Filosofi Tuomas Nevanlinna kirjoittaa esseessään siitä, miten politiikka ja ideologia vaikuttavat ihmisen ja koiran suhteeseen. Jos koira ei olekaan vallanhaluinen alfapeto, joka pitää alistaa, miksi niin kuitenkin yhä mielellään uskotaan? Koirapuistossa jopa edistyksellisin viherpiipertäjä toimii kuin Trumpin taantumuksellisin kannattaja – sukupuolirooleja ja ankaran auktoriteetin tärkeyttä korostaen.
Koirille lässyttämisen MM-kilpailuja on järjestetty Suomessa jo vuodesta 2012 alkaen. Mittelö jakautuu kahteen osioon: 15 sekunnin lässytyssprinttiin ja raskaan sarjan lässytykseen. Viimeksi kokonaisvoiton kahmaisi Iisa Pepita-koiransa kera. Julkisuudessa kisat ovat suotta jääneet eukonkannon ja ilmakitaroinnin varjoon. Pepitan tyytyväistä haukahtelua ei kuultu Ylen pääuutislähetyksessä, hyvä jos Kympin uutisten kivaosiossa.
Mistä moinen julkisuuskatve? Kieliihän itse mittelön olemassaolo ja vaikkapa kissa- ja koiravideoiden levinneisyys sosiaalisessa mediassa siitä, että lemmikkeihin kohdistuvia helliä tunteita ei pidetä kulttuurissamme mitenkään tavattomana ilmiönä. Lemmikkejä, varsinkin pentuja, rapsutellaan ja ihastellaan tuon tuostakin ja niiden omistajat kutsuvat itseään usein, enimmäkseen häpeilemättä, "mamiksi" tai "isiksi".
Lemmikkeihin kohdistuvat ylenpalttiset tunteenilmaukset mielletään vanhuudenhöperöiksi, feminiinisiksi ja lapsellisiksi.
Vaikka tällaiset tunteenilmaukset tiedetään yleisiksi, ja niitä pidetään tiettyyn pisteeseen asti ymmärrettävinäkin, on selvää, että ne eivät nauti kovinkaan korkeaa kulttuurista arvostusta. Ne saattavat olla anteeksiannettavia, mutta eivät missään tapauksessa vakavasti otettavia. Niihin syyllistyvä taituroi trapetsilla, josta tipahtaa helposti lopullisesti höpsähtäneiden sakkiin: "Niin, siellä se mummo elelee kahdestaan koiransa kanssa... puhelee sille kuin ihmiselle... ymmärtäähän sen, haluaa itselleen seuraa, mutta pöpi mikä pöpi..."
Lemmikkeihin kohdistuvat ylenpalttiset tunteenilmaukset mielletään vanhuudenhöperöiksi, feminiinisiksi ja lapsellisiksi. Niiden kohteena on, herranjestas, eläin! Eläimeen kapsahtanut ihminen on vaarassa osoittautua yhtä vaistonvaraiseksi ja ei-rationaaliseksi kuin itse otuskin.
Nainen, vanhus, lapsi ja eläin muodostavat tanakasti huuhaahan assosioituvan paketin kulttuurissa, jossa aikuisuus ja rationaalisuus samastetaan mieheyteen. Tässä kuviossa kaikkien osapuolten mahdollisuudet kapeutuvat. Myös miehen ja järjen.
Koira on peto!
Minkälaista suhdetta koiraan sitten pidetään kulttuurissamme vakavasti otettavana? Lähtökohtana on oltava tieto, että koira on pelkkä eläin, peto ja suden muunnelma. Sen ainoat luonnolliset ja todelliset yllykkeet ovat saalistaminen, parittelu ja laumavaistot – siis eloonjääminen niin yksilön, lauman kuin lajinkin tasolla.
Siksi tulee oivaltaa, että koiraan kohdistuva hempeily on tunneheijastetta, projektiota. Koiraan vain heijastetaan inhimillisiä tunteita ja tarpeita, ja kun se näin on inhimillistetty, katoavat estot kohdella sitä kuin ihmistä, niin kuin ikuista vauvaa. Näin ei kuitenkaan pidä tehdä, koska tunteiden ei pidä koskaan antaa hämärtää totuutta.
Tällainen tunteilukriittinen asenne ei ole perusteiltaan eikä tavoitteiltaan täysin virheellinen, mutta se on silti väärä.
Olen täysin toivoton tapaus: höperehdin koiralleni ehtimiseen mitä heikkomielisintä hellittely-nonsenseä.
Hmm... Nyt lukija alkaa kenties epäillä, että olen epätoivoinen koiralepertelijä, joka on ajautunut saivartelun kurimukseen yrittäessään saada käytöksensä näyttämään salonkikelpoiselta. Moisia kenties epäilevä lukija on tässä luultavasti oikeassa. Olen täysin toivoton tapaus: höperehdin koiralleni ehtimiseen mitä heikkomielisintä hellittely-nonsenseä.
Mutta ei asia siltikään ole aivan näin yksinkertainen. Ylenpalttista koiraan samastumista paljon ikävämpi ilmiö on objektiivisuudellaan herkuttelevan tiedon käyttäminen kateuden ja oman vallanhalun naamiona.
”Järkevä” koiraihminen kostaa hempeilijälle
Koiran inhimillistämistä vastaan suunnattu projektiokritiikki on itse projektio. Se täyttää projektion oppikirjamääritelmän: se, minkä ihminen kieltää itsessään, heijastetaan toiseen, jota sitten paheksutaan. Tunneheijastuksen kohteena vain on koiran sijasta koiraan samastuja itse. Mikä tässä projektiossa sitten kielletään? Oma tunneherkkyys ja sen varaan heittäytymisen kyky.
Tunneprojektion kriitikko on kuin se partaansa hymyilevä tiedemies, jota Robert Musil kuvaa klassikkoromaanissaan Mies vailla ominaisuuksia: omahyväinen tiedeäijä, joka seuraa alentuvasti taiteesta ja tunteista vaahtoavien vuodatuksia ja tuntee nautintoa voidessaan rojauttaa kaiken ylevänä pidetyn naamalleen lattiaan "kyse on vain kemiasta/hiukkasista/lisääntymisestä"-tyyppisellä toteamuksella.
Täysin riippumatta partaansa hymyilevän miehen huomautusten todenperäisyydestä, nautinto tämän argumentin esittämisestä perustuu koston eleeseen niitä kohtaan, jotka eivät ole samassa määrin tuntoisuuttaan rampauttaneet. Kostoiskun takana piilee kateus.
Hienointa koirassa on sen outous
On aivan totta, että vuorovaikutuksessa koiran kanssa ihminen ei voi olla nojaamatta muuhun kuin omaan kieleensä, ymmärrykseensä ja tunteisiinsa.
Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kaikki ihmisen tulkinnat koiran tuntemuksista, haluista ja aikeista olisivat pelkän tunneheijastelun tulosta. Vaikka taatusti tulkinnoissa nojaammekin omiin tunnekokemuksiimme ja totunnaisiin tapoihin ilmaista niitä, ne ovat monessa tapauksessa täysin pätevä lähtökohta.
Nisäkkäät, kenties kaikki eläimet, osaavat jossain määrin lukea toisiaan lajirajojen yli. Meillä on kosolti samanlaiseksi tunnistettavia tarpeita, ja tavat ilmaista niitä ovat usein melko lailla yhteneväisiä ja siksi tunnistettavia. Jos koira näyttää olevan innoissaan tai hädissään, se todennäköisesti myös on innoissaan tai hädissään. Erityisesti koiran on pitkä yhteinen historia koulinut lukemaan ihmistä.
Olen pettynyt, jos koirani osoittaa aggressiota toisia koiria kohtaan.
On totta, että koiraan heijastetaan minään liittyviä ihanteita. Ainakin minä teen niin. Olen esimerkiksi aina hieman pettynyt, jos koirani osoittaa aggressiota toisia koiria kohtaan. Yritän selittää sen pois, vaikkapa arkuudeksi tai puolustautumiseksi. Minun koirani on lempeä...
Koiran inhimillistämisen ongelmana eivät ole liioitellut tunteet; vaara on se, että koiran ja ihmisen eroa ei nähdä. Mutta kiehtooko koirassa todella se, että ja miten se vastaa omia kuvitelmia ja toiveita?
Ainakin minusta vangitsevaa koiran kanssa olemisessa on aivan päinvastoin se, että koko ajan huomaa olevansa tekemisissä olennon kanssa, joka on aivan toisenlainen kuin minä ja jonka aivoitukset ja edesottamukset jäävät monin osin arvoituksiksi. Eikä tässä kaikki: myös koira silmin nähden tarkkailee ja yrittää tulkita minua. Mitä ihmettä sen päässä oikein liikkuu?
Koirapuistot ovat Trumpin kannatusaluetta
Projektiot pitää tietenkin tunnistaa ja altistaa kritiikille. Pyrin seuraavassa tekemään näin erään aivan toisentyyppisen projektion suhteen, jolla on koiramaailmassa suuri, ja nähdäkseni enimmäkseen kielteinen merkitys.
Santa Cruzin yliopiston tutkijaprofessori Thomas Pettigrew julkaisi hiljattain artikkelin, jossa hän analysoi Donald Trumpin kannattajien psykologista profiilia. Pettigrew tiivisti trumpilaisille tyypilliset asenteet ja luonteenpiirteet viiteen kohtaan.
1. Autoritaarinen persoonallisuus.
Korostaa tottelevaisuuden ja auktoriteetille alistumisen tärkeyttä. Tällainen persoonallisuus pokkuroi ylempiään ja höykyttää alempiaan.
2. Dominanssin korostaminen.
Korkean yhteiskunnallisen aseman ja menestyksen arvostaminen siinä määrin, että "alempien" ryhmien halveksuntaa ja lyömistä pidetään täysin asiaankuuluvana ja oikeutettuna. Tässä logiikassa sorron tosiasia itsessään oikeuttaa sorron – eikä sitä siksi enää tulekaan pitää sortona, vaan ansionsa mukaan saamisena. Korkean sosiaalisen aseman voi saavuttaa monenlaisilla kriteereillä, ja joidenkin silmissä pelkkä valkoinen ihonväri on siihen riittävä ansio.
3. Ennakkoluuloisuus.
Omaan ryhmään kuulumattomiin ihmisiin suhtaudutaan jäykästi, asenteellisesti ja stereotyyppisesti.
4. Ryhmän ulkopuolisten kontaktien vähäisyys.
Tällä viitataan siihen, että Trumpin valkoiset äänestäjät ovat muita valkoisia vähemmän tekemisissä ei-valkoisten ihmisten kanssa. Ennakkoluulot eivät koskaan joudu käytännön testiin.
5. Suhteellinen deprivaatio.
Tunne oman, yhä mahdollisesti aivan hyvän, sosiaalisen aseman huonontumisesta tasolle, jossa sen ei "kuulu" olla.
Uskon ja toivon, että presidentti Trumpilla on Suomessa aika vähäinen kannatus. On kuitenkin yksi elämänpiiri, jossa tutkimuksen Trumpin kannattajista löytämät piirteet kukkivat vehmaasti. Nimittäin koirapuistot.
Koirankasvatuksessa ja suhteessa koiriin ei ole vialla niinkään se, että koirat herättävät omistajissaan helliä tunteita, vaan se, että lenkkipoluilla kukkivat koirankasvatusneuvot ovat projektiivista lainaa konservatiivis-populististen poliittisten ideologioiden maailmasta.
Koiranomistajat tuovat usein julki olevansa tieten tahtoen autoritaarisia suhteessa koiraansa. He katsovat, että omistajan ja koiran välillä on vallittava selkeä hierarkkinen suhde – kyseessä on toisin sanoen dominanssin korostaminen.
Koirahan on alun perin susi, ja susilaumat ovat hierarkkisia organisaatioita. Erityisesti tämä pätee uroksiin, jotka tappelevat verissä päin päästäkseen alfa-asemaan. Mutta toisten koirien päihittäminen ei sille riitä. Koiran katsotaan ennen kaikkea pyrkivän hallitsevaan asemaan laumassaan eli siinä perheessä, jossa se asuu. Jokainen koiran edesottamus tulkitaan yritykseksi dominoida eli koirapuistokielellä "pomottaa". Siksi omistajan tärkein tehtävä on jatkuvasti näyttää koiralle kaapin paikka. Muutoin koira alkaa viedä koko porukkaa, ja sehän merkitsee tietysti koiranomistajan aseman suhteellista deprivaatiota.
Omistajan tärkein tehtävä on jatkuvasti näyttää koiralle kaapin paikka.
Koiranomistajilla on myös paljon varmoina pidettyjä ennakkoluuloja siitä, minkälaisia urokset ovat, minkälaisia nartut ovat ja minkäluonteisia erirotuiset koirat ovat. Nartut ovat kilttejä, mutta oikukkaita. Urokset ovat hyökkääviä ja tappelualttiita eivätkä tule toimeen juuri kenenkään kanssa. Eivät varsinkaan toisten urosten kanssa: "onko se uros?" on huuto, jonka kuulee toisen koiranomistajan suusta jo kaukaa.
Rotuominaisuudet ovat niin ikään kiveen hakattuja. Terrierit ovat semmoisia; noutajat taas tämmöisiä. Ja tietenkin koirat tulevat parhaiten toimeen samanrotuisten koirien kanssa. Se tietää – varsinkin urosten tapauksessa – kontaktien vähäisyyttä ja varsinkin rodun ulkopuolisten jäsenten kanssa.
Ja sanomattakin on selvää, että koirat pelkäävät eniten mustia lajitovereitaan.
Koirakäsitykset perustuvat virheellisiin susitutkimuksiin
Yksi keskeisistä lähtökohdista sodanjälkeisen ajan koirankasvatusideologialle oli 1940-luvulla tehdyt susitutkimukset. Avainhahmo oli Rudolph Schenkel, joka oli tutkinut susien laumakäyttäytymistä Baselissa ja julkaisi parikymmentä vuotta kestäneen tutkimuksensa päätulokset vuonna 1947.
Schenkelin mukaan susilaumaa johtaa alfauroksen ja alfanartun muodostama pari (ja kyllä, juuri tästä tutkimuksesta nämä kirotut termit ovat peräisin). Näistä kahdesta alfauros on lauman varsinainen johtaja. Lauma perustuu tiukkaan arvojärjestykseen, ja susiyksilöt, erityisesti urokset, tappelevat asemastaan hierarkiassa. Heikommat joutuvat kuitenkin alistumaan. Niinpä arvojärjestys on synnyttyään vakaa, vaikka kateusriitoja jonkin verran esiintyykin.
Tätä samaa yleiskäsitystä susilaumasta kaiutti L. David Mechin vuonna 1970 julkaisema teos The Wolf: The Ecology and Behavior of an Endangered Species ("Susi: uhanalaisen lajin ekologia ja käyttäytyminen"). Tästä kirjasta tuli bestseller, ja pitkälti sen ansiosta schenkeliläinen näkemys sudesta levisi suuren yleisön tietoisuuteen.
Schenkel teki tutkimuksessaan myös johtopäätöksiä sudesta koiraan: suden perillisenä kotikoirakin pyrkii dominoimaan, nousemaan laumansa eli ihmisperheensä hierarkiassa korkeammalle. Ellei koiranomistaja pidä varaansa, kohta hänen vieressään tassuttelee karvainen pomo ja tukku käytösongelmia.
Todellisuudessa susilauman johtaja on pikemminkin lempeä auktoriteetti kuin aggressiivinen pullistelija.
Näin saatiin koirankasvatukseen selvät sävelet. Ne kuulostavat tutuilta. Koiralle on jatkuvasti pyrittävä osoittamaan kaapin paikka, muuten se ärhentelee ja komentelee. Tästä johdettiin koko joukko erityisiä sääntöjä, niin kuin esimerkiksi se, ettei koiran pidä antaa "voittaa" vetoleikissä eikä sen pidä koskaan antaa mennä ensin ovesta. Muuten koira saa itsensä ja omistajansa välisestä arvojärjestyksestä virheellisen käsityksen.
Jos mikään muu ei auta, koira on selätettävä. Temppu on tuttu lastenkasvatuksen piiristä: vanhan viisauden mukaan uhittelevan ja auktoriteettiongelmaisen lapsen kanssa on otettava painimatsi, jossa ipanalle näytetään kuka on kuka.
Tästäkin näemme, että näiden ohjeiden oppimiseen ei tarvita koirakirjoja. Ne leijuvat kulttuurissamme ja ne "tiedetään" samalla hämärällä tavalla kuin se, että luonto on aina säälimätön, kaikki eläimet suojelevat reviiriään ja kissat pitävät kalasta.
