Laila Tarpila
Yle
Tammikuun 22.-23. välisen yön Alma ja Toivo Kuula joutuvat viettämään Viipurin teatterin suojissa. He eivät pääse pois teatteriesityksen jälkeen, sillä kaupungin kaduilla ammutaan. Jännittynyt yö vaatii myös ensimmäisen siviiliuhrinsa. #musiikinkevät1918
Tiistaina iltapäivällä 22. tammikuuta kapellimestari Toivo Kuula piti Larin-Kyöstin Tuhkimo ja kuninaan tytär -näytelmän harjoitukset Viipurin teatterissa. Musiikin näytelmään oli säveltänyt Selim Palmgren. Illalla olisi näytelmän ensi-ilta.
Päivän kuluessa Toivo hoiti myös muita asioita, hän muun muassa kävi keskustelemassa Viipurin konserttitalosuunnitelmasta arkkitehti Uno Ullbergin luona.
Alman kanssa oli sovittu, että tämä saapuisi viideksi Viipuriin. Alma ja Toivo asuivat vuokrahuvilassa Säiniöllä, 10 km junamatkan päässä Viipurista Pietariin päin, yhdessä vajaan vuoden ikäisen Sinikka-tyttären, Helmi-kotiapulaisen ja Panu-koiransa kanssa.
Viisi päivää järkyttävien tapahtumien jälkeen Toivo kirjoitti veljelleen Arvolle Vaasaan.
- - - Tiistai-iltana tämän kuun 22 päivänä alkoi sitten taistelu. Olin kaupungilla aamusta alkaen. Käytyäni rahastonhoitajan luona menin teatteriin Tuhkimon harjoituksiin, jossa orkesteri soittaa mukana.
Sen jälkeen keskustelin teatterinjohtajan kanssa erinäisistä orkesterin palkkausasioista, jonka jälkeen lähdin arkkitehti Ullbergin luo keskustelemaan eräästä hänen laatimastaan konserttisalista, josta taas sukkelasti kaupunkiasuntooni valmistelemaan torstaipäivän sinfoniakonsertin tilauslippuasioita.
Siis työtä niin paljon kuin suinkin ennätti tehdä, jotenka en edes ennättänyt silmätä päivän sanomalehtiinkään enkä välittämään ihmisten puheista.
Ammi tuli kaupunkiin viideksi ja yhdessä menimme teatteriin puoli kahdeksaksi. Täällä oli orkesterisoittajilla palttoot päällä ja silmät kiiltävinä: "Alammeko soittaa ollenkaan sillä tänä iltana alkaa kaupungissa sota." No tietysti, sanoin minä, me soitamme, onhan teatteri yleisöä täynnä.
Kyllä siinä sai miehille ja niitten pelolle vähän hymyillä ennenkuin ne lähtivät, mutta lähtivät kuitenkin. Mieliala teatterissa oli erittäin rauhaton ja jännittynyt. Useat kerrat tultiin ilmoittamaan, että kaupungilla on jo kova ammunta ja että tykistö linnassa on alkanut tulensa.
Me soitimme rauhallisesti loppuun asti ja sitten vasta aloimme miettiä mitenkä tästä pääsee ulos. Panimme päällemme ja menimme ulos.
Jo ensimmäisessä tienristeyksessä seisoi kymmenkunta sotilasta ja punakaartilaista. Latailivat kivääreitään uhkaavasti. Kauempaa kuului kiväärin ammunta.
Olimme saaneet kuulla että rautatieasema on suojeluskuntalaisten hallussa ja piirittämä, mutta liikenne on keskeytetty. Aijoimme lähteä minun kaupunkiasuntooni.
Samassa kajahti huuto että Aleksanterinkatu on suljettu ja on kuljettava Torkkelinkadun kautta. Silloin ei meidän, kun asunto oli Aleksanterinkadun toisella puolella, auttanut muu kuin kääntyä teatterille takaisin.
Teimme teatterinjohtajan ja Larin Kyöstin kanssa yhteisen suunnitelman, että menemme tuomari Tannerin luo, jonneka myös telefoneerattiin.
Hän lupasi ottaa vastaan ja lähdimme. Meidän edellämme noin parikymmentä metriä kulki eräs kulissimies vaimoineen ja pikku tyttärineen sekä joitakin muita.
