Tammikuun 14. päivänä Martti Johannes Siirala kirjoittaa edellisen illan Kansalaisjuhlasta Kansallisteatterissa, jossa hän istui yleisön joukossa. Ei hullumpi, Siirala tuumaa yllätysnumerona soitetusta uutuudesta, Sibeliuksen Jääkärien marssista. #musiikinkevät1918
Vaikka sunnuntai-iltana 13. päivänä tammikuuta 1918 pakkanen oli pureva, Martti Johannes Siirala, hänen Mutti-anoppinsa ja kaksi kälyään Elsa ja Aili tekivät innokaasti lähtöä itsenäisyysjuhlaan Kansallisteatteriin. Vain Martin viimeisillään raskaana oleva nuhainen vaimo Siiri jäi kotiin.
Näin nuori lääkäri kertoo Kansalaisjuhlasta päiväkirjassaan päivää myöhemmin:
No nyt on mulla aiheena sydämeni keventämiseen eilisiltainen itsenäisyysjuhlan ääriviivoittainen selostaminen.
Alan asian proosallisesta alusta, valmistelusta ym. Mutti hommasi rouva Paasikiven kautta piletit. 6 kappaletta, siis harvinaisen monta. Siiri frouvallani oli nuha, eikä hän muutoinkaan olisi voinut enää mukaan tulla, varsinkaan ei Mutin mielestä.
Jo kello 1/2 5 ajoissa tuli Könösille kotiin kampaaja, joka piippisaksillaan ym. vehkeillään pöyhötteli ja reposteli naisväen tukkarustinkeja juhla-asuun. Täysissä juhlapukimissa sitten 7.15 illalla yhdessä lähdettiin Kansallisteatteria kohden painumaan.
Raitiovaunuja on ankarien pyry ja pakkassäiden johdosta niin ylen monta epäreilassa, että niitä saa odottaa tuhottoman kauan. Mutti, Elsa ja minä kapusimme niin muodoin hevoseen, jättäen toiset odottamaan raitiota.
Perille tultua saatoin Mutin permannolle, jossa hänellä itsellään oli paikka. Me muut kapusimme toiselle riville.
Elli oli hieman äimissään, kun pureva pakkanen oli raitiovaunua odotettaessa niin kovakouraisesti näpistellyt hänen poskiaan, että ne nyt punoittivat kuin puolukkamaa. Hieman suretti samainen asia Ailiakin.
Vähitellen täyttyi tupa. Ala- ja keskikerta vain juhlapukuisella yleisöllä, meidän vinnikerroksemme sekalaisella.
Ei oikein näyttänyt juhlayleisöltä toisen rivin ihmisjoukko. Jos nyt harvinaisuuden vuoksi alkaisin yläkerran asujaimistosta niin voin sieltä - niin perin tuntematonta kuin se yleensä olikin - luetella seuraavia.
Ensinnäkin oikein aimo liuta Kansallispankin naisvirkailijattaria. Nättiä ja ei nättiä. Sormillaan yleisöä osoittelevia ja ei osoittelevia. Sitten Koskenmaan herrasväki, Sven Donner, Rainer Sopanen, täti Soisalon-Soininen ja Meeri, Penttilä frouvineen ym. ym.
Ensi rivi oli juhlavieraille varattu. Senaattoreita, lähettiläitä, eduskunnan puhemiehet ym. mm. Lauri Ingman, Lundson, Alkio, rehtori Donner, Heikki Renvall, Paasikivi, Ranskan lähettiläs, ministeri valtiosihteeri Enckell, Svinhufvud, Ruotsin lähettiläs Norrmén, Setälä, Arthur Castren, Arajärvi, Kallio, Pehkonen, Uno Brander taaempana ei frakissa, Haatamo, Kairamo, Palmgren, Uno Taavi [Sirelius], Nevanlinna, pappa Anton Rönnholm perheineen ja vävyineen, Ruuth on näet nyt kotimaahan palannut.
Täti Borg ja hänen vieressään räikeän kirjaviin leninkeihin puettu frouvasihminen. Senaattori Jalmari Castren joukkoineen, rouva Heinrichs - jolla on neljä poikaa Saksassa - sekä pienempiä suuruuksia paikkojen täytteinä.
Alakerta alias permanto teki myös jokseenkin kirjavan vaikutuksen.
Yhtenäisimpänä esiintyi ensi rivi. No olihan permannollakin painavaa väkeä. Juho Jaakko rouvineen, setä Kaarlo Castrén, kuvernööri Jalander, rehtori Ruin ja Heikel, Hannikaisen Putte, tarkastaja Basilier, Pohjanpää, Eino Kaila, eräs fröökynä, jolla leningissään ei ollut hihoja laisinkaan ja jonka olkapäitäkin vain hienot soljet peitti. Napaa ei sentään näkynyt edes silloin, kun hän Mutille palttoota päälle auttaessani vieressäni rupesi päällyskenkiä vilusta väristen jalkoihinsa kiskomaan. Väärin oli, että nimitin sitä näyteikkunaa fröökynäksi. Frouva se oli. Mutta enpä tahtoisi olla sellaisen itseään näyttelevän mies, en totta totisesti.
Paitsi tällaisia ihmiskoristeita, oli koko teatteri muutoinkin parhaan mukaan somistettu. Mutta koko katsomo vain punakeltaisin värein. Airueina eri ylioppilaskuntien edustajia. Näyttämöllä laakereita. Näyttämön seinustoina eri valtojen liput. Taustan peitti komea Suomen vaakuna. Oikein kunnollinen ja oikein piirretty. Ei sellainen epämuodostuma, jonka Lilius ja Hertzberg kutsulippuihin ovat painattaneet, niin kuin näkyy.
No. Päästiin sitten alkuun neljännestä yli 8. Tahtipuikko heilahti juhlapukuisen orkesterin edessä näppärän vilkkaasti.
Malmivaara puhui kuin mies. Kiihkomieliset vapaa-ajattelijat sitä kenties pitivät saarnana, mutta sellaisia voi tuskin olla montakaan koko seurakunnassa.
Porilaisten marssi tuntui heikolta. Enemmän torvia se vaatii, kuin mitä orkesterilla oli käytettävänään. Eivätkö nyt olisi voineet Apostolin orkesteria lisäksi tilata?
Werner Söderhjelm puhui aluksi suomeksi, keskellä ruotsiksi ja lopulla taasen suomeksi. Hiotun hienoa, varovaa ja taitavaa oli puhe. Ja minua puolestani ilahdutti suuresi se, että siinä niin huomattavassa määrässä laulettiin kiitosvirttä Ranskalle. Sen se kansa mielestäni todella sivistykselleen ansaitsee. Jakamattomasti kai se olisi sitä saanutkin, ellei se olisi yhtynyt sortajamme ja vainolaisemme liittolaiseksi.
Sitten kuunneltiin kansallissäveliä vuoroin seisten vuoroin istuen. Pahaan pulaan asetti yleisön Saksaa edustavan Loreleyn kuunteleminen.
Lopulta istuttiin kuin istuttiinkin. Sitten puhui Mikkolan Maila intohimoisen valittavasti. Ei itkenyt sentään. Puhe hyvä, kunhan vaan ei puhujaa itseään katsonut. Tekisi mieli sanoa: puhe kerrassaan hyvä.
Rakoczy-marssi oli yhtä tulinen ja innostava kuin ennenkin. Orkesteri on vaan nykyisin pieni.
Eirik Hornborg puhui kuin mies. Jos ne sanat olisi jäntterärakenteisempi mies ja hieman enemmän itse innostuen lausunut, olisi siitä tullut kerrassaan hyvä. Klassilliseen taruun ja puheensa kietoi ja klassillisen tyynesti se esitettiin.
Kolmenkymmenvuotisen sodan marssi kajahteli tutunomaisena ja kauniina.
Väliajalla tungeskeltiin aitiossa kuin sillit suolassa. Koko toisen rivin yleisö - allekirjoittanut muassa - ryntäsi näet ensi riville lähettiläitä ja heidän kauniita pukujaan ihmettelemään. Löysimme Mutinkin ihmisvilinästä vasta pitkän etsimisen perästä. Hyvästi oli ohjakset käsiin otettu, sillä väliajasta ei tullut liian pitkää. Pikemmin päinvastoin.
Ruotsinkielinen juhlaruno ei ollut suinkaan pituudella pilattu. Sisältö tuntui vähän liian huulenpieksännältä, ei äitelältä suinkaan silti. Mieleen ei jäänyt kerrassaan mitään. Lausuja selvisi osastaan hyvin.
Runon jälkeen tuli monelle yllätys. Soitettiin marssi, jota en tuntenut. Kaikki nousivat innostuneina seisomaan. Was ist das? "Jääkärien marssi" tiesi Aili minua typerää neuvoa. Sibeliuksen Saksassa oleville meidän pojille säveltämä marssi. Ei ollut hullumpi.
Marssille on aina eduksi, että siinä on huiluja ja tässä esiintyi niitä. Marssi toistettiin. M.M. lauloi yksinpä Sotamarssinkin hyvin. Vain siellä täällä pilkisti ruotsinvoittoisuus sanoista esiin.
Laulussa "Suomen nimi" - joka minulle oli uutuus - esiintyy yhdessä kohti Maamme-laulun alkusäe, joka sai yleisön ihmeissään kohoamaan seisaalleen. Istuuduttiin kuitenkin jälleen, kun huomattiin, ettei enempää tullutkaan. Turhaa hälyytystä. Ei pitäisi moisia sudenkuoppia lauluihin sijoittaa. Pettyy sellaisesta vaikka kuka.
Jussi Snellman luki sitten yhden juhlaan tulleen sähkösanoman. Homma teki tyhjänpäiväisen vaikutuksen. Samaa ei voi sanoa niistä muutamista runonvärssyistä, jotka Jussi ennen lavalta häviämistään lausui. Liekö hän käyttänyt "vapaan sanan" oikeutta, ja omasta päästään ne ladellut, vai kuuluivatko ne ohjelmaan, sitä en tiedä, mutta naulaa päähän ja oikealla hetkellä Jussi silloin löi. Vieressäni istuva Mekku, joka ohjelman mukaan odotti Niilo Lehmuskosken esiintymistä, sanoi runon loputtua: "Kumma kuinka tuo herra oli Jussi Snellmanin näköinen."
Tulihan sitten Lehmuskoskikin esiin ja sanoi sanottavansa kaikella kunnialla. Plastiikkaa voisi se mies sentään mennä opettelemaan jonkun luo, joka sellaista kunnolla osaa opettaa.
Laulumiehet asettuivat sitten esiripun takana paikoilleen. Samalla aikaa aseteltiin sinne valokuvauskone ja yleisön iloisesti hämmästyessä välähti magnesiumliekki äkkiä ikuistaen juhlijat.
Aloittaessaan laulunsa karauttivat laulumiehet pahasti kiveen. Sitten sujui kaikki kommelluksitta. Lopuksi laulettiin yhteisesti Maamme. Laulumiehet ja M.M. lavalla. Pari vanhusta innostui niin, että yrittivät käsiään taputtamaan senkin lopulla, mutta he jäivät yksinäisiksi. Ei siihen loukkuun pudonnut toisellakaan rivillä kuin muutama tyhmeliini, mm. yksi aivan minun takanani.
Juhlatunnelman tilaisuus mieleen jätti, joskin myöntää täytyy, että miltei enempää ja lämpimämpää mielialaa olin odottanut. Kyllähän siellä täällä näki ihmisten toistensa käsiä puristavan, mutta siinä olikin miltei kaikki. Talvipakkasen ja olojen epävarmuus kai pidättyväisen mielialan aiheutti.
Kotiin pyrittiin Evi ja minä jalan, Mutti tyttärineen automobiililla. Pakkasta riitti. 20°C nipisteli korvanlehtiä ja nenännypyköitä kotiin tallusteltaessa. Ajureita ei näkynyt ei kuulunut. Ja kummakos tuo olisi ollutkaan lämpimämpänäkään aikana puolenyön seudussa. Juhla loppui näet noin 11.30 illalla.
Saahan nähdä mitä perästä kuuluu. Tietysti aina joitakin soraääniä.
Ensiksikin lippujen tuttavien kautta myymisestä. Toiseksi teatterin yksinomaisesta punakeltaisilla väreillä koristamisesta. Kolmanneksi mahdollisesti siitä, että Kansallisteatterissa ruotsinkieltä viljeltiin. Ja mahdollisesti saa Malmivaara kuulla kunniansa synnin pesässä saarnaamisesta.
Ainahan näet tyytymättömiä löytyy. Ei se ole mies eikä mikään, jolla ei ole vastustajia ja moittijoita. Eikä liioin mikään asia ole ajamisen arvoinen ellei se vastustusta herätä.
Jälkisanat
Lauantai-iltana 13. tammikuuta 2018 tuli yllättäen yhteydenotto kitarataiteilija, äänitetuottaja Seppo Siiralalta. Aamulla oli Musiikin kevät 1918 –sarjassa julkaistu artikkeli Kansalaisjuhlasta Kansallisteatterissa tasan sata vuotta sitten.
Juttu innosti Siiralan lähettämään sähköpostia: ”Kuinka ollakaan, juuri pari päivää sitten luin ukkini Martti Johannes Siiralan käsinkirjoitettua päiväkirjaa ajalta 1914–18, joka vastikään tuli käsiini arkistojen kätköistä. Siinä on elävä ja seikkaperäinen silminnäkijän kuvaus kyseisestä juhlasta sekä alkuperäinen käsiohjelma ja pääsylippukin. Siinä käy esim. ilmi, että Sibeliuksen Jääkärimarssi tosiaan esitettiin painetun ohjelman ulkopuolella juhlassa.”
Martti Johannes Siirala (1889–1948) oli kevään 1918 aikaan 29-vuotias lääkäri. Hän oli suojeluskuntalainen, muttei pojanpojan mukaan osallistunut sotatoimiin. Loppukeväällä 1918 Siirala toimi mm. Suomenlinnan vankileirin lääkärinä.
Myöhemmin hän lääkärinurallaan erikoistui synnytysoppiin ja opetti mm. Kätilöopistolla.
Hänen pojastaan Martti Olavi Siiralasta (1922-2008) tuli myös lääkäri ja tunnettu psykiatri. Sen sijaan pojanpojista tuli muusikoita; Seposta kitarataiteilija ja Jussista pianotaiteilija – ja pojanpojanpojasta Antti Siiralasta kansainvälinen pianotaiteilija.
Seuraa nuoren helsinkiläisen lääkärin Martti Johannes Siiralan päiväkirjaa keväällä 1918.
Lähteet
Siirala, Martti Johannes: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Seppo Siiralan arkisto.
