet kertovat, millaisena aika näyttäytyi tavallisten työväenmiesten ja -naisten muistoissa. Niitä ei ole tarkoitettu eksaktiksi historiankirjoitukseksi vaan kertomaan heidän ja laajemminkin punaisten kokemuksesta, motiiveista ja suhteesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Audiot ovat ladattavia. Lisää muisteluhaastatteluja on tarjolla Yle Areenassa. Julkaisuprojektin taustaa valotetaan Elävän arkiston blogissa. Svenskspråkigt material om inbördeskriget finns i Yle Arkivet.

Kun muistojen pato murtui

Sisällissodan jälkeen voittajien tulkinta edusti vuosikymmenien ajan ”virallista totuutta”, kuten muistitietoa tutkinut Ulla-Maija Peltonen on todennut. Sen rinnalla eli syrjäytettynä vastakulttuurina punaisten kertomaperinne, jossa sotaa ja koettuja vääryyksiä tulkittiin täysin vastakkaisella tavalla. Sotien jälkeen ja etenkin 1960-luvulla Väinö Linnan Pohjantähden jälkeen myös hävinneen osapuolen näkemys alkoi päästä esille. Eri perinnearkistot järjestivät tuolloin laajoja vuoden 1918 muistitiedon keräyksiä, ja myös Yle haastatteli monia entisiä punaisia itsenäisyyden 50-vuotispäivän tiimoilla. ”Kertomisen tarve oli pakottava”, Peltonen toteaa. Haastattelut olivat osa prosessia, jossa vallalla ollut valkoinen tulkinta sodasta kyseenalaistettiin ja myös punaisiin kohdistuneet julmuudet nousivat julkisuuteen.

Kansandemokraattisen liikkeen yhteyteen perustettu Kansan Arkisto järjesti vuonna 1957 ensimmäisen oman keruunsa vuosien 1917—1918 muistitiedosta. Sosiaalidemokraattinen Työväen muistitietotoimikunta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto seurasivat 1960-luvulla perässä. Keräykset tuottivat kymmeniätuhansia sivuja tavallisten ihmisten kirjoittamia kertomuksia. Kuusikymmenluvulta alkaen tärkeäksi keräysmuodoksi nousivat äänitallenteet. Ylen haastattelut vuoden 1918 punaisista on tehty pääosin vuosina 1966—1968 Suomen 50-vuotiasta taivalta käsitteleviin ohjelmiin. Oman kiinnostavan ulottuvuutensa niihin tuo haastattelijoiden ja haastateltavien usein erilaisten maailmankuvien kohtaaminen.

Jo nosta pääsi köyhä kansa

Mullistusten aika teki työläisistä viranomaisia ja virkamiehiä

Kuva: Punaisten juhla torvisoittokuntineen ja lippuineen vuosina 1917–1918. Työväen Arkisto/Atelier Regina.

Venäjän tapahtumat keväällä 1917 sytyttivät Suomenkin työläisissä uskon, että radikaalit muutokset olivat välttämättömiä ja mahdollisia. Tavalliset työmiehet kuten helsinkiläiset Aarne Nurminen tai Valfrid Kallio nousivat äkkiä osaksi yhteiskunnan hallintovaltaa työläismiliisin ja työväen järjestyskaartien myötä. Vuoden 1917 kuluessa monissa vahvistui tunne, että vain joukkovoimalla ja jyrkällä esiintymisellä saatiin aikaan uudistuksia. Mieliä katkeroittivat vasemmistoenemmistöisen eduskunnan hajottaminen, elintarvikepula ja kiistat kahdeksan tunnin työajasta ja kunnallislaeista.

Juuri tästä sodassa punaisten muistelijoiden mielestä taisteltiinkin – yhteiskunnan muuttamisesta, ei maan itsenäisyydestä. Monet vastustivat aseellista toimintaa ruokojärveläisen Väinö Heiskasen, haminalaisen Aleksander Pekkasen, helsinkiläisen Elin Janhusen ja oululaisen Yrjö Kallisen tavoin, mutta kumouksen leimahtaessa hekin lähtivät solidaarisuudesta mukaan – ellei muuhun niin siviilitoimiin. Maaseudun heikosti aseistetut kaartit toteuttivat paikoin vain elintarvike- ja asetakavarikkoja, vahtipalvelusta ja järjestyksen valvontaa.

Miliisistä punakaartiin


Porvarit perustivat ’voimisteluseuroja’ ja ’palokuntia’, ja se kiihotti tietysti punakaartia puolustautumaan.― Aarne Nurminen

Aarne Nurminen toimi Helsingissä työväenmiliisinä vuonna 1917. Hän kuvaa haastattelussaan maaliskuun vallankumouksen luomia tunnelmia ja yhteiskunnallisen tilanteen kärjistymistä vuonna 1917: mielenosoituksia, eduskunnan hajottamista ja suurlakkoa. Porvarit perustivat "voimisteluseurojen" ja "palokuntien" nimellä toimivia asekaarteja, ja "se kiihotti tietysti punakaartia puolustautumaan”. Sisällissodassa Nurminen taisteli miliisikomppaniassa mm. Keravalla, Lempäälän ja Valkeakosken välillä ja Okeroisissa, jossa kainalokepitkään eivät pidätelleet häntä rintamasta.

Haastateltava: Aarne Nurminen, s. 1891 Helsingissä. Haastattelija Olavi Puusaari (?). Yle Arkisto. Kuva: Helsingin Työväen järjestyskaarti syksyllä Eläintarhan urheilukentällä 1917. Työväen Arkisto/Atelier Regina.

Työväen eduskunnasta sanitääriksi ja Santahaminaan


Asikkalassa syntynyt, sittemmin helsinkiläistynyt metallityöläinen kertoo vuoden 1917 levottomuuksista ja mielialoista ja toiminnastaan työväenliikkeessä, jossa kysymys aseellisesta toiminnasta jakoi mielipiteitä. Elin Janhunen oli mukana myös keväällä 1917 perustetussa työväen eduskunnassa eli työväenjärjestöjen edustajistossa. (13:15) Sodan syttyessä kertoja joutui rintamalle sanitääriksi ja sieltä erinäisten vaiheiden kautta vangiksi Santahaminaan. Leirillä hänen kävi sikäli hyvin, että lehmäpaimenena työskentely takasi ravinnon saannin, kun myötätuntoinen vartija antoi vankien lypsää maitoa.

Haastateltava: Elin Janhunen, s. 1891 Asikkalassa. Haastattelija Pulmu Manninen. Työväen muistitietotoimikunta/Työväen Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Kauppatori kansanvaltuuskunnan hallinnon ajalta, vasemmalla marssii aseistettu punakaartilaispartio, kuvan etualalla nuori nainen. Gunnar Lönnqvist/Työväen arkisto.

Muurari piti Haminan pyörimässä


Kaarti toimi oman päänsä mukaan.― Aleksander Pekkanen

Aleksander Pekkanen ei osallistunut sisällissodan sotatoimiin, mutta hänet määrättiin ryhtymään punaisen Haminan rahatoimenhoitajaksi (21:10). Muurari piti ”Haminan kaupungin isänä” pyörimässä sairaalan, työtuvan, poliisin, palolaitoksen ja virastot. Erimielisyyksiä tuli järjestys- ja punakaartissa vahvoilla olleen ”huonon aineksen” kanssa. ”Kaarti toimi oman päänsä mukaan.” Joidenkin kaartilaisten Kouvolassa tekemä pappien murha ja muut vastaavat rikokset iskostivat valkoisiin kovan koston hengen.

Haastateltava: Aleksander Pekkanen. Haastattelija: Jouko Rissa. Yle Arkisto. Kuva: Punaisten puhelinkeskus Tampereella 1918. Työväen Arkisto.

Tehtaat ja virastot valvontaan


Helsinkiläinen sorvari ja ay-aktivisti Toivo Långström työskenteli kansanvaltuuskunnan työasiainosaston virkamiehenä. (9:20) Tehtäviin kuului virastojen ja tehtaiden ottaminen kumoushallinnon alaisuuteen. Monesta tehtaasta oli paennut johto, kun punaiset valtasivat Helsingin. ”Omistajat piileksivät, eikä niitä sitten kaivattukaan.” Helmikuun lopussa Långström komennettiin Pietariin hoitamaan toimistoa, joka hankki punakaartille aseita ja ammuksia. Hän palasi Suomeen vasta vuonna 1920. Hän nousi myöhemmin ay-vaikuttajaksi ja kansanedustajaksi.

Haastateltava: Toivo Långström, s. 1889 Helsingissä. Haastattelija: Raini Lehtonen. Yle Arkisto. Kuva: Punakaartilaiset vahdissa Helsingin rautatieaseman odotussalissa (1918). Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Aseet vain hälytystä varten


Varkauden lähelle Ruokojärvelle tammikuussa 1918 perustettuun järjestyskaartiin kuuluivat käytännössä kaikki paikalliset miehet. Se perustui kyläkunnan yhteispäätökseen järjestyksenpidosta punakaartien aiemmin tekemien ryöstöjen ja murhien johdosta. Oman kaartin tehtävänä oli ainoastaan vahtipalvelus, ja aseetkin olivat vain hälytyksiä varten. Varkauksia ja murhia ei omalla kylällä tapahtunut, mutta elintarvikkeiden pakkoluovutukset tulkittiin myöhemmin ryöstöiksi. Rauhallinen tilanne muuttui vakavammaksi, kun valkoiset hyökkäsivät seudulle. Kertoja Väinö Heiskanen toimi myöhemmin teatterinjohtajana.

Haastateltava: Väinö Heiskanen, s. 1898 Varkaudessa(?). Haastattelija Olavi Puusaari (?). Yle Arkisto. Haastattelua on hieman lyhennetty. Kuva: Punakaartilaisia aseineen ryhmäkuvassa vuonna 1918. Työväen Arkisto.

Kaukaan herrojen ruokakätköillä


Sementinhioja Aarne Nurminen liittyi Lappeenrannan punakaartiin syksyllä 1917. Kaarti katsottiin vastavedoksi suojeluskunnille. Huhuttiin, että työläisille oli varattu jäkälää syötäväksi ja suurporvarit kätkivät elintarvikkeet varastoihinsa. Nurminen oli mukana takavarikoimassa Kaukaan herrojen piilottamia ruokatarpeita ja alkoholia – pullot kuitenkin rikottiin kivijalkaan. Nurminen taisteli mm. Luumäellä. Punakaarti ei hänen mukaansa rääkännyt vankeja, toisin kuin valkoiset. ”Näin omin silmin kun punakaartilainen oli murhattu ja jäsenkirja painettu pistimellä rintaan.”

Haastateltava: Aarne Nurminen, s. 1895. Haastattelija: Unto Miettinen. Yle Arkisto Kuva: Lappeenrannan punakaartin neljännen rykmentin linnoitustykistö (1918). Työväen Arkisto/Oy Uolevi, Viipuri.

Punaisten kuriiri idän pakojunassa


Sähkötyöntekijäin ammattiosastoon kuuluminen velvoitti osallistumaan punakaartin toimintaan, ja niinpä Werner Mela määrättiin alkuun kansanvaltuuskunnan kirjanpitäjäksi Ritarihuoneelle, sitten kuriiriksi toimittamaan rahalähetyksiä johdon ja Suomen Pankin välillä (16:15). Mies muistelee toimintaansa kuriirina sekä päätymistään Viipuriin matkanneen pakolaisjunan kyytiin. Koska tunnelmat Viipurissa viestivät häviöstä, oli pakomatkaa jatkettava ensin meriteitse Pietariin, josta vaihdettiin syvemmälle sisämaahan menevään junaan. Samassa junassa kertojan kanssa matkustivat mm. kansanvaltuuskunnan jäsenet Oskari Tokoi ja Hilja Pärssinen.

Haastateltava: Werner Mela, s. 1890 Askolassa. Haastattelija: Pulmu Manninen. Työväen muistitietotoimikunta/Työväen Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Punakaartin Helsingin 4.pataljoonan 4.komppanian ryhmä vuonna 1918. Työväen Arkisto.

Urhot kaatuu vapauden laulut huulillaan

Sota kansan asian puolesta veti mukaan myös nuoret naiset ja pojat

Kuva: Punakaarti ryhmäkuvassa kiväärit tanassa mahdollisesti Kauvatsassa vuonna 1918. Työväen Arkisto.

Sisällissotaa on kutsuttu myös veljessodaksi, ja saman perheen jäsenet saattoivat todella taistellakin eri puolilla rintamaa, kuten tolkkislaiselle Gabriel Lätille kävi. Säilyneet valokuvat kertovat, kuinka nuoria osa sotaan lähtijöistä oli – eivätkä kaikki innokkaat edes päässeet mukaan ikänsä tähden. Punakaartiin mentiin eri syistä – kuka aatteen hehkusta, kuka vakaan harkinnan tuloksena, kuka järjestöuskollisuudesta, kuka sosiaalisen paineen vuoksi.

Sotataidoiltaan ja kurinalaisuudeltaan kaartit jäivät toivottomasti valkoisista jälkeen. Päälliköiksi jouduttiin nostamaan kouluttamattomia henkilöitä, esimerkkeinä metallimies Ilmari Roos ja teatterinjohtaja Jalmari Parikka. Venäläisten sotilaiden rooli jää näissä muistelmissa vähäiseksi kuten tutkimusten mukaan todellisuudessakin. Naiset toimivat yleensä sairaanhoitajina, kuten Lempi Kymlander, Elin Janhunen ja Elli Nurminen, tai huoltotehtävissä Lydia Vesaston ja Ester Tannerin tavoin. Tästäkin joutui sodan jälkeen tuomiolle.

"1–3–1 oli se mihin kuuluin"


Hugo Lehtonen oli Pasilan konepajalla töissä, kun työväen järjestyskaarti perustettiin 1917. "Se oli ensimmäinen pataljoona, kolmas rykmentti ja ensimmäinen komppania, mihin minä kuuluin." Tammikuussa 1918 työväentalon lipputankoon vedettiin punainen viiri ja sota alkoi. Lehtonen muun muassa osallistui Säätytalon piiritykseen, oli mukana viemässä asejunaa Kouvolaan ja taisteli eri rintamilla Uudellamaalla ja Pirkanmaalla, kunnes Helsingissä jäi huhtikuussa saksalaisten vangiksi ja vietiin Suomenlinnaan.

Haastateltava: Hugo Lehtonen. Haastattelija Teuvo Rasku. Kansan Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Nuori helsinkiläinen punakaartilainen poseeraa kiväärin kanssa valokuvaamossa. Kansan Arkisto.

"En ole koskaan katunut"


Kun liityin punakaartiin, sisko pisti vastaan ja kaikki pisti vastaan.― Lempi Kymlander

Lempi Kymlander liittyi punakaartiin 19-vuotiaana. Hän toimi Maarian komppaniassa sairaanhoitajana. ”Kun liityin punakaartiin, sisko pisti vastaan ja kaikki pisti vastaan. En ole sitä koskaan katunu. En edes vankina ollessa.”

Haastateltava: Lempi Kymlander, os. Päivärinta, s.1897 Turussa. Haastattelija Teuvo Rasku. Kansan Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Punakaartin sairaanhoitajia vuonna 1918. Kansan Arkisto.

Isoveli valkoisten puolella


Sanoivat, että mene vain kotiis leipomaan isäs kanssa.― Gabriel Lätti

Isänsä leipomossa työskennellyt Gabriel Lätti ryhtyi 17-vuotiaana Porvoon punakaartin lähetiksi ”puolilapsellisuudesta ja puolipakosta” (3:19). Alussa ei kaikilla ollut aseitakaan, ja vahdit tekivät kierrostaan puupyssyillä. Ensin vallankumous vaikutti leppoisalta, kun kaartilaiset tanssivat Porvoon seurahuoneella aamusta iltaan. Keskimmäinen Yrjö-veli oli valkoisten puolella, vanhin veli ja Gabriel punaisissa. Kun hän kohtasi Yrjön Tampereella, tämä kehotti häntä palaamaan kotiin, koska ”nu är spelen spelat”. Pojan antauduttua valkoisille hänet laskettiin parin päivän kuluttua pois: ”Mene vain kotiis leipomaan isäs kanssa.”

Haastateltava: Gabriel Lätti. Haastattelija: Erkki Kumpunen. Yle Arkisto. Kuva: Nuori poika punakaartilaisen asussa talvista taustafondia vasten keväällä 1918. Työväen Arkisto.

"Kaikki ei osanneet edes asetta käyttää"


Oikeassa vallankumouksessa ei ole päiväpalkkoja, vaan sitä pitää tehdä urakalla.― Ilmari Roos

Lahtelaisesta metallimiehestä tuli punakaartin plutoonanpäällikkö. Ilmari Roos taisteli mm. Padasjoella, Vääksyssä, Tampereella ja Kotkassa. Päälliköiden valinta oli melko sattumanvaraista, ja useimmat olivat ”halkometsästä, tehtaista tai räätälinliikkeistä”. Kaikki kaartilaiset eivät osanneet edes ampua. Kurittomimmat jopa uhkailivat komppanianpäälliköitä, jos nämä estävät omavaltaisen perääntymisen. Osa oli mukana lähinnä päiväpalkan houkuttamina, mutta ”oikeassa vallankumouksessa ei ole päiväpalkkoja, vaan sitä pitää tehdä urakalla”.

Haastateltava: Ilmari Roos. Haastattelija: Jouko Sinkkanen. Yle Arkisto. Kuva: Mahdollisesti punakaartilaisosasto marssilla vuonna 1918. Työväen Arkisto.

Loukussa Kuopion kasarmilla


Kuopion kasarmilla helmikuussa käytyyn taisteluun punaisten puolella osallistunut Matti Niskanen arvostelee punakaartin toimintaa ja kokemattomuutta. Hän kertoo punaisten antautumisesta ja vangitsemisesta sekä vankileirioloista samaisella kasarmilla. Kova nälkä, vesipöhö ja syöpäläiset vaivasivat. Konnunsuon vankilaan siirryttyään mies sairastui espanjantautiin.

Haastateltava: Matti Niskanen, s. 1891 Pielavedellä. Haastattelija: Heimo Huhtanen. Työväen muistitietotoimikunta/Työväen Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Kuopion Punakaarti 1917–1918 vanhan työväentalon pihalla. Työväen Arkisto.

Lahtelaisen putkimiehen seikkailut Venäjällä ja Suomessa 1915–1918


Sisältö: Lauri Erosen poikavuosien muistikuvia venäläisistä sotilaista Lahdessa. Kuulopuheet Saksaan lähteneistä jääkäreistä. Patteritöissä Pitäjänmäellä 1915-1916 ja Venäjällä Romanian rintamalla 1917 (19:20). Sekasortoinen paluumatka Venäjältä rintaman murtuessa. Vallankumous Kievin ja Pietarin katukuvassa. (40:30) Ihmetys punaisten ja valkoisten järjestäytymisestä 1917; Mommilan kahakka. Liittyminen punakaartiin ja työläisten vaatimukset. Lahden 3. komppanian koulutusjakso ja taisteluhenki. (55:09) Sisällissodan rintamilla Ruovedellä ja Padasjoella. Venäläiset punakaartissa. Saksalaisten hyökkäys Pennalaan ja Lahden taistelut. (1:19:00) Piileskely Kotkan Munsaaressa ja vangiksi joutuminen. Hennalan vankileirin hirvittävät olosuhteet; teloitukset ja nälkäkuolemat. Putkiliikkeen omistaja pelasti vankileiriltä ja puolusti oikeudessa. Sodan jälkeinen katkeruus ja uuden kapinan suunnittelu.

Haastateltava: Lauri Eronen, s. 1899 Asikkalassa. Haastattelija: Aarne Viitanen. Työväen muistitietotoimikunta/Työväen Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Kaatuneita punaisia vuonna 1918. Kuva mahdollisesti Lahdesta. Työväen Arkisto/Väinö Rautell; Valokuvaamo Lootus

Valkean vallan aaveet minun eessäni liihoittaa

Valkoisten vääjäämätöntä voittoa seurasi ankara kosto

Kuva: Punaisten ruumiita Lindellin koulun pihalla Tampereen valtauksen jälkeen. Martta Terävä/Vapriikin kuva-arkisto.

Punaisten häviön sinetöivät Tampereen menetys sekä saksalaisten joukkojen maihinnousu ja Helsingin valtaus huhtikuun alussa. Rankaisutoimet valkoisten valtaamilla alueilla olivat rajut. Punaisten kertomukset teloituksista ja vankien kohtelusta saavat joskus kauhukertomuksen piirteitä (ks. Ulla-Maija Peltosen haastattelu jäljempänä), mutta tutkimuksetkin kertovat valkoisen terrorin laajuudesta ja sumeilemattomuudesta. Ammutuiksi tuli niitäkin, jotka eivät osallistuneet sotaan millään tavoin. Omaisensa menettivät monien lailla taipalsaarelainen Olga Kääpä ja vihtiläinen Kaisu Viitanen.

Myös punakaartit syyllistyivät murhiin sekä sodan aikana että jo ennen sitä. Tuomitsemastaan punaisesta terrorista puhuvat mm. Ilmari Roos Lahdesta, Aleksander Pekkanen Haminasta, Mauri Estemaa ja Hugo Salonen Hauholta sekä Väinö Heiskanen Ruokojärveltä.

Kirkossa pommeja paossa


Lauri Viidan isosisko Liisi Viita oli vielä pikkutyttö Tampereen valloituksen aikana. Perhe pakoili ammuskelua ja tykkitulta eri puolilla kaupunkia Tampereen valloituksen aikana. Kun Finlaysonin kirkossakin lensi kiväärinkuula yhdestä ikkunasta sisään ja toisesta ulos, äiti vei lapset Aleksanterin kirkkoon, joka oli täynnä pakolaisia. Käymälänä toimivat eteiseen asetetut ämpärit. Epäilyihin punaisten aatteellisen pohjan hämäryydestä Viita toteaa varmasti: ”Kyllä se työväenaate oli.” Sotaan punakaartilaiset olivat kuitenkin lähteneet melko kylmiltään. Liisin isä oli kerran tarjoutunut opettamaan heille kiväärinkäyttöä, mutta tarjous hylättiin: toisen ei kuulemma tarvinnut olla parempi kuin toisenkaan.

Haastateltava: Liisi Viita. Haastattelija: Keijo Pakkala. Yle Arkisto. Kuva: Näkymä tuhoutuneesta Tammelasta Tampereen valtauksen jälkeen 1918)Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Työväentalon kahvinkeittäjä Tampereen valtauksessa


Mä lähdin pois vasta, kun tuli kuula ikkunaruutuun.― Lydia Vesasto

25-vuotias Lydia Vesasto pestautui Tampereen työväentalon kahvinkeittäjäksi syksyllä 1917. Valkoisten vallatessa Tamperetta muut pakenivat, kun Näsinkalliolta alkoi tulitus. ”Mä lähdin pois vasta, kun tuli kuula ikkunaruutuun.” Hän oli vankina seitsemän viikkoa ja nukkui halko pään alla ja palttoo peittoa. Kasarmilla näki, kuinka miehiä vietiin santamontulle ammuttavaksi. Vapauduttuaan hänellä ei ollut työtä eikä ruokaa. Entisessä työpaikassa käydessään hän sai kuitenkin syötävää. ”Ne käski joka päivä käydä syömässä mutta en kehdannut.”

Haastateltava: Lydia Vesasto, s. 1893 Tampereella. Haastattelija: Keijo Pakkala. Yle Arkisto. Kuva: Punakaartin keittäjiä, Loimaa. Työväen Arkisto.

Vankina, vapaana ja varusmiehenä – rautatieläisen vaiherikas vuosi


Jo ennen sotaa Pieksämäen punakaartista jättäytynyt rautatieläinen joutui useaan otteeseen valkoisten vangiksi, kutsuntoihin ja kotiarestiin. Äänitteellä Onni Hiltunen tiivistää vaiherikkaan vuotensa tapahtumat, joihin lukeutui mm. karkaaminen, lennätinjoukkoihin liittyminen ja lopulta passitus armeijaan.

Haastateltava: Onni Hiltunen, s. 1895 Jyväskylässä. Haastattelija: Heimo Huhtanen. Työväen muistitietotoimikunta/Työväen arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Ryhmä Varkauden valloittaneita valkoisia sotilaita lumipuvuissa helmikuussa 1918. Työväen Arkisto.

Isä ja veli ammutaan


Kaisu Viitanen muistelee olojen kiristymistä Vihdissä vuonna 1917. Isä työskenteli kengitysseppänä paikallisessa kartanossa, jonka omistaja kohteli tätä kaltoin. Huhtikuussa 1918 kaksitoistavuotiasta kertojaa kohtasi suru, kun valkoiset hakivat isän kotoa ammuttavaksi. Myöhemmin syksyllä tragedia toistui, kun saman kohtalon koki myös veli. Sisarukset eivät olleet tunnistaa vainajaa, niin muodottomaksi tämän ruumis oli pahoinpidelty.

Haastateltava: Kaisu Viitanen, s. 1906 Vihdissä. Haastattelija: Pulmu Manninen. Työväen muistitietotoimikunta/Työväen Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Valkoiset teloittavat kaksi punakaartilaista Suvannon rannalla huhtikuussa 1918. Kuvassa teksti: "Tähdätkää – Lauaiskaa! Kiviniemessä 11/4 18. klo 6,32 i.p." Työväen Arkisto.

Pasilan taistelut näkyivät pyykkituvan ikkunasta


On aina roistoina ja roikaleina pidetty. Niitä on niin väärin kohdeltu ja väärin kohdellaan vieläkin.― Ester Kangasmaa

Ester Kangasmaa oli pieni lapsi, joka seurasi sisällissodan taisteluita aitiopaikalta pyykkituvan ikkunasta Pasilassa. Isä oli punakaartin hevoskuski, joka ei ollut rintamalla. Isä oli rauhallinen ja luotettu mies, joka pääsi kuin koira veräjästä. Tuomiota ei tullut, ja Ester perheineen sai pitää isänsä.

Haastateltava: Ester Kangasmaa, s. 1913 Helsingissä. Haastattelija Ulla-Maija Peltonen. Kansan Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Saksalaiset hyökkäävät Pasilaan vuonna 1918. Kansan Arkisto.

Punakaartin muonittaja perheineen suojeluskunnan kuulusteluissa


Sopankeittäjänä punakaartin Malmin esikunnassa toiminut Ester Tanner muistelee, kuinka saksalaiset tulivat Helsinkiin hänen vielä siivotessaan keittiötä. Suojeluskuntalaiset pidättivät veljen ja sairaan äidin ja etsivät aseita kotitalon alta. Äiti välttyi ammutuksi tulemiselta ja pääsi vapaaksi, mutta veli joutui Suomenlinnan vankileirille.

Haastateltava: Ester Tanner, s. 1899 Hausjärvellä. Haastattelija: Pulmu Manninen. Työväen muistitietotoimikunta/Työväen Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Saksalaisia sotilaita Helsingissä vuonna 1918. Työväen Arkisto.

Postinkantaja Helsingin valtauksessa


Saksalaiset valtasivat Helsingin huhtikuussa, ja punaiset antautuivat. Postin palveluksessa toiminut Ilmari Tanner kertoo kokemuksistaan ja posteljoonien vaiheista valtauksen päivinä. Postin johtohenkilö pakeni Viipuriin, jossa jäi kiinni. Kertoja puolestaan onnistui välttymään vangitsemiselta.

Haastateltava: Ilmari Tanner, s. 1887 Helsingissä. Haastattelija: Heimo Huhtanen. Työväen muistitietotoimikunta/Työväen Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Saksalaisia sotilaita konekivääreineen Päävartion edustalla vuonna 1918. Työväen Arkisto.

”Älä laita vähistä varoistas eväitä sinne, ei sinulla poikaa enää ole”


Olga Kääpä oli 10-vuotias vuonna 1918. Hänen veljensä oli 23-vuotias ja sisar 21-vuotias. Sisar pakeni sodan jälkeen Venäjälle ja sairaalloinen, sotatoimiin osallistumaton veli jäi Viipuriin. Kun sisar palasi takaisin Suomeen hän jäi vangiksi. Veli sai vapautuslapun Viipurista ja palasi Taipalsaarelle, jossa oman kylän miehet ampuivat hänet. Äidille valehdeltiin pojan olevan viety Lappeenrannan vankileirille.

Haastateltava: Olga Kääpä, s. 1908 Taipalsaarella. Haastattelija Teuvo Rasku. Kansan Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Vangittuja punakaartilaisia ryhmäkuvassa Viipurin keskuskasarmilla vankileirillä, muonittajat vartijoineen vuonna 1918. Kansan Arkisto.

”Rehentelivät välttävänsä vastuun”


Porilaisen Uusi Aika –lehden päätoimittaja Vilho Rantanen muistelee kevättä 1918, jolloin oli 15-vuotias. Uskonnollinen isä ei päästänyt häntä punakaartiin, mutta molemmat veljet kaatuivat rintamalla. Porin valtauksen jälkeen valkoiset mm. murhasivat paikallisen Sosialidemokraatti-lehden pakinoitsijan raa’alla tavalla tämän kirjoitusten takia. Ensimmäiset Rantasen itsensä kohtaamat valkoiset nuorukaiset uhkailivat häntä ja kavereita rehennellen, etteivät joutuisi teoistaan vastuuseen. Yksi ampuikin luodin talon sokkeliin. Monet työläiset oli saanut punakaartiiin ”solidaarinen pakko”. Rantasen mielestä kapinan käyttövoimana eivät olleet viha ja kosto vaan nälkä ja puute. Venäläisiä hän ei Porissa nähnyt, vaikka yksi siellä kuulemma oli ollutkin.

Haastateltava: Vilho Rantanen, s. 1902 Ulvila. Haastattelija: Tauno Judin. Kuva: Punaisten joukkoteloitus Tammisaaren lähellä (1918). Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Kylmiä kahleitansa punavanki nyt helskyttää

Vankileirien alkeellisuus ja kovuus jättivät hengissä selvinneiden mieleen syvät haavat

Kuva: Punakaartilaisia ja pakolaisia tilapäisellä vankileirillä vuonna 1918, mahdollisesti Lahdessa. Kuvaajat Hoffmann, Wolff, Frid Zimmler. Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Sodan jälkeen kymmenet tuhannet viruivat vankileireissä, naiset jopa lapsineen, kuten rautulainen Alma Kumpulainen, ja monet väärin syytettyinä, kuten helsinkiläinen Oiva Lundén. Jos säästyi teloitukselta, henkeä uhkasivat kulkutaudit ja nälkä. Vangeille jaettua ravintoa – "piikkilankaleipää", "juurisoppaa" tai matoista keittoa – kuvaavat muiden muassa Topias Teräskorpi, Elli Nurminen ja Svante Tähtivalo.

Kylmän tai jopa sadistisen kohtelun vastapainoksi vangit ja vapautetut kertovat myös säälin ja myötätunnon ilmauksista. Elin Janhunen muistelee myötätuntoista vartijaa, August Tiirikainen humaania vankilanjohtajaa, Valfrid Kallio hyväntahtoista lääkäriä ja Viljo Sohkanen saksalaisia sotilaita, jotka yhtyivät Suomenlinnan vankien vapun kunniaksi laulamaan Kansainväliseen. Ne ovat esimerkkejä maltillisuudesta ja inhimillisyydestä, jotka "tahtovat jäädä sodan luoman katkeruuden peittoon", kuten Tuomas Hoppu kirjoittaa Sisällissodan pikkujättiläisessä.

Sodan, terrorin ja vankileirien tilinpäätös

Vuoden 1918 sisällissodan taisteluihin osallistui nykyarvioiden mukaan noin 200 000 suomalaista. Sodassa ja sen seurauksien johdosta heistä kuoli noin 36 000.

Uhreista oli punaisia yli 27 000, valkoisia tai puolueettomia noin 9000. Ulkomaalaisia kuoli noin 2500, heistä pääosa venäläisiä, saksalaisia ja ruotsalaisia. Sodan seurauksena leskiksi jäi 12 000 naista tai miestä ja orvoiksi yli 14 000 lasta.

Varsinaisissa taisteluissa menetti henkensä vain 9500 suomalaista, joista valkoisia noin 3500, punaisia 5700 ja runsaat 300 puolueetonta tai kannaltaan tuntematonta. Lisäksi sotatoimissa kuoli toista tuhatta ulkomaalaista, joista enemmistö oli venäläisiä.

Taistelujen ulkopuolella surmattiin noin 11 000 suomalaista. Taustaltaan valkoisia heistä oli 1650, punaisia yli 9000. Venäläisiä ammuttuja lienee ollut 700—1000.

Vankileireillä oli keväällä 1918 enimmillään lähes 100 000 punaista, joiden määrää huhti-toukokuun pikaoikeudet, suojeluskuntien omavaltaisuudet ym. vähensivät noin 6000 hengellä. Sodan päättyessä vankeja oli 80 000, josta naisia noin 4400.

Yli 73 000 vankia tuomittiin valtio- tai maanpetoksesta tai muista syistä. Kuolemantuomioita langetettiin 555, joista toimeen pantiin 113. Vuosina 1918—1922 leireillä kuoli yli 13000 suomalaista sairauksiin tai aliravitsemukseen. Kurinpidon yhteydessä teloitettiin tai ammuttiin lisäksi toista tuhatta. Lisäksi teloitettiin tai sairauksiin kuoli muutamia satoja venäläisiä.

Loppusyksyllä 1918 vapautettiin armahduksella ehdonalaiseen 16 500 vankia eli kaksi kolmasosaa jäljellä olevista.

Lähteet: Pertti Haapala & Tuomas Hoppu: Sisällissodan pikkujättiläinen, Helsinki 2009. Marko Tikka: Terrorin aika, Ajatus 2006.

"Meitä oli samassa huoneessa yli 200, naisia ja lapsia"


Alma Kumpulainen oli naimisissa ja kahden lapsen äiti Karjalan Raudussa vuonna 1918. Hänen miehensä taisteli punakaartissa ja joutui Viipurin vankileirille, josta vapautui huonossa kunnossa. Myös Alma joutui kaksivuotiaan ja seitsemän kuukautta vanhan lapsen kanssa Sortavalan vankileirille muiden naisten ja lasten sekaan. "Siellä toisia synty ja toisia kuoli." Koskettavana kohtaamisena syöpyi mieleen vankileirillä kuollut äiti, jonka kahden viikon ikäistä vauvaa Alma imetti.

Haastateltava: Alma Kumpulainen, s. 1890. Haastattelija Anneli Ollikainen. Kansan Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Tuntemattoman tekijän piirros Orvot. Kansan Arkisto.

"Kun se tulee älkää antako sille ruokaa"


"Mä en olis tietäny työväenliikkeestä mitään, ellen mä ois sitä koulua käyny", toteaa Elsa Rajala, joka liittyi Pispalan punakaartiin 14-vuotiaana. "Isä jäi sille tielle vain vaatteet palautettiin Raahesta. Enkä tänä päivänä tiedä, missä se on kuopattuna." Huhtikuusta syyskuuhun Elsa oli vangittuna Hämeenlinnassa. Vapaus koitti viiden kuukauden vankeuden jälkeen. Tuomiota ei Elsan mukaan tullut, mutta äidin oli käsketty antaa tytölle selkäsauna. Äiti tiesi, että moni vanki kuoli vapautumisen jälkeen ylensyöntiin ja oli ohjeistanut sukulaisia, ettei Elsalle saisi antaa liikaa ruokaa. "Ei ikinä tee mieli kantaansa muuttaa. Ei niin kovaa paikkaa tuukkaan."

Haastateltava: Elsa Rajala s. 1903 Tampereella. Haastattelija Heikki Halonen. Kansan Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Vangittuja punakaartilaisnaisia aseistettuine vartijoineen. Kansan Arkisto.

"Marot kuorittiin keitosta pois ja syötiin"


'Kaikki rivviin'-käsky annettiin punakaartilaisvangeille usein, eikä koskaan tiennyt mihin lähdettiin kuljettamaan.― Topias Teräskorpi

Maalari Topias Teräskorpi liittyi Porin punakaartiin 24-vuotiaana. Punakaartilaiset lähtivät Porista Laviaan, jossa taisteluissa Teräskorpi haavoittui reiteen. Porissa hänet vietiin Nyqvistin sairaalaan, jonne myös veli myöhemmin tuotiin, vieläpä samaan jalkaan haavoittuneena. Topias Teräskorpi antoi täpötäydessä sairaalassa vuoteensa veljelle ja poistui kivääreineen sodan tuoksinaan. Porista punakaarti eteni Hämeenlinnaan ja sieltä Lahteen, jossa jouduttiin antautumaan. Saksalaiset pidättäjät ottivat Topiaksen omaisuuden 400 markkaa rahaa, kellon ja kengät. Paljain jaloin piti jatkaa matkaa, vaikka maassa oli vielä paikoin lunta. – Lahdessa vangit koottiin Fellmannin pellolle, josta tuli siirto Hennalan kasarmeille. Tuomioksi tuli kolme vuotta kuritushuonetta ja siirto Hämeenlinnan vankilaan, jossa oli kova kuri. Turkulainen poika ammuttiin kun katsoi ikkunasta ulos. Hämeenlinnasta vangit siirrettiin junalla Mikkeliin, josta kävelytettiin Tuukkalan kasarmeille. Lopuksi Mikkelistä siirrettiin varsinaista tuomiota kärsimään Suomenlinnan vankileirille, jonka oloja Topias Teräskorpi elävästi muistelee.

Haastateltava: Topias Teräskorpi, s. 1894 Porissa. Haastattelija Anna-Maija Nirhamo. Kansan Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Vangittuja punakaartilaisia ja siiviilejä Fellmannin pellolla Lahdessa. Kansan Arkisto.

Härskiintynyttä silliä ja piikkilankaleipää: vankileirin arkea


Punakaartin ensiapujoukoissa toiminut lempääläläinen Elli Nurminen kuvailee seikkaperäisesti Hennalan ja Hämeenlinnan vankileirien arkea ruokajonoineen, epähygienisine oloineen, vankien kidutuksineen ja täpötäydellä kivilattialla vietettyine öineen. Paitsi nälkää, kurjuutta ja täisiä vaatteita, muistaa kertoja kuitenkin myös yksittäisiä inhimillisiä vartijoita ja ystävällisiä saksalaisia sotilaita, joiden ansioista arki saattoi olla hitusen siedettävämpää.

Haastateltava Elli Nurminen, s. 1899 Lempäälässä. Haastattelija Pulmu Manninen. Työväen muistitietotoimikunta/Työväen Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Hennalan kasarmit vuonna 1918. Työväen Arkisto.

Juurisoppaa ja täitä


Kovvaa peliä se oli, kolome kuukautta sementtilattialla kun makasi päällystakki pään alla.― Svante Tähtivalo

Svante Tähtivalo muistelee Lahden vankileirin elämää. Päivät kuluivat täitä tappaessa ja juurisoppaa jonottaessa. Pieni juurisoppa tai livekalaliemi oli ruokana ja täydennystä tuli nokkosista, joita Svante poimi lisäravinnoksi.

Haastateltava: Svante Tähtivalo, s. 1900. Haastattelija Pirjo Kaihovaara. Kansan Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Yleisin ”ajanviete” vankileirillä – täitä tapetaan. Suomen luokkasota kirjan kuvitusta. Kansan Arkisto.

Kasarmi numero 7, Suomenlinna


Uuno Niemi kuvaa kansalaissodan jälkeisiä vankilakokemuksiaan. Hänet kuljetettiin Helsingin Iso-Mjölöstä (Isosaari) Katajanokalle, jossa tuomiot jaettiin. Sieltä Niemi vietiin Suomenlinnaan, jonka oloja hän muistelee kertomuksessaan.

Haastateltava: Uuno Niemi, s. 1897 Noormarkussa. Haastattelija Aimo Ruusunen. Kansan Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Suomenlinnan vankileiri. Kansan Arkisto.

Elämän synkin joulu


Edvin Bärlund muistelee vankeusaikaansa Suomenlinnan vankileirillä kansalaissodan jälkeen 1918. Alun perin kuolemantuomion saanut mies oli muuttunut elinkautisvangiksi. Joulu vietettiin vankeudessa ja jouluruoaksi miehet saivat silliä ja juurisoppaa. Helmikuussa 1919 Bärlund siirrettiin Tammisaareen.

Haastateltava: Edvin Bärlund, s. 1898 Loviisassa. Haastattelija Teuvo Rasku. Kansan Arkisto. Ote elämäkertahaastattelusta. Kuva: Punavankeja ryhmäkuvassa Tammisaaren vankileirillä 1919. Kansan Arkisto.

Väärin syytöksin ”luurankotehtaalle”


Helsinkiläinen räätäli Oiva Lundén kuvaa aluksi maaliskuun vallankumouksen herättämää innostusta ja epäluuloa suojeluskuntia kohtaan. Hän taisteli Padasjoella ja Hauholla ja evakuoitiin haavoittuneena Viipuriin. (21:10) Valkoisten vallattua kaupungin ammuttiin tutkimatta satoja punaisia ja venäläisiä tai näiksi luultuja. Porvarisnaiset ilkkuivat vangeille. Kesäkuussa Lundén kuljetettiin Tammisaaren ”luurankotehtaalle”, jota hän kuvaa karun yksityiskohtaisesti. Vangit olivat niin heikkoja, etteivät kaikki pysyneet pystyssäkään. Tammisaaresta Lundén kuljetettiin Hennalaan odottamaan teloitustaan. Tuomio muuttui onneksi ajoissa: tutut isännät todistivat, ettei mies ollut syyllistynyt murhatöihin. Alkuperäiset, väärän valan vannoneet todistajat selvisivät tuomarin nuhteilla.

Haastateltava: Oiva Lundén, s. 1895 Helsingissä. Haastattelija Olavi Puusaari (?). Yle Arkisto. Haastattelua on hieman lyhennetty. Kuva: Punakaartilaisia Lahdessa 9.2.1918. Oik. Oiva Lundén, vas. Emil Laiho, joka kuoli nälkään Tammisaaren vankileirillä. Työväen Arkisto.


Punakapinan muistot tutkimuksessa

Kuva: Ulla-Maija Peltonen työskentelee Kansan Arkistossa Helsingin Kotkankadulla (1989).
Juho Nurmi/Kansan Arkisto.

Työväenarkistojen muistitietokokoelmia on käytetty työväenliikkeen historiaa käsittelevissä julkaisuissa, mutta esimerkiksi Kansanrunousarkiston vuoden 1918 aineisto jäi keräysten jälkeen varastoon pölyttymään. Folkloristeille nämä muistelmat eivät olleet perinnekertomuksia, ja historiantutkijat pitivät muistitietoa epäluotettavana lähteistönä. Ulla-Maija Peltonen penkoi aineistoa perin pohjin vuonna 1996 julkaistussa Punakapinan muistot -väitöskirjassaan. Peltosen mielestä ihmiseen syvällisesti vaikuttanut kokemus oli historiallinen fakta siinä missä jokin tapahtumakin.

Hänen erityisenä kohteenaan olivat kauhutarinat, ts. kertomukset epätavallisista julmuuksista, joista hän löysi samoja teemoja kuin varhaisemmissa ns. vainolaistarinoissa. Sodan osapuolet ovat kertoneet toisistaan samantyyppisiä tarinoita propagandistisin päämäärin. Hän tutki myös sotaan liittyvien uskomustarinoiden lajia, jossa vääryyksiin syyllistynyt kokee lopulta rikkomuksistaan rangaistuksen. Peltosen kolmantena teemana oli työväenliikkeeseen sitoutuneen työläisidentiteetin ilmeneminen 1920- ja 1930-lukuja koskevissa muisteluissa.

Peltonen havaitsi, että muistelmia on kirjoitettu eri tavoin riippuen keräävästä arkistosta – kertojat ovat miettineet, kelle he haluavat kertoa mitäkin ja millä tavoin. Vuoden 1918 kokemuksista ei ole aina välttämättä avauduttu edes oman suvun piirissä. Peltonen korostaa kuitenkin vaiettujen muistojen purkamisen terapeuttista ja eheyttävää merkitystä. Hän selosti tutkimuksensa tuloksia Liisa Tukkimäen haastattelussa vuonna 1996.

