Olli Kangassalo
Yle
Vuonna 2016 tekoäly AlphaGo voitti maailman parhaan go-pelin pelaajan Lee Sedolin. Tekoälyn kehitys on ollut nopeampaa kuin odotettiin. Netflixin uusi dokumentti toimii kuin jännittävä urheiludokumentti kuvatessaan ihmisen ja koneen älyllistä kamppailua.
Sensaatiouutinen ei ollut ihan odottamaton. Tekoäly oli haastanut maailman parhaan shakinpelaajan Garri Kasparovin tasaveroisesti jo 90-luvulta lähtien, ja Kasparovin yksittäinen pelitappio IBM:n Deep Blue -ohjelmalle vuonna 1997 oli merkkipaalu tekoälyn kehityksessä. Mutta kiinalaista strategiapeliä gota pidettiin niin monimutkaisena, että tekoälyn odotettiin voittavan ihmisen ehkä vasta kymmenien vuosien kuluttua.
Google osti syväoppivaa tekoälyä tutkivan laboratorion DeepMindin 2014. DeepMindin AlphaGo:n tekoäly on itseoppiva, se käyttää koneoppimista, puuhakua sekä harjoittelua. Ohjelman tulokset olivat nopeasti hämmästyttäviä, ja kenties myös eläinkunnan älykkäimpänä itseään pitävän ihmisen itsetunnon kannalta katastrofaalisia.
Netflixin AlphaGo-dokumentti on erittäin säväyttävä juuri ihmispelaajien järkyttyneiden ja ihailevien reaktioiden osalta. Dokumentti seuraa AlphaGo-ohjelman kehittelyä parin vuoden ajanjaksolla. Kehittäjät tarvitsivat projektin loppusuoralla AlphaGolle testivastustajan, jollaiseksi valikoitui gon Euroopan mestari Fan Hui.
Kahden danin mestari häviää AlphaGolle turnauksen 5-0 ja ajautuu hetkelliseen kriisiin. Pelaajat suhtautuvat peliin ikäänkuin elämänfilosofiana, identiteetin tutkimisena ja maailman selityksenä, ja kun tekoäly pelaa tavalla, jota he eivät odota ja ymmärrä, maailmankuva järkkyy.
Dokumentin alkupuolella AlphaGon tarina kerrotaan pääosin go-pelaaja Fan Huin näkökulmasta, mutta mukana on tutkijaryhmän jäsenten haastatteluja.
Fan Hui joutui netissä go-yleisön halveksimaksi. Väitettiin, että Eurooppaan muuttaminen oli romauttanut mestarin tason. Fan Hui kuitenkin kykeni kokoamaan itsensä ja löysi asiasta positiivisia puolia. Fan Huista tuli AlphaGon tiimin käyttämä harjoitusvastustaja, joka hioi ohjelmasta pois muutamat heikkoudet.
AlphaGo-dokumentin tunteellisinta ja dramaattisinta antia on nähdä tappio koko maailman go-mestari Lee Sedolin kasvoilla. Itsevarmana peliin ryhtyneelle mestarille valkenee nopeasti, että AlphaGo on edistynyt huomattavasti aikaisemmista tunnetuista versioista. Ja pahempaa on tulossa. Tuskaisten ilmeiden saattelemana kaikkensa yrittävä nero häviää koneelle. Lopuksi mestari jää epäuskoisena tuijottamaan pelilautaa.
Tähän tunteeseen voi hyvin eläytyä, jos on itse sattunut joskus pelaamaan shakkiohjelmaa liian vaikealla tasolla.
AlphaGon kehittäjätiimi luonnollisesti juhlii makoisaa voittoa, sillä se tiedosti tällaisen pelin riskit. Jos tekoäly olisi tehnyt noloja siirtoja (niinkuin se aluksi usein teki), DeepMindin maine olisi mennyt vuosiksi.
Dokumentti näyttää myös suunnittelijatiimin hermoilun. Mutta riemu lakastuu jo toisen pelin aikana lähes hautajaistunnelmaksi. Tietokoneohjelma on liian ylivoimainen.
Toisessa ja kolmannessa pelissä kehäraakin asemaan ajautuneen mestarin tappioista nauttiminen olisi ollut jo melkein mautonta. Go-mestari Sedol ajautuu henkiseen kriisiin, mutta hän ei olisi maailmanmestari, ellei saisi itseään uudelleen kasaan. Turnaus päättyi tekoälyn voittoon, ja suunnittelijatiimi voitti miljoonan dollarin palkkion.
Tekoäly kehittyy kenties niin nopeasti, että se korvaa helposti eri asiantuntija-alojen korkeasti koulutetut ja luovimmat. Mitä ihmiselle enää jää? Ihmettelijän rooli?
