Ville Komppa
Yle
Toinen maailmansota ja natsien hirmuteot aiheuttivat käsittämätöntä kärsimystä, tuhosivat ihmishenkiä ja samalla suuren määrän ainutlaatuista taidetta ja kulttuuria – olevaa ja tulematonta. Huippulahjakkaan Viktor Ullmannin (1898–1944) hieno sävellystuotanto jäi lähes tyystiin pimentoon vuosikymmenten ajaksi, ja sitä on vasta viime vuosikymmeninä alettu uudelleen nostaa esiin.
Enemmänkin voisi nostaa, suurempienkin tekijöiden toimesta, mutta onneksi Capriccio-levymerkki on saanut Ullmann-levyilleen kelpo esittäjiä: nykymusiikinkin parissa ahkeroinut Moritz Ernst sekä Dortmundin filharmonikot tuovat Ullmannin hienon Pianokonserton sekä säveltäjän viimeisen, häkellyttävän Pianosonaatin nro 7 esiin. Natsien vainon alla syntyneitä teoksia toki kuuntelee biografian tiedostaen – mutta se ei väritä kuuntelukokemusta musiikkia vastaan, pikemminkin päin vastoin.
Natsit pyyhkäisivät Prahassa 1920- ja 30-luvuilla kultivoituneen musiikillisen kulttuurin lähes täysin unholaan, säveltäjinään juutalaisväestöön kuuluneet Pavel Haas (1899–1944), Gideon Klein (1919–1945), Hans Krása (1899–1944), Erwin Schulhoff (1894–1942) ja Viktor Ulmann. Parhaassa iässään keskitysleirille vietyjä säveltäjiä voisi kutsua “Uuden prahalaisen koulun” säveltäjiksi samoin kuin Schönbergiä, Weberniä ja Bergiä “Toisen Wienin koulun” säveltäjäksi – opettaja- ja taustahahmona oli samainen Alexander von Zemlinsky.
Ullmannin musiikissa voi kuulla yhteyksiä Schönbergiin ja Bergiin, mutta yhtä hyvin sukulaisuutta voi kokea Hindemithiin – mitä polyfoniaan tulee – tai Kurt Weillin ironisuuteen tai Shostakovitshin purevuuteen. Ennen kaikkea Viktor Ullmann on oma itsensä, ja hurjalta tuntuu ajatella mitä hän tai hänen prahalaiset kollegansa olisivat vielä voineet saada aikaan – puhumattakaan ylipäätään järjettömissä vainoissa murhatuista tuhansista taiteilijoista ja miljoonista ihmishengistä.
Pianokonsertto op. 25 on syvästi persoonallinen, moniulotteinen teos, kuten on myös Seitsemäs pianosonaatti vuodelta 1944. Sen valoisien ja viihdyttävien nopeiden osien vastapainoksi Ullmann on kirjoittanut painavan Adagion sekä suoran kannanoton finaalissa muunnelmilla ja fuugalla heprealaisesta kansanlaulusta. Erityisesti nopeissa osissa täytyy nipistää itseään ymmärtääkseen teoksen syntyneen juutalaisghetossa maailmalta eristyksissä – kanssakärsijöiden iloksi. Sitä suuremmin koskettaa Sonaatin finaali kansanlauluineen, tsekkiläisine taistelulauluineen, koraalilainoineen ja B–A–C–H-motiiveineen.
Viktor Ullmann: Pianokonsertto; Pianosonaatti nro 7; Muunnelmat ja kaksoisfuuga Arnold Schönbergin teemasta. - Moritz Ernst, piano, Dortmundin filharmonikot, joht. Gabriel Feltz. (Capriccio, C5294)
Kuuntele Uudet levyt 15.12.2017, toimittajana Ville Komppa.