Työväenarkistojen äänitteet – pitkään vaiettujen muistojen kokoelmat

Työväen Muistitietotoimikunta on Työväen Arkiston yhteydessä toimiva muistitietoa kokoava arkisto. Toimikunta perustettiin vuonna 1960 Työväen Sivistysliiton aloitteesta. Tavoitteena oli kerätä virallisen opetus- ja arkistolaitoksen torjumaa tietoa vuoden 1918 kansalaissodasta sekä työväen henkisestä perinteestä ja kulttuurista.

Työväen muistitietotoimikunnan ensimmäisessä keruussa huomattiin pakottava sisällissodasta kertomisen tarve. Pitkään vaiettu aihe oli noussut pintaan osittain myös Väinö Linnan Pohjantähden julkaisemisen innoittamana. Uusi nauhoitustekniikka helpotti haastatteluiden keräämistä, mutta ruuhkautti myös toimikunnan – kaikkien nauhojen litteroimiseen ei löytynyt resursseja.

Työväen muistitietotoimikunnan kokoelmat sisältävät n. 8 000 kirjoitetttua muistelmaa (itsekirjoitettuja tai litteroituja) ja 4 453 äänitettä.

Lähtökohtaisesti toimikunnan haastattelulitteraatit ovat olleet vapaasti tutkittavissa, nyt tavoitteena on avata alkuperäiset haastatteluäänitteet tutkimukselle.

Kansan Arkiston äänitekokoelma on ainutlaatuinen kurkistus menneeseen maailmaan. Arkistoon on tallennettu 1940-luvulta lähtien työväen muistitietoa ja perinnettä sisältäviä ääninauhoja: haastatteluja, muistelmia, kokouksia ja tilaisuuksia. Äänitteitä on yhteensä 8 900 kappaletta.

Äänitteiden sisällöllinen kirjo on laaja. Monet haastattelut ja muistelmat ovat syntyneet erilaisten historia- ja perinneprojektien yhteydessä. Haastattelijat ovat usein olleet ammattitoimittajia, mutta myös harrastelijoita mahtuu joukkoon runsaasti. Haastatteluja ovat tehneet myös arkiston henkilökunta ja perinteenkerääjät.

Erityisesti 1980-luvulla kerättiin innokkaasti työväenperinnettä talteen, ja siltä ajalta aineistoa onkin tallentunut runsaasti. Esimerkiksi entisiä poliittisia naisvankeja on haastateltu vuonna 1981 muistitiedonkeruun yhteydessä ja Espanjan sisällissotaan osallistuneiden suomalaisten muisteluita on kerätty talteen. Myös eri järjestöt ovat järjestäneet toimintaansa liittyviä keruita, mm. rakennustyöläiset ja lehtimiehet oman ammattialansa haastatteluita.

Työväki on muistanut kipeitä asioita omalla tavallaan. Vuotta 1918 on muistettu äänitteissä runsaasti. Tapahtumista on ollut usein luontevampaa kertoa suusanallisesti haastattelijalle tai muistella vertaisryhmässä kuin kirjoittaa muistojaan paperille etenkin kun kirjoitustaito on ollut usein melko puutteellista.

Työväen Arkiston ja Kansan Arkiston esine- ja valokuvakokoelmiin voi tutustua myös yhdeksän museon ja arkiston yhteisessä Arjenhistoria-portaalissa.

Teksti: Elävä arkisto – Työväen muistitietotoimikunta – Kansan Arkisto

Lähteitä:
Pertti Haapala & Tuomas Hoppu: Sisällissodan pikkujättiläinen, Helsinki 2009.
Jaakko Paavolainen: Suomen kansallinen murhenäytelmä, Tammi 1974.
Ulla-Maija Peltonen: Punakapinan muistot, SKS 1996.
Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi I, 1967.
Marko Tikka: Terrorin aika, Ajatus 2006.
Antohony F. Upton: Vallankumous Suomessa 1917—1918, Kirjayhtymä 1980.

Lue lisää:

Suomalaisjääkäreitä matkalla rintamalle (1916/1917).

Uutta valoa jääkärihistoriaan — näin he itse sen kertoivat

Aikansa radikaalit, jääkärikoulutukseen Saksaan vuosina 1915–1916 lähteneet miehet kertovat itse vaiheistaan. Millaiseksi he arvioivat jääkäriliikkeen merkityksen 50 vuotta itsenäistymisen jälkeen?

Lue lisää:

Työmies-lehden etusivu 28.1.1918: "Vallankumousjulistus Suomen kansalle."

He olivat mukana sisällissodassa 1918

Jääkärit, punakaartilaiset, suojeluskuntalaiset, punavangit ja siviilit muistelevat Suomen sisällissotaa, jossa maa jakautui aseiden voimalla kahtia.

Lue lisää:

Valkokaartilaisia riveissä rakennuksen pihalla (1918).

Koston kevät 1918

Sisällissodan aikaiset väkivallanteot olivat suurimmalta osaltaan suunnitelmallista ja organisoitua toimintaa. Aiemmin punainen ja valkoinen terrori on selitetty lähinnä yksittäisiksi kostotoimiksi.

Lue lisää:

Suojeluskuntalainen ampuu käsiaseella huivipäisen naisen. Helsingin tyttölyseon oppilaan piirros kansalaissodan jälkeiseltä ajalta.

Sisällissodan traumat

Sisällissodan jälkeen voittajat kirjoittivat historiaa ja rakensivat tapahtumista oman kuvan viralliseksi totuudeksi. Hävinnyt puoli häpesi ja vaikeni. Miksi kävi näin?

Lue lisää:

Punaisten hevosia ja rattaita Fellmanin kartanon pellolla 1918.

Punakaartin läntinen armeija antautuu

Vuoden 1918 sisällissota päättyi punaisten antautumiseen toukokuun alkupäivinä. Lahteen Fellmanin pellolle kerättiin yli 20 000 punavankia.

Lue lisää:

Viimeinen elossa oleva punakaartilainen Aarne Arvonen muistelee Suomen sisällissotaa.

Aarne Arvonen – viimeinen punakaartilainen

Suomen vanhin asukas eli 111-vuotiaaksi elänyt Aarne Arvonen kuoli vuonna 2008. Aarne Arvonen joutui Suomen sisällissodan jälkeen vankileirille Tammisaareen, missä espanjantauti ja nälkä tappoivat joka kolmannen vangitun.

Lisää ohjelmasta