Päivin elämä ei ole suostunut noudattamaan käsikirjoitusta missään vaiheessa, mutta rakas Make on ollut aina tukena kuin peruskallio.
”Elämäni ei ole ikinä noudattanut minkään valtakunnan käsikirjoitusta, vaikka olen niitä koittanut useita kirjoittaa vuosien saatossa.
Jäin linja-auton alle vuonna 1980. Olin silloin 16-vuotias ja lähdössä luokkaretkelle. Sen sijaan päädyinkin sairaalaan jalka murskana. Onnettomuus muutti elämäni, sillä ilman sitä en olisi koskaan tavannut Makea.
Kun makasin sairaalassa, äitini kiikutti minulle Sotkamon emäntäkoulusta tulleen kirjeen. Siinä kerrottiin, että olin päässyt kouluun opiskelemaan. Se jäi kuitenkin haaveeksi, sillä syksyllä opintojen alkaessa jalkani oli vielä niin huonossa kunnossa, etten voinut aloittaa koulua.
Sen sijaan suuntasin myöhemmin Merikosken ammattioppilaitokseen Ouluun. Yhtenä iltana lähdimme Limingan nuorisoseuran talolle diskoon. Silloin Amorin nuoli osui minuun kohtalokkain seurauksin.
Nuorisoseuran talon portilla seisoi herra - ja siitä se alkoi. Nyt olemme olleet Maken kanssa naimisissa yli 32 vuotta ja meillä on viisi poikaa.”
”Pärjätäänkö me?”
”Etenimme nopeasti. Olimme seurustelleet tasan kymmenen kuukautta, kun menimme naimisiin vuonna 1985. Esikoispoikamme Tero syntyi vuonna 1987, Veli-Pekka vuonna 1990, Arttu 1993 ja kaksospojat Konsta ja Eemeli 1998.
Kesällä 1994 Veli-Pekka sairastui vakavasti. Syöpä oli valtava järkytys. Samaan syssyyn minä päätin, että linja-auto-onnettomuudessa loukkaantuneen jalkani kivut saavat riittää. Niinpä pidimme perhepalaverin. Sanoin: ’Nyt on sellainen tilanne, että Vellulla on syöpä silmässä ja minulta amputoidaan jalka. Pärjätäänkö me?’
Vellu vastasi nelivuotiaan pojan kirkkaalla äänellä: ’Pärjätään! Minä hoidan äiti sinua ja sinä hoidat minua’. Ja niin me selvisimme. Parisen vuotta siinä meni, mutta selvisimme.”
Kiitollisena joka aamuun
”Vuonna 2015 ohjasin näytelmää, jossa Eemeli-poikani näytteli. Kesken näytelmätreenien Eemeli sai diagnoosin: syöpä.
Se oli onneksi alkuvaiheessa ja saatiin hoidettua nopeasti. Mutta kesällä 2016 tuli hetki, jolloin ajattelin, että NYT heitän hanskat tiskiin. Oli nimittäin minun vuoroni saada syöpädiagnoosi.
En kuitenkaan luovuttanut. Kuultuani diagnoosin sairaalassa, lähdin näytelmätreeneihin. Kesä meni menojaan, ja kun viimeisestä näytöksestä oli kulunut kaksi viikkoa, menin leikkaukseen. Nyt tilanne on ok ja sitä seurataan tiiviisti.
En oikein tiedä, miten minä ja meidän koko perhe on tästä kaikesta selvinnyt. Mutta katkeraksi en ole muuttunut.
Vaikka syöpä on koulinut meidän perhettämme, en lähtisi ikinä kiroamaan sitä sairautta. Viha ja katkeruus eivät ole ikinä vahvistaneet ketään.
Koen olevani etuoikeutettu, kun kaikesta huolimatta saan vielä olla ja elää täällä. Tunnen kiitollisuutta joka aamu herätessäni.”
”Kukaan ei ole täydellinen”
”Minä olen hyvin temperamenttinen ihminen. Olen myös sosiaalinen erakko ja tarvitsen yksinäisyyttä ja musiikkia selvitäkseni. Mutta Make on pysynyt tuossa rinnalla, kaiken tämän ja kaikkien näiden tapahtumien ajan.
Make on minulle juuri oikeanlainen. Hän antaa tarpeen vaatiessa tilaa ja toisaalta juttelee silloin, kun sen aika on.
Parisuhteissa raskaat koettelemukset saattavat erottaa tai lujittaa. Jostain syystä meidän kohdallamme vaikeudet ovat vain hitsanneet meitä tiiviimmin yhteen.
Me puhumme asioista niiden oikeilla nimillä. Olemme rehellisiä toisillemme, vaikka se tekisi kipeää, sillä luottamus pitää ansaita. Tämä pätee tietysti kaikkiin muihinkin ihmissuhteisiin.
Samalla pitää muistaa, ettei kukaan ole täydellinen. Jokainen meistä lipsahtaa joskus ja se pitää hyväksyä.
Elämä on yhtä oppimista, loppuun saakka.”
Päivi kiitti Makeaan SuomiLOVEssa ja pyysi mukaan Matti Johannes Koivun. Esityksen näet tästä:
