Hyppää pääsisältöön

”Ensimmäinen vastaan tullut sanoi, että mitä meinaat tolla pesäpallomailalla tehdä?” - pienten lajien fanien intohimo ei sammu vaikka ison yleisön huomio ei heille paista

Heikki Soini, Pernilla Karlsson, Eve Väyrynen
Heikki Soini, Pernilla Karlsson, Eve Väyrynen Urheilu-Suomi

Miltä tuntuu, kun muut puhuvat jääkiekosta ja haluaisit itse puhua eilisen käsipallokierroksesta? Entä millaista on helsinkiläisen city-pesäpallofanin elämä?
Heikki Soinin vieraaksi Urheilu-Suomen keskusteluun Yle Puheelle saapui kaksi urheilufania, jotka ovat menettäneet sydämensä lajeille, joita suuri yleisö heidän ympärillään ei ole löytänyt: naisten käsipallon SM-sarjassa pelaavan Sjundeå Idrottsföreningin tehohyökkääjä ja käsipallofani Pernilla Karlsson ja Oulusta lähtenyt mutta Lipon puolesta hengittävä pesäpallofani Eve Väyrynen.

“Fanina mä oon ollut huutaja, aika paha huutaja. Mun äitikin on hyvä huutaja. Huudan rumia”, Pernilla Karlsson nauraa.

Käsipallokatsomossa näkee paljon samoja naamoja ottelusta toiseen.

“Sä et voi huutaa liian rumia, pelaajan äiti voi istua siinä edessä tai vaimo, käsipallossa on niin pienet piirit että sut tunnetaan sitten siitä ja et kehtaa enää mennä matseihin”, Pernilla kuvailee.

“Mä olen vastakohta. Varsinkin Susijengin matseissa olen löytänyt itsestäni positiivista huutajaa. Olen kasvanut siinä, että iskä vei mut ja siskon Kärppien peleihin, ja siinä oli kausikorttikatsomo ympärillä, jossa ei todellakaan kannusteta omaa joukkuetta, kaikki vaan istuu… välillä huudetaan nuijaa”, Eve muistelee omia lapsuusajan vaikutteitaan.

Kotiseutuylpeys on yksi tapa uppoutua fanitukseen: tuo joukkue on meidän.

“Paikallisderbyt on osoitus siitä, kyllä oululaisen pesäpallofanin mielestä Pattijoki ja Kempele pitää aina voittaa”, Eve uhoaa.

“Vihanpito pesiksessä on verbaalista, kun sä et ota minkäänlaista fyysistä kontaktia vastustajaan, niin se näkyy sitten siinä.”

Mummut mun takana huusi rumia. Mun piti puolustaa mun isää.

Käsipallokatsomossa Pernillan mielestä huudellaan aika suoraan. Hän on pienenä puolustanut tuomarina toiminutta isäänsä huutelijoita vastaan.

“Mun isä oli tuomarina, ja pienenä tyttönä kuljin hänen kanssaan kaikki matsit. Tuomarithan saa käsipallossa kuulla aina ihan kaikkea. Kenttä on pieni ja katsomo on pieni, niin tuomari kuulee ihan varmasti, niin mun kävi sääliksi faijaa. Se on mun idoli ja mummut mun takana huusi rumia. Mun piti puolustaa mun isää.”

Pesäpallossakin vastapuoli voi olla tuttu jo vuosien takaa.

“Kun ajattelee Lippo ja Kempele -otteluita viime vuosina, niin ne ollut makeita kun on samoja pelaajia jotka on pelannut junnujoukkueista asti vastakkain. Kaikki tuntee kaikki pelaajat.”

Urheilu-Suomi-dokumenttisarjan yhdeksännessä jaksossa jalkapallotoimittaja Topias Kauhala pohti mielenkiintoisesti sitä mikä nykyaikana määrittää persoonaamme ja mikä jonkin urheilujoukkueen fanittamisen rooli tässä yhtälössä on: yhteisö on tärkeä ja tavat millä siihen kuulutaan. Te ette istuisi nyt siinä, jos ette haluaisi tuoda asiaa esille ja se ei olisi teille tärkeää. Onko fanittaminen teille identiteettikysymys?

“Se on erilainen identiteettikysymys riippuen kenelle sen kertoo. Oulussa kun sen kertoo niin suurin osa on että ai-jaa… mutta kun kertoo Helsingissä että mä oon pelannut pesistä, niin tulee että oikeesti, ootko?”

Eve on joutunut kaupassa pulaan kantaessaan pesäpallomailaa. Hän toi myös kerran pesäpallomailan töihin, kun oli pelireissuun lähtö edessä suoraan töiden jälkeen.

“Ensimmäinen vastaan tullut sanoi, että mitä sä meinaat tolla pesäpallomailalla tehdä?”

Käsipallo on maailman kolmanneksi suurin sisäpeli koriksen ja lentiksen jälkeen, mutta Suomessa se on leimallisesti suomenruotsalainen laji, jonka harrastus rajoittuu suomenruotsalaisten keskenkin tosi pienelle alueelle.

“Onhan se maailmalla iso laji, jengi on kuullut siitä mutta ei ole katsonut ottelua”, Pernilla miettii.

“Tällaiset lajit voi olla tosi intensiivisiä niissä yhteisöissä jotka sitä harrastaa, tosi merkittävä tekijä ja yhdistävä identiteetin osa. Mutta se ei ole kansallisesti merkittävä asia. Jos käsipallon maajoukkue alkais menestyä, niin sitten ruvettais kaikki seuraamaan”, Eve pohtii.

“Me ei panosteta lajiin tarpeeksi, nyt on käsipallolukio Lohjalla, mutta ei ole mahdollisuutta että saat fyrkkaa siitä ja siksi ei ole kiinnostusta. Sä lopetat käsipallon pelaamisen kun pitää valita ammattia”, Pernilla sanoo.

Käsipallofaneilla ei maajoukkueiden suhteen ole ollut liiemmälti hurrattavaa. Miesten maajoukkue on pelannut kertaalleen MM–kilpailuissa vuonna 1958. Naisten maajoukkue ei ole selviytynyt mihinkään arvokilpailuihin.

“Mä olen pesisfanina kateellinen, kun teillä on maajoukkue. Se on helpoin tapa tuoda laji tutuksi koko kansalle. Kun on seurannut Susijengin buumin syntyä niin voi olla kateellinen siitä että maajoukkue joka voi tuoda lajin tutuksi”, Eve sanoo.

Se on sama kuin kysyis lätkäihmiseltä, että ootko kuullut Teemu Selänteestä.

Pesäpallon pyrkimykset suurten kaupunkien lajiksi ovat hyytyneet. Mansen Pesis on tuonut naisten puolella valoa ja näkyvyyttä viime aikoina – ja saanut tuekseen myös aktiivisen faniporukan.

“Sä voit elää omassa kuplassa ja ajatella että nämä mun läheiset on tästä kiinnostuneita. Mutta olen havahtunut ja tajunnut huolestuneena, miten iso osa on menettänyt kokonaan tatsin pesäpalloon. Puuttuu ne isot nimet jotka kaikki tuntis. Kaveri laittoi viestiä, että Supertähdet-ohjelmassa on pesäpalloilija, ootko kuullut Toni Kohosesta. Se on vähän sama kuin kysyis lätkäihmiseltä, että ootko kuullut Teemu Selänteestä. Pesäpallon kulttuurinen vaikutus tässä maassa on pienentynyt.”

Kuuntele koko Yle Puheen ohjelma tästä: