Tammikuun 20. päivänä Martti Johannes Siirala kirjoittaa päiväkirjaansa edellisen illan akateemisesta ylioppilasjuhlasta. Jääkärien marssi kuunneltiin seisaaltaan ja varsinkin juhlapuheet saivat yleisön pidättämään henkeään. #musiikinkevät1918
Nuori lääkäri Martti Johannes Siirala oli jälleen paikalla, kun helsinkiläisessä kulttuurielämässä tapahtui. Tällä kertaa Siirala oli kahden kälynsä kanssa yliopiston juhlasalissa akateemisessa ylioppilasjuhlassa 19. tammikuuta 1918. Juhlassa esiintyivät mm. mieskuorot YL - Ylioppilaskunnat Laulajat - ja Akademikot - Akademiska Sångföreningen.
Samoin kuin Kansallisteatterin Kansalaisjuhlasta viikkoa aikaisemmin, myös tästä tilaisuudesta Siiralan viimeisillään raskaana oleva Siiri-vaimo jäi kotiin. Pariskunnan esikoistytär syntyi 24. tammikuuta.
"Taasen on erikoinen aihe kynään tarttumiseen. Olin Ailin ja Elsan kanssa eilen Yliopistolla itsenäisyysjuhlassa, jossa jo tunsi, että suomalainenkin vähitellen lämpenee.
Yli koko Aleksanteri I patsaan ylettyvä leijonalippu oli kateederin taustana. Sen keskustassa oli pienenpuoleinen Jägerbataillion 27 -lippu rautaristimottoineen, ja sen kahdenpuolen ylioppilaskunnan ja teknillisen korkeakoulun ylioppilasyhdistyksen liput. Laakereilla oli koko parnasso koristettu ja lehtereiltä riippuivat osakuntain liput.
Juhlamieli täytti salin ja juhlijat. J.J. Mikkolan sekä Heikelin puheet, viimemainittu oikea mestarinäyte ja ensin mainittu taideteos sekin, ovat tietysti päivän lehdissä ja sieltä luettavissa. Miltei henkeään pidätellen kumpaakin kuunneltiin.
Ruotsalaiset juhlarunot, kolme pätkää, eivät sisältäneet erikoista. Paatoksella ne lausuttiin. Akademikot lauloivat Porin marssin ja jonkun minulle aivan uuden melkein lurituksen orkesterin säestyksellä sekä sitten Jääkärien marssin. Se tietysti kuunneltiin seisaaltaan ja toistettiin kohta.
Sitten tuli ohjelmaan pieni poikkeus. YL marssi reippaasti akadeemikoitten paikalle ja lauloi sydämen syvyydestä Die Wacht am Rhein. Niin sitä pitää!
Pidettiin sitten lyhyt väliaika, jolloin sai tuttaviaan kätellä ja pikkuruisen praakkaskella.
Tulipa taasen YL sisään laulamaan isänmaalle, samoin yleisön pyynnöstä Unkarin kansallishymnin, jota seisaaltaan kuunneltiin.
Sitten tuli illan loistonumero I.A. Heikelin puhe. Se oli mestariteos, josta en hiventäkään tahtoisi poistaa. Niin hiottu ja kaunopuheinen kuin yleensä juhlapuhe voi olla. Jyristen ja kauan kaikuivatkin kättentaputukset kautta salin. Mielelläni olisin niistä säästynyt. Juhla tuntuu mielestäni juhlallisemmalta, kun käsiä ei ollenkaan taputeta. Yksi menneen kaikki.
Koskenniemi ei koskaan pilaa tehtäviään. Juhlaruno oli marmoriveistos. Miten tyhjiltä tuntuivatkaan ruotsalaisten juhlarunojen sanat. Kauniitahan nekin olivat, mutta mielestäni köykäisiä. Kauniin ja vaikuttavan juhlarunon voi näemmä saada muuhunkin runomittaan valetuksi kuin heksameetteriin, jonka käyttämisessä Koskenniemi on oikea taituri. Ja Lehmuskoski lausui hyvin, semminkin kun nyt en voinut nähdä itse lausujaa laakerien vuoksi.
Välikankaan puhe oli kyllä itsessään hyvä, mutta tuntui kuitenkin köykäiseltä Heikelin jälkeen. Ja kummakos tuo. Kun sekä Mikkola että Heikel olivat osaltaan jääkäreille sanottavansa sanoneet, niin olihan ylen vaikeaa toistamisvaaraa välttää."
Jälkisanat
Keväällä 1918 Martti Johannes Siirala (1889–1948) oli 29-vuotias lääkäri. Hän oli suojeluskuntalainen, muttei pojanpoikansa Seppo Siiralan mukaan osallistunut sotatoimiin. Loppukeväällä hän toimi mm. Suomenlinnan vankileirin lääkärinä. Myöhemmin Siirala erikoistui lääkärinurallaan synnytysoppiin ja opetti mm. Kätilöopistolla.
Hänen pojastaan Martti Olavi Siiralasta (1922-2008) tuli myös lääkäri ja tunnettu psykiatri. Sen sijaan pojanpojista tuli muusikoita; Seposta kitarataiteilija ja Jussista pianotaiteilija – ja pojanpojanpojasta Antti Siiralasta kansainvälinen pianotaiteilija.
Seuraa nuoren helsinkiläisen lääkärin Martti Johannes Siiralan päiväkirjaa keväällä 1918.
Lähteet
Siirala, Martti Johannes: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Seppo Siiralan arkisto.