Taustalla häämöttävä jo kliseeksi muodostunut kysymys on kouriintuntuva tämän esimerkin pohjalta: onko ihmiskunta päästänyt pullosta vapaaksi oman syrjäyttäjänsä. Tuossa matsissa tekoäly peittosi sentään ihmisistä kyvykkäimmän.
Tekoäly kehittyy kenties niin nopeasti, että se korvaa helposti eri asiantuntija-alojen korkeasti koulutetut ja luovimmat. Mitä ihmiselle enää jää? Ihmettelijän rooli?
Ehkä ihmisen ainoa mahdollisuus on yhdistyä tekoälyn kanssa kyborgiksi, kuten historioitsija/futuristi Yuval Noah Harari veikkaa...
Vai kykeneekö ihminen nostamaan oman luovuutensa, taitonsa ja tehokkuutensa uudelle tasolle tekoälyn avulla?
Löylytetty Lee Sedol vakuuttaa (ei ihan uskottavasti), että hänen tappiolliset pelinsä avasivat hänelle itselleen uusia uria pelaamiseen. Hänen oma voittoputkensa on jatkunut ihmispelaajien maailmassa.
AlphaGon strategiakuvioita arvioidaan oudoiksi. Go-pelaajat väittävät, että tekoäly on tosiaan avannut aivan uusia ajattelutapoja. Ehkä tästä alkaa nopeutuvan kehityksen kausi. Toki pelin maailma on selkeä ja rajattu, ja eroaa oleellisesti arkisesta todellisuudesta, jossa robottien ja tekoälyjen on vaikea toteuttaa sellaisia “yksinkertaisia” tehtäviä, jotka ihmiseltä onnistuvat helposti ja ajattelematta.
Voi olla että singulariteetti lähestyy: hetki jolloin oppiva tekoäly suunnittelee itseään paremman tekoälyn ja me ihmiset putoamme kelkasta.
Mutta uusimman, täysin itseoppivan version AlphaGo Zeron kehittymisen nopeus nollasta yli-inhimilliseksi mestariksi tuo mieleen pahoja aavistuksia tekoälyn kyvyistä - mutta myös valtavasti lyhyen tähtäimen sovellustapoja lääketieteestä pörssikurssien analysointiin ja päätöksentekoon. Voi olla että singulariteetti lähestyy: hetki jolloin oppiva tekoäly suunnittelee itseään paremman tekoälyn ja me ihmiset putoamme kelkasta.
Greg Kohsin AlphaGo-dokumentti on rakenteeltaan kuin täydellinen urheiluelokuva, jossa alkuosa kuluu suuren matsin sopimisessa ja valmistelussa, ja loppupuolella turnaus kohottaa hetki hetkeltä jännitysmittaria ja draama päätyy vielä filosofisesti.
Kamera seuraa kaikkia osapuolia ja median pelikommentaattoreita. Jännitys ei todellakaan ole kiinni fyysisestä toiminnasta, strategiapelin laudan tapahtumatkin siihen riittävät. Siitäkin huolimatta, että suuri osa katsojista (minä mukaan lukien) ei ole koskaan pelannut gota. Pelin säännöt selitetään kyllä lyhyesti, mutta katsoja lukee tilanteita elekielen ja kommenttien kautta.
Dramaattiset tapahtumat ja symbolisesti voimakas, polttava aihe riittävät, eikä ohjaaja ryhdy estetisoiviin filistelyihin. Dokumentti loppuu kuvallisesti maneerisen positiivisiin postikorttitunnelmiin, vaikka mieleen tulee monenlaisia harmaasävyisempiä kysymyksiä, joita dokumentissa ei sen enempää käsitellä.
Meneekö esimerkiksi gon pelaamisesta tai ainakin mestaruustasolla pelaamisesta mielekkyys, kun tiedostetaan, ettei ihminen voi enää tavoittaa pelin korkeinta tasoa? Ihmisen peli on luovuudeltaankin enää harjoitusliigaa. Shakin maailmanmestarit eivät enää ole sellaisia maailmantähtiä kuin Fischerin, Karpovin ja Kasparovin aikoina.
Yksi toisenlainenkin seuraus tekoälyn kehityksellä on. Avaruuden sivilisaatiot eivät ole vieläkään vastanneet, emmekä tiedä millainen vieras ihmisen veroinen äly olisi. Mutta ehkä vieras äly on jo seurassamme ja tutkittavanamme, vielä toistaiseksi pääasiassa tietokoneen näytöllä. Nautitaan siitä niin kauan kuin ymmärrämme vielä jotakin.
