Hyppää pääsisältöön

Tuomaroi kuin tyttö

Emmi Nuorgam
Emmi Nuorgam Urheilu-Suomi

Somevaikuttaja Emmi Nuorgam kirjoittaa, että urheilussa, kuten yhteiskunnassakin, tasa-arvon saavuttaminen on kiinni siitä, miten paljon se halutaan saavuttaa.

Suomalaista urheilua vaivaa tauti. Taudin nimi on näennäinen tasa-arvo, jolle gaaloissa ja vuosijuhlissa jaetaan palkintoja, vaikka todellisuus on toinen.

Näennäinen tasa-arvo on sukua mahdollisuuksien tasa-arvolle. Siis sille tasa-arvolle, jolla perustellaan myös koulutusleikkauksia tai eriarvoistumista. Poliitikkoja ja urheilupäättäjiä yhdistää taito selittää musta valkoiseksi ja väittää, että elämässä tai urheilussa meillä kaikilla olisi samat mahdollisuudet. Todellisuudessahan näin ei ole.

Urheilijanaisen euro on noin kolme senttiä urheilijamiehen eurosta

Yle Urheilu aloitti joulukuussa mittavan juttusarjan naisten ja miesten palkkaeroista. Suomen, Ruotsin ja Norjan yleisradioyhtiöiden teettämässä tutkimuksessa selvisi, että urheilijanaisen euro on noin kolme senttiä urheilijamiehen eurosta. Urheilijanaiset rahoittavat olympiatason pelaamisen ja huippu-urheilun muilla töillä samalla, kun huonommin pärjäävät miehet nauttivat pelaamisestaan kuukausipalkkaa.

Juttusarjaa myös arvosteltiin. Kritisoijat perustelivat eroja historiallisilla syillä. Miesten urheilulla on pidemmät perinteet ja se on ollut kulttuurillisesti merkittävämpää. Kukaan ei katso naisten urheilua. Naiset eivät kiinnosta, mutta miehet kiinnostavat. Väitteissä saattaa olla perää, mutta luulevatko kritisoijat, että miesten urheilu on syntynyt itsestään?

Tasa-arvon tavoittelu - koski se sitten koulua tai urheilua - on aina valinta. Mutta kuten politiikassa, myös urheilussa järjestelmällisesti kieltäydytään puhumasta valinnasta. Kun Espoo United syksyllä päätti luopua naisten jääkiekosta ja koripallosta, lukivat joukkueet asiasta lehdestä. Omistajan mukaan päätös oli valitettava, mutta taloussyistä se jouduttiin tekemään. Aivan kuin valinnan jatkosta olisi tehnyt joku muu.

Urheilijanaisten olemattomat palkat, joukkueiden tukirahat ja pienet sponsoritulot nekin vain tapahtuvat. Palkkaerojen kovaäänisimmät kannattajat ovat penkkiuheilijoita, jotka kieltäytyvät näkemästä syy-seuraus-suhteita esimerkiksi medianäkyvyyden ja sponsoritulojen välillä. Urheilumaailmassa elää sitkeä urbaanilegenda siitä, ettei naisten urheilu kiinnosta katsojia, vaikka todellisuus on tässäkin tarua ihmeellisempää. Naisten urheilu ei kiinnosta niin kauan, kun sitä on mahdotonta seurata missään. Naisten EM-jalkapallon katsojaluvut löivät viime kesänä kaikki ennätykset ja syy tälle oli hyvin yksinkertainen: jalkapalloa näytettiin ilmaiseksi Ylen kanavilla niin, että kuka tahansa saattoi sitä katsoa. Miten vallankumouksellista!

Naisten urheilu ei kiinnosta niin kauan, kun sitä on mahdotonta seurata missään.

Naisten urheilun esittäminen oli ja on yhä valinta. Yhtälailla on valinta olla näyttämättä Tyttöleijonien MM-kisoja samalla, kun Nuorille Leijonille on perustettu oma kisasivusto. Tai kompensoida naisten sponsorituloilla juonioriurheilun rahavajetta, peluuttaa naisia junnujoukkueiden vanhoissa palipaidoissa tai perustaa tyttöjen Prinsessafutisjoukkue ja ihmetellä, kun tytöt kyllästyvät höntsäämään tervapataa treeneissä. Puhumattakaan siitä, kun urheilupomo päättää twiitata törkeyksiä tuomarinaisen hilloviivasta Superpesiksessä.

Lisää valintoja voisi tehdä vaikkapa lentopallossa, jossa miesten kärkiseuran viime vuoden budjetti oli lähes miljoona euroa ja naisten alle kolmasosa tästä. Tai jokaisessa lajissa, jossa miehet tuomaroivat pelejä ja saavat tuomaroinnista palkkaa, samalla kun naiset pyörittävät kanttiinia ja hyvässä lykyssä vielä maksavat siitä ilosta. Paremmat valinnat voisi myös ulottaa urheilukatsomoon, jossa naisporukka edelleen on kummajainen ja humalaisten keskikaljafanien seksististen vitsien kohde.

Urheilun lasikatto ulottuu pelikenttien ja -kaukaloiden lisäksi myös valmentamiseen. Ammattivalmentajista vain noin neljäsosa on naisia ja naisten etenemistä uralla jarruttavat verkostojen ja kontaktien puute. Hälyyttävän moni urheilijanainen kokee sukupuolensa hidastavan urakehitystä ja vain muutama prosentti ammattilaisvalmentajanaisista valmentaa miehiä.

Viime vuoden lopussa päättynyt Suomen Valmentajat ry:n “Valmentaa kuin nainen” -hanke teki neljä vuotta töitä, jotta naiset näkisivät valmentamisen ja liitto- ja seuratason tehtävät luonnollisena jatkumona ammattiurheilu-uransa jälkeen. Nostan hattua jokaiselle ammattiurheilijalle, joka haluaa jäädä työskentelemään urheilun pariin vielä senkin jälkeen, kun on ensin rahoittanut urheilu-uransa muilla töillä ja tulonlähteillä.

Niin urheilussa kuin yhteiskunnassa tasa-arvon saavuttaminen on kiinni siitä, miten paljon se halutaan saavuttaa. Se vaatii kriittistä suhtautumista, oman etuoikeutetun aseman tunnistamista ja siitä luopumista. Tasa-arvon mallimaassa urheilijan ura tai taloudellinen toimeentulo ei nimittäin voi olla kiinni sukupuolesta, etnisyydestä, fyysisistä ominaisuuksista tai sosioekonomisesta asemasta.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua