Euralaista Pekkaa, alaveteliläistä Sirpaa ja valkeakoskelaista Jarmoa yhdistää halu ymmärtää omaa historiaansa ja tallettaa se jälkipolville. He kaikki ovat lisänneet sukunsa tarinan sotapolku.fi-palveluun. Samalla, historiaa penkoessaan Pekka alkoi elää isänsä elämää uudelleen, Sirpa toivoa rakkauskirjeitä ja Jarmo ymmärtää, mistä hänen epäilynsä itänaapuria kohtaan on peräisin.
Pekka Syvärinen: “Talkoohenki ja naapuriavun periaate ovat periytyneet meille lapsillekin”
"Kun laitoin isän kuvia sotapolku.fi -palveluun, aloin tavallaan elää isän elämää uudelleen ja miettimään häntä eri tavalla kuin ennen. Tuli mieleen ne olosuhteet, joissa hän oli ja miten meidän ja nuorempien sukupolvet tuollaisesta selviäisi. Silloin miehet olivat karaistuneita ja tottuneet olemaan aina ulkona.
Isä on kuvassa selkävaaka –asennossa. Hän oli erittäin hyväkuntoinen kirvesmies, harva pystyy tuohon olematta huippu-urheilija. Vahvoja kavereita he olivat kaikki.
Niiden olosuhteiden jälkeenkin isän talkoohenki ja naapuriavun periaate ovat olleet isoja asioita. Isä sanoi aina ilman mitään kristillisyyttä, että toiselle annettu hyvä ja paha tulevat takaisin itselle. Se periaate on periytynyt meille lapsillekin
Kuten moni, isä vaikeni sodasta. Pari juttua hän kuitenkin kertoi. Yhdessä hän loppusodan aikana poikakamiehenä luovutti lomansa perheelliselle miehelle - ja tuli vaihdolla pelastaneeksi henkensä, kun mies kuoli junamatkalla Elisenvaaran pommituksessa.
Toisen kerran kysyin häneltä suoraan mikä oli sodassa vaikein paikka. Hän vastasi, että pahinta oli joukkueenjohtajana lähettää nuoria vastatulleita itkeviä miehiä etulinjaan. Kun tiesi miten moni tulisi menehtymään.
Viimeisinä vuosina isän alkoholinkäyttö väheni merkittävästi. Viina toi sodan painajaiset uniin ja ne olivat liian hirveitä, että olisi voinut juoda.
Vasta vähän ennen Neuvostoliiton hajoamista isä vapautui tuntemaan sotakokemuksensa oikeutetuksi eikä häpeälliseksi.
Näin kuinka hänen ryhtinsä ja ilmeensä muuttui, hän saattoi olla ylpeä siitä, että oli ollut puolustamassa maataan eikä ryöstöretkellä. Aikaisemmin isä varoi koko aihetta, tavallaan sulki silmänsä ja korvansa sodan myöhemmän puimisen poliittiselta ristiriitaisuudelta ja mustavalkoiselta määrittelyltä.
Näin isästä, miten oman historian muistaminen vapaasti muutti häntä. Sen vuoksi laitan kuvat ja tiedot digitaaliseen arkistoon, että ne ovat tallella, kun lapseni sitten nelikymppisenä alkavat kiinnostua historiastaan."
Sirpa Kaskela: “Olin yllättynyt, että äitikään ei tuntenut tuota puolta isästään”
Sirpa Kaskelan sotapolku.fi -palveluun lisäämistä äidinisän Vilho Luokkalan kuvista näkyy elämänilo.
"Joskus minua naurattaa ne kaikki jutut mitä hän ehti siellä tekemään. Tuntuu, että koiruuksia se ehti enemmän touhuamaan kuin sotimaan,
Rintamasotilaista tehdään automaattisesti sankareita, vaikka he olivat tavallisia nuoria miehiä. Mutta minulle äidinisä oli tärkeä juuri sellaisena kuin oli, hänestä jäi hirveän lämmin ja turvallinen olo. Hän oli sellainen ihana vaari, halusi viedä minua kouluun potkukelkalla vaikka olin 10-vuotias, vähän hävetti se avuliaisuus.
Minulla on tallessa kaikki vaarin kirjeet rintamalta. Jos itse tuollaisen saisi, olisi se ihanaa.
Vein nämä äidille ja hän oli lähes tyrmistynyt siitä, että hänen isänsä ikinä olisi tuolla tavalla kirjoittanut. Sota-aikana, kun isä pääsi lomalle, tämä oli ihan eri mies kuin rauhan aikana. Sellaista riitelyä ja tappelua koko ajan, muistelee äitini.
Rakas pikku vaimoni nyt otan ja piirrän jonkun rivin omalle rakkaalle kullalleni kerran on niin ikävä sinua rakas Aili. Aina sinä olet minun mielessäni yöllä ja päivällä. Minä olen nähnyt sinusta unta kahtena yönä peräkkäin ja kyllä meillä oli hauskaa. Kyllä sinä tiijät mitä me teimmä. Voi rakas Ailini kun pääsisin pijan kotija lomalle että saisi sitten olla oikeen sinun kanssasi rakas Aili. Kyllä minulla on sinua niin ikävä etten sitä osaa tässä kirjottaa mutta kyllä sinä tiijät itestäsi miten se vaikuttaa kun on oikeen ikävä. Sinähän olet minun omani aina ja minä olen sinun omasi aina rakas kulta Aili. En minä osaa muusta haaveilla kuin sinusta. Aina sinä olet minun mielessäni yöllä ja päivällä sinä minun pieni kultainen vaimoni olet aina. Sinua minä rakastan aina eikä ilman sinua mun elämäni olisi minkään arvoinen vain sinä teet sen elämisen arvoiseksi. Sinä niin minun sydän käpyni ja muista nyt rakas Aili hoitaa ihtesi oikeen hyvin että se poika kasvaa siellä sinun massussasi oikeen hyvin….
- Ote Vilho Luokkalan rakkauskirjeestä
Olin yllättynyt, ettei äitikään tuntenut tuota puolta rakkauskirjeiden näyttämää puolta isästään."
"Tallessa on muistoja vaarista: kuva patsaan lakituksesta Petroskoissa, arestiinpanomääräys ja pieni mukana tuotu laatikko. Tässä kuvassa vaari on oikealla alhaalla tuo pieni laatikko kädessään. Siellä on naisten hiusneuloja ja hiuskampoja. Ne ovat vuodelta 1932 ja edelleen koskemattomia paketeissaan. Että sellaisen suuren saaliin hän oli tuonut tullessaan."
Sirpa Kaskelalla on myös jäljellä vaarin vakava kirje omille vanhemmilleen.
…onko Aililla puita vielä jos ei ole niin hommaa sinä isä puita ettei tarvihte palella siellä minulla on niin kova huoli Ailista ja Sirkasta ja Eevasta että miten net siellä oikein pärjäävät niin koittakaa vähän kahtua niijenkin oloja että ne voivat ja pärjäävät hyvin ettei mitään puutu ja sitten yhtä minä pyyjän että jos käy niin että minä kaajun täällä niin sitä minä toivon että Aili ja tytöt saavat asua siinä niin kauan kun Aili elää ja jos sattuu niin että kuolee niin te saatte ottaa ja pitää Sirkan ja Eevan ja pitää niistä huolta tämä on minun viimeinen pyyntöni ja toivoni mutta toivotaan että minä vielä palaan kotija ja kun rukoillaan jumalaa niin kyllä hän auttaa meitä että rauha tulee…
- Ote Vilho Luokkalan kirjeestä
"En ihmettele, ettei vaari koskaan puhunut sodasta mitään. Tavallaan hän säästi meidät niiltä kauheuksilta.
Vaarin sotapolku on pitkä ja vaikuttava, vaikkein ole saanut sitä edes vielä valmiiksi. Haluan, että jälkipolville säilyvät kaikki asiat sieltä rintamalta, varsinkin mitä se oli se heidän oleminen vapaalla siellä.”
Jarmo Peltonen: Poikkeukselliset kuvat olivat rintama-ajan sosiaalista mediaa
Jarmo Peltonen on lisännyt sekä isoisänsä Niilo Peltosen että isoäitinsä veljen Antti Airikan tarinat palveluun, jota hän pitää yhteisenä digitaalisena muistina seuraaville sukupolville.
“Eivät minun lapseni ole nyt nuorina kiinnostuneita siitä historiasta. Olen vienyt kuvat sinne, jotta ne säilyisivät jälkipolville eivätkä häviäisi kokonaan.
Isoisä oli mukana talvisodasta Lapin sotaan saakka ja haavoittui kolmesti. Hänen vaimonsa kuoli Turun pommituksissa helmikuussa 1940. Isoisän katseessa oli sellaista … jotakin outoa, sellaista, että tiesi, että se on nähnyt kaikenlaista.
OIen koettanut tutkia, mistä tuo kuva jäätyneistä kuolleista on otettu, mutta en ole saanut selville. Tuossa on taas ammuttujen venäläisten ryhmä kuusikossa, jossa on myös yksi kaatunut naissotilas. Se on kuva, josta on ilmeisesti otettu satoja kopioita ja vaihdettu tupakoihin.
Poikkeukselliset kuvat ovat olleet kuin rintama-ajan sosiaalista mediaa, jolla tavalla tarinat esimerkiksi venäläisistä naissotilaista ovat levinneet sotilaiden keskuudessa.
Isoäitini veli Antti oli tykistössä, jossa kuolemaa ei kohdattu ihan niin paljon silmästä silmään. Siellä saattoi olla iloittelua vähän enemmän. Oli tilanteita, joissa nuoret miehet saattoivat olla hetken huolettomia.
Äidinisä oli iloisempi mies, mutta kantoi mukanaan evakkoperheen vihaa itänaapuria kohtaan.
Suvun tila oli Viipurinlahden Revonsaaressa. Tarina kertoo, että kun Antti oli palannut välirauhan aikaan takaisin tilalle ja löytänyt venäläisten lentopommin pellosta, hän oli manannut: “Hittovie ovat pellonkin pommittaneet” ja vetänyt pommin hevosen kanssa pois pellosta pientareelle.
Molemmilta olen perinyt epäluulon itänaapuria kohtaan.
Karjalaisilla evakoilla se viha oli aika suurta, kun maat ja kaikki omaisuus menetettiin. Isänisä taas sanoi: “älä koskaan luota naapuriin. Jos sinne tulee määrätynlainen mies johtoon, voi tapahtua mitä vain”.
Olen miettinyt, että tuo varauksellisuus on minulla vähän kuin geeneissä. Vaikka olen tekemisissä venäläisten kanssa ja asiat ovat kunnossa, ei mikään muuta sitä.
Sen sijaan lapsillani tätä ei ole. Toivon, että he myöhemmin kiinnostuvat ja voivat tutkia historiaansa vapaasti ilman perittyjä asenteita. Siksi laitan ne tiedot ja kuvat sinne, etteivät ne katoa kokonaan."
Ihmisen muisti on lyhyt, mutta sitä voi yrittää pidentää digitaalisesti erilaisin keinoin ja teoksin
Keskustelussa kaikkien kolmen kanssa tulee vahvasti esille, miten oman historian tutkiminen on vahvistanut ymmärrystä itsestä ja omista taustoista.
Samalla se vahvistaa koko kansakunnan muistia ja realistista suhdetta menneeseen, kun suora yhteys rintamakokemuksiin on nyt katkeamassa – elossa olevien sodan kokeneiden keski-ikä on jo 93 vuotta.
Psykiatri ja kirjailija Ben Furmanin mielestä meidän kannattaa tutkia edellisten sukupolvien kokemuksia ja ajatuksia.
– Vaikka edellisten sukupolvien kokemusten ja isojen käännekohtien tajuaminen vaatii vähän viitseliäisyyttä, palkitsee se laajemmilla näkökulmilla ja ymmärryksellä.
Furmanin mielestä kansakunnan ymmärrys historiastaan on merkittävä asia.
– Ihmisen muisti on lyhyt, mutta sitä voi yrittää pidentää digitaalisesti erilaisin keinoin ja teoksin. Monien ihmiskohtaloiden, näkökulmien ja tunteiden ymmärrys on vahva henkisen hyvinvoinnin lähde – ja samalla paras ase manipulointia ja mustavalkoisen ajattelun kapeutta vastaan. Muistaminen ei ole vain tietämistä vaan ymmärryksen synnyttämää tunnetta, summaa Furman.
Sotapolku.fi näyttää tiedot, kuvat, tarinat ja kartat
Joukkoistettu sotapolku.fi -palvelu on kaikille avoin ja ilmainen digiarkisto, jossa on jo yli sadantuhannen rintamalla olleet tietoja, reittikarttoja ja muuta materiaalia. Palvelussa voi tutkia ja sinne voi viedä oman läheisen tai sukulaisen rintamavalokuvia.
Voit käydä lisäämässä rintamalla olleen sukulaisesi tai lähimmäisesi tähän digitaaliseen arkistoon, ohjeet löytyvät palvelusta.
Näin käytät Sotapolku.fi -palvelua:
- Joukko-osastoissa voi tutkia jo tehtyjä joukko-osasto karttoja ja joukko-osastojen liikkeitä sekä tapahtumia.
- Vaikka oman sukulaisen kuvia ei olisi vielä lisätty palveluun, mutta jos sinulla on tiedossa tämän joukko-osasto, voit kuvahaussa rajata haun joukko-osastoon ja saatat löytää muiden lisäämiä kuvia sukulaisestasi.
- Voit lisätä kuvia myös kaatuneen henkilön tietoihin, jotka ovat jo valmiina palvelussa.
- Kaikki palvelun sotapolut ovat vapaehtoisten tekemiä. Jos haluat mukaan tekemään puuttuva sotapolku, niin kirjaudu palveluun ja salli yhteydenotot niin saat tietoa koulutuspäivistä vuonna 2018.
- Kaikissa kysymyksissä ja ongelmatilanteissa vaikka kantakortin tulkitsemisesta sivuston käytöön voit kysyä Sotapolku.fi facebook ryhmässä, missä muuta käyttäjät ja vapaaehtoiset auttavat mielellään.
- Voit luoda Sotapolku.fi –palveluun sodasasa palvelleen henkilön profiilin, vaikka käytössäsi ei olisi vielä kaikkia tietoja (esim. kantakorttia tai sotilaspassia). Tietoja voi lisätä myöhemmin lisää ja kuvia voi lisätä profiiliin vaikka heti sitä luodessa.
