Suora yhteys rintamakokemuksiin on katkeamassa – viisi keinoa yhteisen muistin pidentämiseksi

“Muistimme on lyhyt ja luulen, että tunne siitä, että olemme itsenäisesti ajattelevia yksilöitä on harhaa. Ihminen on helposti manipuloitavissa oleva olento, varsinkin jos ei ymmärrä omaa historiaansa”, pohtii psykiatri Ben Furman.
Joukkoistettu digiarkisto, valoteos, tietokirja, elokuva ja datavisualisointi edustavat viittä erilaista tapaa vahvistaa kansakunnan muistia ja realistista suhdetta menneeseen.

Rintamakokemusten realistinen muistaminen on käytännössä jo siirtynyt nuoremmille, kun elossa olevien sodan kokeneiden keski-ikä on 93 vuotta.

“Ihmisen muisti on lyhyt, mutta sitä voi yrittää pidentää digitaalisesti erilaisin teoksin ja elokuvin”.
Psykiatri ja kirjailija Ben Furmanin mielestä meidän kannattaa tutkia edellisten sukupolvien kokemuksia ja ajatuksia: “monien ihmiskohtaloiden, näkökulmien ja tunteiden ymmärrys on paras suoja manipulointia ja mustavalkoisen ajattelun kapeutta vastaan”. Furman vertaa Sukupolvi.Nyt. valoteosta ja joukkoistettua Sotapolku.fi digiarkistoa kokemuksiinsa Kapkaupungin apartheid museosta ja Berliinin holocaust museosta.

Ben Furman pohtii, miksi historiasta oppiminen on niin vaikeaa kokonaisen kansakunnan mittakaavassa: “Ymmärrämme kyllä yksilöiden ja pienten ryhmien käyttäytymistä, mutta massojen psykologia on vielä vähän musta aukko. Edellisten sukupolvien kokemusten ja isojen käännekohtien tajuaminen vaatii vähän viitseliäisyyttä mutta palkitsee laajemmilla näkökulmilla ja ymmärryksellä. Minulle sotakokemusten muistaminen on vahva tunnekokemus, Tunnustan, että Spielbergin Holocaust elokuva sai minut itkemään vuolaasti. Muistaminen ei ole vain tietämistä vaan ymmärryksen synnyttämää tunnetta”.

Elokuvaohjaaja Aku Louhimies Elokuvaohjaaja Aku Louhimies Kuva: Jonas Josefsson Aku Louhimies

Aku Louhimies: valoteos näyttää nimien määrän ja mittakaavan

Aku Louhimies tulee ulos Helsingin Töölönlahden puistossa olevasta valoteoksesta, jossa on projisoituna kaikki tähän mennessä digitoidut rintamalla olleiden nimet.

“Ensimmäisenä tuli mieleen, mikä määrä näitä ihmisiä on ollut ja miten se konkretisoituu noilla seinillä. Ja miten jokaisella on oma tarinansa. Emmekä voi koskaan kaikkia niitä tarinoita kuulla emmekä ymmärtää. Itse hiljennyn tuon nimimäärän edessä. Ne ihmiset eivät ole voineet paikkaansa valita ja ovat nyt yhteistä historiaamme”, miettii Louhimies.

Sotapolku.fi näyttää tiedot, kuvat, tarinat ja kartat jokaisen nimen takana

Joukkoistettu www.sotapolku.fi -palvelu on kaikille avoin ja ilmainen digiarkisto, jossa on jo yli sadantuhannen rintamalla olleet tietoja, reittikarttoja ja muuta materiaalia. Uutena ominaisuutena palvelussa voi tutkia ja sinne voi viedä oman läheisen tai sukulaisen rintamavalokuvia.

Palvelussa on jo yksityisiä valokuvia, jotka kertovat sotimisen ohella esimerkiksi nuorten miesten elämästä niinä hetkinä, kun tilanne oli helpompi. Kuvat tuovat heti mieleen parikymppiset ihmiset omina ainutkertaisina yksilöinä.

Kolmen palveluun kuvia lisänneen haastatteluissa tuli esille kirjo erilaisia kokemuksia muistelemisen herättämistä havainnosta.

Pekka Syvärinen: “Muistamisen taakka - viina vapautti painajaiset uniin”

Pekka Syvärisen isä Sulo on kuvassa selkävaaka –asennossa: “Isä oli erittäin hyväkuntoinen kirvesmies, harva pystyy tuohon olematta huippu-urheilija. Vahvoja kavereita he olivat kaikki.

“Kuten moni, isä vaikeni sodasta. Pari juttua hän kuitenkin kertoi. Yhdessä hän loppusodan aikana poikakamiehenä luovutti lomansa perheelliselle miehelle - ja tuli vaihdolla pelastaneeksi henkensä, kun mies kuoli junamatkalla Elisenvaaran pommituksessa”, kertoo Syvärinen.

Toisen kerran kysyin häneltä suoraan mikä oli sodassa vaikein paikka. Hän vastasi, että pahinta oli joukkueenjohtajana lähettää nuoria vastatulleita itkeviä miehiä etulinjaan. Kun tiesi miten moni tulisi menehtymään. Viimeisinä vuosina isän alkoholinkäyttö väheni merkittävästi. Viina toi sodan painajaiset uniin ja ne olivat liian hirveitä, että olisi voinut juoda, miettii Pekka Syvärinen.

Miehiä taisteutauolla. Kuva: sotapolku.fi sota

Isän ryhti, ilme ja koko identiteetti muuttui, kun hän vapautui ajatuksesta, että oli ollut ryöstöretkellä

“Vasta vähän ennen Neuvostoliiton hajoamista isä vapautui tuntemaan sotakokemuksensa oikeutetuksi eikä häpeälliseksi. Näin kuinka hänen ryhtinsä ja ilmeensä muuttui, hän saattoi olla ylpeä siitä, että oli ollut puolustamassa maataan eikä ryöstöretkellä. Aikaisemmin isä varoi koko aihetta, tavallaan sulki silmänsä ja korvansa sodan poliittiselta ristiriitaisuudelta ja mustavalkoiselta määrittelyltä”, kertoo Syvärinen.

Kun laitoin isän kuvia sotapolku.fi palveluun, aloin tavallaan elää isän elämää uudelleen ja miettimään häntä eri tavalla kuin ennen. Tuli mieleen ne olosuhteet, joissa hän oli ja miten meidän ja nuorempien sukupolvet tuollaisesta selviäisi. Silloin miehet olivat karaistuneita ja tottuneet olemaan aina ulkona. Niiden olosuhteiden jälkeenkin isän talkoohenki ja naapuriavun periaate ovat olleet isoja asioita. Isä sanoi aina ilman mitään kristillisyyttä, että toiselle annettu hyvä ja paha tulevat takaisin itselle. Se periaate on periytynyt meille lapsillekin”, pohtii Syvärinen.

“Näin isästä, miten oman historian muistaminen vapaasti muutti häntä. Sen vuoksi laitan kuvat ja tiedot digitaaliseen arkistoon, että ne ovat tallella, kun he sitten nelikymppisenä alkavat kiinnostua historiastaan”, päättää Pekka Syvärinen.

Jarmo Peltonen: Poikkeukselliset kuvat olivat rintama-ajan sosiaalista mediaa

Jarmo Peltonen on lisännyt sekä isoisänsä Niilo Peltosen että isoäitinsä veljen Antti Airikan sotapolku.fi joukkoistuspalveluun, jota hän pitää yhteisenä digitaalisena muistina seuraaville sukupolville. “Eivät minun lapseni ole nyt nuorina kiinnostuneita siitä historiasta. Olen vienyt kuvat jsinne, jotta ne säilyisivät jälkipolville eivätkä häviäisi kokonaan”, miettii Peltonen.

“Isoisä oli mukana talvisodasta Lapin sotaan saakka ja haavoittui kolmesti. Hänen vaimonsa kuoli Turun pommituksissa helmikuussa 1940. Isoisän katseessa oli sellaista … jotakin outoa, sellaista, että tiesi, että se on nähnyt kaikenlaista. OIen koettanut tutkia, mistä tuo kuva jäätyneistä kuolleista on otettu, mutta en ole saanut selville. Tuossa on taas ammuttujen venäläisten ryhmä kuusikossa, jossa on myös yksi kaatunut naissotilas. Se on kuva, josta on ilmeisesti otettu satoja kopioita ja vaihdettu tupakoihin, sanoo Jarmo Peltonen. Poikkeukselliset kuvat ovat olleet kuin rintama-ajan sosiaalista mediaa, jolla tavalla tarinat esimerkiksi venäläisistä naissotilaista ovat levinneet sotilaiden keskuudessa.

Miehiä ja hevonen taistelutauolla. Kuva: sotapolku.fi sota

Mummun veli veti lentopommin pois pellosta hevosen kanssa

Jarmo Peltonen muistelee isoäitinsä veljeä. Antti oli tykistössä, jossa kuolemaa ei kohdattu ihan niin paljon silmästä silmään. Siellä saattoi olla iloittelua vähän enemmän. Tilanteita, joissa nuoret miehet saattoivat olla hetken huolettomia.

“Äidinisä oli iloisempi mies, mutta kantoi mukanaan evakkoperheen vihaa itänaapuria kohtaan. Suvun tila oli Viipurinlahden Revonsaaressa. Tarina kertoo, että kun Antti oli palannut välirauhan aikaan takaisin tilalle ja löytänyt venäläisten lentopommin pellosta, hän oli manannut: “hittovie ovat pellonkin pommittaneet.” Ja vetänyt pommin hevosen kanssa pois pellosta pientareelle.

Epäily itänaapuria kohtaan on siirtynyt minuun kuin geeneihin, mutta lapsillani sitä ei enää ole.

Molemmilta olen perinyt epäluulon itänaapuria kohtaan. Karjalaisilla evakoilla se viha oli aika suurta, kun maat ja kaikki omaisuus menetettiin. Isänisä taas teki tiettäväksi, että “älä koskaan luota naapuriin. Jos sinne tulee määrätynlainen mies johtoon niin voi tapahtua mitä vain”, kuvaa Peltonen.

“Olen miettinyt, että tuo varauksellisuus on minulla vähän kuin geeneissä. Vaikka olen tekemisissä venäläisten kanssa ja asiat ovat kunnossa niin mikään ei muuta sitä. Sen sijaan lapsillani tätä ei ole. Toivon, että he myöhemmin kiinnostuvat ja voivat tutkia historiaansa vapaasti ilman perittyjä asenteita. Siksi laitan ne tiedot ja kuvat sinne, etteivät ne katoa kokonaan”, miettii Jarmo Peltonen.

Miehiä taistelutauolla. Kuva: sotapolku.fi sota

Sirpa Kaskela: “Kun itse saisi tuollaisen kirjeen…” - rakkauskirjeiden vuolaat tunteet ja nuoren miehen koiruudet

Sirpa Kaskelan lisäämistä äidinisän Vilho Luokkalan sotapolku.fi kuvista näkyy elämänilo. “Joskus minua naurattaa ne kaikki jutut mitä hän ehti siellä tekemään. Tuntuu, että koiruuksia se ehti enemmän touhuamaan kuin sotimaan,

Rintamasotilaista tehdään automaattisesti sankareita, vaikka he olivat tavallisia nuoria miehiä. Mutta minulle äidinisä oli tärkeä juuri sellaisena kuin oli, hänestä jäi hirveän lämmin ja turvallinen olo. Hän oli sellainen ihana vaari, halusi viedä minua kouluun potkukelkalla vaikka olin 10-vuotias, vähän hävetti se avuliaisuus”, kertoo Kaskela.

“Minulla on tallessa kaikki vaarin kirjeet rintamalta. Jos itse tuollaisen saisi niin olisi se ihanaa. Vein nämä äidille ja hän oli lähes tyrmistynyt siitä, että hänen isänsä ikinä olisi tuolla tavalla kirjoittanut. Sota-aikana kun isä pääsi lomalle niin tämä oli ihan eri mies kuin rauhan aikana, sellaista riitelyä ja tappelua koko ajan, muistelee äitini. Olin yllättynyt, että äitikään ei tuntenut tuota puolta isästään”, miettii Sirpa Kaskela.

Ote Vilho Luokkalan rakkauskirjeestä:

Rakas pikku vaimoni nyt otan ja piirrän jonkun rivin omalle rakkaalle kullalleni kerran on niin ikävä sinua rakas Aili. Aina sinä olet minun mielessäni yöllä ja päivällä. Minä olen nähnyt sinusta unta kahtena yönä peräkkäin ja kyllä meillä oli hauskaa. Kyllä sinä tiijät mitä me teimmä. Voi rakas Ailini kun pääsisin pijan kotija lomalle että saisi sitten olla oikeen sinun kanssasi rakas Aili. Kyllä minulla on sinua niin ikävä etten sitä osaa tässä kirjottaa mutta kyllä sinä tiijät itestäsi miten se vaikuttaa kun on oikeen ikävä. Sinähän olet minun omani aina ja minä olen sinun omasi aina rakas kulta Aili. En minä osaa muusta haaveilla kuin sinusta. Aina sinä olet minun mielessäni yöllä ja päivällä sinä minun pieni kultainen vaimoni olet aina. Sinua minä rakastan aina eikä ilman sinua mun elämäni olisi minkään arvoinen vain sinä teet sen elämisen arvoiseksi. Sinä niin minun sydän käpyni ja muista nyt rakas Aili hoitaa ihtesi oikeen hyvin että se poika kasvaa siellä sinun massussasi oikeen hyvin ….

Miehiä taistelutauolla Petroskoissa. Kuva: sotapolku.fi sota

Sellaisen suuren saaliin hän oli tuonut tullessaan.

Sirpa Kaskelalla tallessa muistoja vaarista: kuva patsaan lakituksesta Petroskoissa, arestiinpanomääräys ja pieni mukana tuotu laatikko. “Tuossa kuvassa vaari on oikealla alhaalla pieni laatikko kädessään. Sieltä hän toi sen pienen laatikon naisten hiusneuloja ja hiuskampoja. Ne ovat vuodelta 1932 ja edelleen koskemattomia paketeissaan. Että sellaisen suuren saaliin hän oli tuonut tullessaan”, nauraa Kaskela.

Sirpa Kaskelalla on myös jäljellä vakava kirje vanhemmille.

Ote Vilho Kaskelan kirjeestä:

…onko Aililla puita vielä jos ei ole niin hommaa sinä isä puita ettei tarvihte palella siellä minulla on niin kova huoli Ailista ja Sirkasta ja Eevasta että miten net siellä oikein pärjäävät niin koittakaa vähän kahtua niijenkin oloja että ne voivat ja pärjäävät hyvin ettei mitään puutu ja sitten yhtä minä pyyjän että jos käy niin että minä kaajun täällä niin sitä minä toivon että Aili ja tytöt saavat asua siinä niin kauan kun Aili elää ja jos sattuu niin että kuolee niin te saatte ottaa ja pitää Sirkan ja Eevan ja pitää niistä huolta tämä on minun viimeinen pyyntöni ja toivoni mutta toivotaan että minä vielä palaan kotija ja kun rukoillaan jumalaa niin kyllä hän auttaa meitä että rauha tulee…

Sirpa Kaskela ei ihmettele, ettei vaari koskaan puhunut sodasta mitään. Tavallaan hän säästi meidät niiltä kauheuksilta. “Vaarin sotapolku on pitkä ja vaikuttava, vaikkei se ole edes vielä valmis. Haluan, että jälkipolville säilyvät kaikki asiat sieltä rintamalta, varsinkin mitä se oli se heidän oleminen vapaalla siellä”, lopettaa Kaskela.

Sukupolvi. Nyt. -valoteos Helsingissä Töölönlahden puistossa, Musiikkitalon kulmalla on auki päivittäin 5.12.2017 – 5.1.2018 klo 16-21 (ei 24.-25.12.) sekä 6.1. – 10.1.2018 klo 16-22.
Teoksen herättämiä ajatuksia ja muistoja voi jakaa sosiaalisessa mediassa tunnisteilla #sukupolvinyt #valohaaste tai @raimolang.
Rintamalla olleiden tarinoita voit tutkia palvelussa sotapolku.fi, josta suurin osa teoksessa olevista nimistä on peräisin. Siellä voit lisätä myös oman sukulaisesi tai läheisesi joukkoistettuun digitaaliseen arkistoon.