Mechin käsitykset susien käyttäytymisestä kuitenkin muuttuivat hänen tutkittuaan asiaa lisää. Mechin ja monen muun myöhemmän polven susitutkijan tulkinnan mukaan villit sudet elävät itse asiassa eräänlaisissa perheissä, jotka koostuvat vanhemmista ja niiden pennuista. Lauma muodostuu useista tällaisista perheistä. Laumalla on jonkinlainen hierarkia, mutta se ei perustu tappeluun, vaan ikäjärjestykseen. Johtaja on pikemminkin lempeä auktoriteetti kuin aggressiivinen pullistelija. Johtajuus voi myös vaihdella tilanteesta toiseen.
Koiran lauma merkitsee kahta asiaa
Mikä sitten sai Schenkelin hakoteille? Se, että hän oli tutkinut vankeudessa eläviä susia. Sudet eivät muodostaneet keskenään laumaa, vaan kyseessä oli joukko eri puolilta tuotuja ja samaan tilaan pakotettuja yksilöitä. Luonnonvaraiset sudet saattavat olla aggressiivisia vieraita yksilöitä kohtaan, niinpä Baselin susienkin kesken esiintyi vihamielistä käytöstä. Schenkelin tutkimuksen ensimmäinen ongelma oli siis se, että tulokset eivät päteneet luonnonvaraisiin susiin.
Bertolt Brecht sanoi joskus siihen tapaan, että taide on lähtöisin uskonnosta, mutta se ei olisi taidetta, ellei se olisi lähtenyt uskonnosta. Samaa voi sanoa koirista ja sudesta: koira on lähtöisin sudesta, mutta se ei olisi mitä on, ellei olisi "lähtenyt" sudesta. Koira ei ole susi sen enempää kuin ihminen on ihmisen ja apinan yhteinen kantamuoto.
Kenties suurimman ongelman muodostaa oletus, jonka kukintoja voimme yhä nyppiä koirapuistopulinoista päivittäin: se ihmisperhe, jossa koira elää, on koiran lauma. Vaan miksi se sitä olisi? Ihmiset eivät käyttäydy lainkaan niin kuin ne eläimet, joiden kanssa koira voisi muodostaa lauman. Koiralle on päivänselvää, ettei se asu lajitovereidensa kanssa. Se ymmärtää tämän paljon helpommin kuin ihminen sen, ettei koira ole niin kuin hän.
Koiralla on totuttelemista ihmisten aggressiiviselta haiskahtavaan tyyliin lähestyä edestäpäin kohteliaan pyllynhaistelun sijasta.
Ilmaus "koiran lauma" on kaksiselitteinen. Yhtäältä sillä voidaan tarkoittaa koirien muodostamaa laumaa, toisaalta taas sitä laumaa, jota paimenkoira paimentaa. Kyseessä on siis kaksi aivan eri asiaa. Paimenkoirat kokoavat laumaa kyllä, mutta eivät ne tietenkään toisia koiria paimenna, vaan jonkin tyystin toisen lajin hyypiöitä. Esimerkiksi lampaita. Koiran paimentavan käytöksen edellytys on juuri se, että se ei käsitä ihmisiä osaksi omaa laumaansa. Ihmisten puheenparressa merkitysten ristiriita jää kuitenkin usein huomaamatta, ja näistä kahdesta laumasta puhutaan saman koiran osalta samaan hengenvetoon.
Jos ja kun perhe ei ole koiralle koiralauma, se suhtautunee tähän melko lailla samantyyppisenä ilmiönä kuin asianomaiset ihmisetkin: omanlaisenaan pienyhteisönä, jolla on tapansa ja sääntönsä.
Ihmisellä ja koiralla on pitkä yhteinen historia, joten täysin vieras otus ei ihminen koiralle ole. Silti ihmisen kummalliset ja usein epäkohteliaat tavat vaativat totuttautumista. Esimerkiksi ihmisten aggressiiviselta haiskahtava tyyli lähestyä koiraa edestäpäin kohteliaan pyllynhaistelun sijasta.
Ehkä koira onkin sutta aggressiivisempi?
Koiran alistamispyrkimyksiä korostavaa dominanssiteoriaa on arvosteltu ja siitä on väitelty viime vuosina koiratutkimuspiireissä kiivaasti. Vastareaktiokin on jo ennustettavasti herännyt: dominanssin kritiikissä on menty liian pitkälle. Eivätkö koirat nimenomaan ole vankeudessa eläviä susieläimiä, jotka kohtaavat paljon vieraita koiria?
Tämähän oli susienkin parissa se aggressiivista välienselvittelyä aiheuttava asia. Koirat kiistatta rähisevät toisilleen, ja varmaankin uroskoirat keskenään vielä muita pukariyhdistelmiä enemmän. Ja mitä ovat vaikkapa alistumiseleet, elleivät dominanssikäyttäytymisen toinen puoli?
Jos taas sanotaan, ettei koira ole susi, voidaan läväyttää pöytään tutkimuksia, joiden mukaan koirat eivät totisesti ole susia, vaan kerrassaan aggressiivisempia ja dominoivampia kuin ne. Onkin täysin mahdollista, että sudesta erkaantuminen on saattanut johtaa myös tähän suuntaan – on pelkkä sosiaalisen edistysuskon ruokkima harhakäsitys, että evoluution eteneminen merkitsisi aina jotakin sellaista, mitä länsimainen ihminen pitää sivilisoitumisena.
Koira ei pyri pomoksi
Dominanssi ei kuitenkaan ole sama asia kuin aggressio. Päinvastoin dominanssi merkitsee, ettei aggressiota tarvita. Toisen alistuminen takaa rauhan, pomon ei tarvitse rähistä. Pätee sama kuin ihmistenkin maailmassa: väkivaltaisuus ja kiukunpurkaukset ovat osoituksia siitä, että auktoriteettia ei ole.
Mutta jos koirayksilöllä ei satukaan olemaan toisen silmissä auktoriteettia, siitä ei seuraa, että se kaikin voimin pyrkisi siihen. Koirien välillä on dominanssi-alistumissuhteita, mutta ne eivät välttämättä ole koirien persoonallisuutta ja käyttäytymistä ohjaava tekijä siinä mielessä kuin dominanssiteoria esittää. Niistä ei seuraa, että koira suhteessa ihmiseen "pyrkisi pomon asemaan". Jo se, ettei ole mitään syytä ajatella koiran pitävän perhettä laumanaan, kumoaa tämän.
Koira makaa sohvalla, koska siinä on mukavaa, ei uhmatakseen tai edetäkseen urallaan.
Koira ei yritä dominoida emäntäänsä tai isäntäänsä, se yrittää tulla toimeen yhteisön tapojen kanssa ja saada konkreettisia etuisuuksia. Se makaa sohvalla, koska siinä on mukavaa, ei uhmatakseen tai edetäkseen urallaan. Koiralla ei ole kykyä abstraktiin mielikuvaan, jonka sisältönä olisi "korkeamman aseman tavoitteleminen".
Dominanssiteoria on itse dominanssia: sen ideologinen itsestäänselvyys on omiaan sulkemaan pois vaihtoehtoisten selitysten etsimisen. Remmirähisevä koira "ei voi sietää muita uroksia". Entä jos se reagoi omistajansa jännittyneisyyteen? Tai rähisee omistajalleen kiinni olemisesta? Koirahan ei voi oikeastaan puhua omaa kieltään remmissä, koska sen eleiden ja liikkeiden mahdollisuutta on rajoitettu.
Dominanssiteoria saattaa olla itsensä toteuttava. Kun koira käyttäytyy huonosti, se tulkitaan pomotukseksi ja rangaistukseksi siltä viedään etuisuuksia itse tilanteen jo mentyä ohi. Otus turhautuu ja masentuu, koska ei ymmärrä mistä sitä rangaistaan. Side omistajaan heikentyy, ja koirasta tulee levottomampi ja arvaamattomampi. Omistaja katsoo, että koira dominoi edelleen, rankaisee uudelleen ja kierre on valmis. Lopulta koirasta todella tulee sellainen, kun teoria ennustaa: pelokkuuteen, aggressiivisuudesta aiheutuvaan häiriköintiin ja karkailuun taipuvainen.
Ja voisiko koiran käytöksen joskus nähdä juontuvan jostain muusta kuin sukupuolesta? Vaikkapa ihan vain saadaksemme selityskirjolle lisäväriä. Sukupuoli nähdään liki poikkeuksetta tyhjentäväksi selitykseksi, kun omistajat yrittävät selvittää, mistä kahden koiran välinen kahakka aiheutuu. Mikä tahansa yhdistelmä käy; pääasia on, että sukupuoli tulee selityksessä mainituksi. Jos kaksi urosta riitelee, syy on tietysti jo tätä myöten selvä. Ja nartut sähähtävät liian sinnikkäälle urokselle, tietty. No, entä jos kaksi narttua nujakoi? Silloin tyydytään arvoituksellisesti toteamaan: "Niin, katsos, ne on molemmat narttuja..."
Monet koirat todella hieman arastelevat mustia lajitovereitaan. Tämä ei johdu siitä, että musta olisi kauhean symboli kautta koko luomakunnan. Olisiko kyse siitä, että tumman otuksen silmät ja kasvojenilmeet ja niiden myötä sen aikomukset erottuvat huonommin?
Koirapuistotrumpismi on suosittua kaikissa poliittisissa ryhmissä
Mutta... Kysehän on nyt luontokappaleista eikä politiikasta! Ei kai se nyt mitään konservatismia ole, että tajuaa luonnon olevan luontoa; että tuntee ja tunnustaa luonnon lainalaisuudet? Itsekin korostan, ettei koira ole ihminen. Onko poliittinen (yli)korrektius edennyt niin pitkälle, että pitää alkaa korjailla jo luontoakin?
Täysin riippumatta koirapuistotrumpismiin perustuvan kasvatusmenetelmän mahdollisista teoreettisista tai käytännöllisistä ansioista hanakkuus uskoa siihen on poliittisen konservatismin peruja.
Kyseessä on aivan tietynlainen populistinen konservatismi, jollaista on ollut olemassa jo kauan ennen mitään jytkyjä. Se kuvittelee perustuvansa "terveeseen järkeen"; siihen, minkä "kaikki" tietävät. Se on kaunistelematonta eikä hyssyttele. Sen mukaan maailman kolme pahinta asiaa ovat hemmottelu, velttous ja velanotto.
Juuri tällaisen konservatismin valossa tarkasteltuna on "itsestäänselvää", että kaikkein luonnollisimmat olentojen väliset suhteet perustuvat dominointiin, ikuiseen valtakamppailuun, hierarkiaan, alfauroksiin ja sukupuolieron ratkaisevaan merkitykseen kaikilla elämänalueilla.
Autoritaarisuutta, hierarkkisia yhteiskuntasuhteita ja niin kutsuttuja perinteisiä sukupuolirooleja puolustettiin aikoinaan sillä, että ne perustuvat luontoon.
Autoritaarisuus, hierarkiat ja sukupuoliroolit eivät ole tietenkään kadonneet minnekään. Ero aiempaan on ainoastaan se, ettei niitä voida enää julkisesti oikeuttaa.
Puheissamme uroskoira on 50-luvun mies ja narttu 50-luvun nainen.
Mielikuvissamme kuitenkin "luonto" on edelleen sellainen, jollaiseksi se konservatiivisiin tarpeisiin maalattiin. Se on täynnä valtakamppailuja, kilpailua ja itsekkyyttä.
Tämänkaltaisia ilmiöitä luonnossa toki on. Mutta "luonto" ei ole mikään yksi asia, jonka voisi tyhjentää tällaisiin pseudopoliittisiin kielikuviin.
Koirankasvatus on yksi alue, jossa tähän "vapaaksi" jääneeseen luontoon voi vedota, kun poliittisten asioiden julkinen oikeuttaminen sen avulla on hankaloitunut.
Puheissamme uroskoira on 50-luvun mies, kukkoileva urahissi ja lapsille räyhääjä, ja narttu 50-luvun nainen, yhtäältä kiltti ja alistettu, mutta toisaalta oikukas, juonitteleva ja piilopomottava. Näitä käsityksiä ei ole johdettu evoluutioteoriasta, vaan taaksepäin katsovasta sosiaalidarwinismista. Nämä heijastelmat pujahtavat yhä liukkaasti puheenparteen, kun niin voi tehdä turvallisesti – suhteessa koiriin.
Moni Vihreitä äänestäväkin hivenen persuhtaa puhuessaan koirista. Tässä tapauksessa koira täyttää samankaltaista tehtävää kuin kesämökki: kaupungissa kotityöt pyritään jakamaan tasan, onnistui se tai ei, mutta kesämökillä on usein yhä selvää, että mies hakkaa halot ja nainen pyykkää; miehet menevät saunaan ja naiset hääräävät keittiössä.
Vastaavasti naisesta ei voi ilman oikeutettua närää sanoa, että "se on niin äkäinen, koska ei ole saanut tarpeeksi", mutta koiranartusta kyllä voi sanoa, että tuo nyt on tuommoinen kärttyisä vanhapiika. Koira voi siis poliittisesti vaarattomaksi vaistotussa asiayhteydessä toimia nostalgiatrippinä tai jopa verukkeena sanoa, miten "asiat todella ovat".
Näin ihmiset saattavat puolustaa koirien suhteen näkemyksiä, joita eivät suin surmin jakaisi ihmisten maailmassa. Kuitenkin on niin, että koirien kasvattamiseen pätee yleisesti ottaen aivan sama kuin lastenkin kasvatukseen: niiden tai heidän huono kohtelu ja pelolla hallitseminen on paitsi väärin, myös tarkoituksensa vastaista.
Poliisikoiraa kasvatetaan lempeästi, koska se toimii
Jos dominanssiteorian spontaani suosio juontuukin konservatismista, niin ollaanko periaatteellisesti yhtään sen paremmilla vesillä, jos luontoon projisoidaan jotain poliittisesti päinvastaista? Pitäisikö lähtökohdaksi nyt sitten ottaa pipertäjien pihajuhlat ja alkaa projisoiskella luontoon kaikkea kivaa niin kuin kasvissyöntiä, lajienvälistä yhteistyötä ja homosuhteita? Riippuuko rakkirukan kohtalo nyt siitä, millaisia poliittisia mielipiteitä itse kullakin sattuu olemaan?
Ei aivan. On olemassa empiirisiä tuloksia, jotka kielivät vahvasti siitä, että lähestymistapa, jota koiratrumpistit kammoksuvat pehmostelevana, hemmottelevana ja koiran dominoivaan asemaan päätyvänä, on tehokkaampi ja toimivampi – ja juuri siksi, että se on koiran kannalta sekä käsitettävämpi että miellyttävämpi.
Poliisi- ja rajavartiokoirien koulutuksessa on luovuttu rankaisemiseen perustuvasta kasvatuksesta.
Poliisi- ja rajavartiokoirien koulutuksessa on luovuttu dominanssioletukseen ja rankaisemiseen perustuvasta kasvatuksesta. Sen sijaan luotetaan positiiviiseen menetelmään, jossa luovutaan pelkoa herättävästä rankaisemisesta ja palkitaan oikeasta käytöksestä. Tällaista lähestymistapaa on Suomessa menestyksellisesti perustellut ja viljellyt muun muuassa eläinkouluttaja Tuire Kaimio.
Tässä metodissa nojataan siihen, että koira on mukavuuden- ja miellyttämisenhaluinen olento, jolle palkinnoksi käy usein ihmisen antama kehu tai muu myönteinen palaute.
Näin saavutettuja tuloksia on voitu suoraan verrata aiemman käytännön hedelmiin. Tulos: koirien virkaikä on kohonnut ja saman yksilön käytettävyys eri tehtäviin on lisääntynyt merkittävästi.
Tuomas Nevanlinna
Lähteet:
Eaton, Barry: Dominanssi – totta vai tarua? (Sanasilta, 2004)
Kaimio, Tuire: Pennun kasvatus (WSOY, 2009)
Kasurinen, Riina: "Koiran käskyttäminen ja puhe johtajuudesta on out – Nyt poliisikoirakin koulutetaan kiitoksella" (Katsottu viimeksi 3.1 2017.)
Lumme, Hanna: "Rajavartiolaitos näyttää mallia taviksille: Motivoimme koiria ratkaisemaan asioita hyvällä" (Katsottu viimeksi 3.1 2017.)
Ranta, Salla: "Ihmisen paras ja halveksituin ystävä", Kotimaa 43/2017
Susitutkimuksesta katso esimerkiksi: Davis, Lauren: "Why everything you know about wolf packs is wrong" (Katsottu viimeksi 3.1 2017.)
Korjattu kirjoitusvirhe 11.1.2018