Lähdimme astelemaan kun samassa taas kajahtaa kiväärin laukauksia ja väkijoukko edestämme hajaantuu. Kuuluu kiljahdus ja samalla naisen voivotus.
Ajattelimme ensin, että siellä joku nainen meni pökerryksiin säikähdyksestä, mutta siinä olikin edessämme toisenlainen tapaus. Punakaartilaisia ja sotilaita oli seissyt, niinkuin ensi kertaakin lähtiessämme risteyksessä ja nämä avasivat tulen suojatonta joukko vastaan, joka pyrki teatterista pois ja siinä ampuivat naisen.
Voivottaen jaksoi hän vielä kulkea kahden mieshenkilön välissä teatteriin, jossa hänen haavansa ensin tutkittiin. Luoti oli lävistänyt käsivarren tunkeutuen sen jälkeen vasemmasta kyljestä sisälle ja tullen oikeasta ulos.
Lääkäri kutsuttiin, joka oli välillä kymmenkunta kertaa pidätetty, ja nainen vietiin miliisin saattamana sairashuoneelle, jossa hän seuraavana aamuna kuoli.
Tämä kamala tapaus vaikutti meihin järkyttävästi, jotenka päätimme jäädä teatterille yöksi ja jäimmekin. Pitkin yötä kuului kaupungilta kiväärien ja kuularuiskujen rätinä sekä kovia yhteislaukauksia. Myöskin tykeillä ammuttiin aamupuoleen.
Seuraavana aamuna lähdimme ensin aamukahville kahvilaan, josta näimme miten vahtivuorollaan olleet punakaartilaispataljoonat marssivat venäläisten kasarmeihin keräämään itselleen uusia panoksia porvarien ja suojeluskuntalaisten pään menoksi. Se on koreata aikaa ja kunniakasta joukkoa!
Minulla piti olla sinfoniaharjoitus kello 12 sinfoniakonserttia varten. Sain kuitenkin aikanaan kuulla, että työväki julistaa kunnallisen yleislakon, jotenka harjoitusta ei pidetty ja päätettiin että sinfoniakonsertti perutaan.
Lähdimme Ammin kanssa junalla klo 2:35. Näimme eräästä ikkunasta, että samalla junalla marssi noin 200-300 punakaartilaista. Nämä valloittivat junan, mutta kun meille kerrottiin sen junan olevan viimeinen, joka lähtee, yritimme kaikin mokomin päästä mukaan.
Asemavirkailijat ja konduktöörit olivat hermostuneita. Pääsimme hädin tuskin erääseen toisen luokan vaunuun, jossa meitä "porvareita" katseltiin sangen julmilla silmäyksillä.
(Olen tässä kohden kirjoittaessani tehnyt pitemmän paussin, sillä oli juuri aikamoinen laukausten vaihto. En ole selvillä mitä tapahtui, mutta luulen sen olleen suojeluskuntalaisten rynnäkkö asemalla sijaitsevia punakaartilaisia vastaan.)
Olemme molemmatkin kyllä olleet tekemisissä laitakaupunkiasukkaiden kanssa, esim. Waasan Palosaarella ja muistat kyllä minkälaisia tyyppejä siellä on. Mutta Waasassa on esikaupungit pieniä verraten esim. Helsinkiin ja Wiipuriin.
Wiipurin esikaupungissa asuu yli 40.000 ihmistä, pääasiassa työväkeä. Kun nämä esikaupungit ovat jo vanhoja, on niissä kehittynyt aikaa myöten aivan erilainen ihmistyyppi, joka monessa sielullisessa suhteessa eroaa kaupunkilaisasukkaista sekä samoin maaseutuasukkaista.
Näitä tyyppejä oli etupäässä siinä punakaartilaisjunassa, jossa mekin saimme matkustaa Wiipurista Säiniölle. Ne ovat meidän mielestämme äärettömän raa'an näköisiä ja heidän kanssaan on vaikeata keskustella, sillä ei heidän sielussaan juuri tapaa mitään yhtymäkohtia omien mielipiteittemme ja ajatustapojemme kanssa.
Heidän käyttäytymistapansa tuntuu meistä raa'alta ja heidän puhelunsa on yhtämittaista kiroamista. Eikä se useinkaan ole ihme, sillä lapsipuolen asemassa heistä useimmat lienevät kasvaneet, molemmat vanhemmat työssä ja lapset ovat saaneet hoitaa itse itsensä, mitenkä ovat kyenneet.
Yhteiskunta olisi kyllä saanut aikanaan panna enemään huolta tällaiselle polvelle, joka mieheksi vartuttuaan aikaansaattaa useinmiten kirousta ympärillensä, mutta on valitettavaa että tällaisia epäkohtia löytyy sivistyneimmissäkin maissa, en tiedä tokko sentään Saksassa, Tanskassa ja Ruotsissa.
Mutta heissä on paljon sellaista, joka herättää kunnioitusta. He ovat luoneet itsellensä liiton, jonka johtohenkilöitten käskyä he empivättä seuraavat. Heillä on keskuudessansa erinomainen kuri ja heidän ruumiissaan on voimakkaat lihakset ja rautaiset hermot.
Heillä on erinomaisesti järjestetty urkkijakunta ja he ovat kaikin puolin viisaasti varustetut. Tyhmä ei ole sekään juttu, että he ovat mairitelleet venäläisen sotaväen puolelleen, vaikkakin se on moitittava nuoren valtiomme itsenäisyyden ja sen yli kasvavan anarkian kannalta, jonka venäläinen väki tässä maassa aikaansaattaa.
He ovat sanalla sanoen erinomainen renki, joka tarpeellista kuritusta saamatta on alkanut isännöidä ja rengin valtikka on aina hirmuinen silloin kun se on saamaisillaan herruuden isäntänsä yli.
Tällaiseen seuraan me jouduimme tullessamme kotiin. Silloin minua pelotti enimmän.
Pääsimme alas junasta Säiniön asemalla ja vakava kai oli silloin minunkin naamani. Onnellisia olimme kun kotiin pääsimme, mutta sitä onnea ei saanut kestää kauan. Se sama punakaartilaisjuna meni aseita Pietarista hakemaan.
Kun junalle tehtiin takaisin tullessa esteitä, tapahtui Terijoen, Kuokkalan ja Ollilan asemilla hirmutöitä, joita kai juuri samat kaartilaiset toimeenpanivat. Kaksi sähköttäjää ammuttiin ja useita muita henkilöitä lähetettiin rajan yli Pietariin, luultavasti vankeuteen.
Juna pääsi tulemaan, mutta rautatievirkamiehistön täytyi jättää paikkansa oman turvallisuutensa takia.
Vietimme lauantai-iltaa kaikessa rauhassa ja luullen turvassa olevamme, kun yhtäkkiä alkaa kuulua kova kiväärin räiske ja kolmeen tahi neljään kertaan ammuttiin sangen väkeviä yhteislaukauksia.
Kun sen perästä emme ole juuri nimeksikään saaneet käyttää telefoonia, asumme kuin säkissä. Kuunnellen muiden keskusteluja telefoonissa, olemme luoneet itsellemme montakin kuvaa tapahtumasta.
Nähtävästi oli ammuttu sotilasjunaa, joka tuli Pietarista päin, koska sotilaat Säiniön asemalla pitivät junan saapuessa kamalaa molinaa yllä ja ammuskelivat.
Mutta kuka tahi ketkä olivat ampuneet. Sitä emme tiedä. kuulimme puhuttavan, että suuri joukko suojeluskuntalaisia oli junaa ampunut ja kuulimme punakaartilaisten pyytävän apua Wiipurista mahdollisimman pian ja paljon.
Mutta kun emme vierasta väkeä ole Säiniöllä nähneet emmekä edes kuulleet puhuttavankaan monista sadoista suojeluskuntalaisesta vaan ainoastaan paristakymmenestä, olemme epäilleet tätä ammuntaa provokaatioksi, jolla saadaan yhä uusia sotaväkiosastoja liittymään punakaartilaisiin.
En tiedä miten lienee kun emme sanomalehtiäkään ole saaneet. Koko Säiniö oli kauhun vallassa ja vaatteet päällä mekin nukuimme seuraavan yön. Sen jälkeen olemme pysyneet kotona, emmekä juuri liikahtaneet seinien sisältä.
Sunnuntaipäivä meni kyllä ilman erikoisuutta, mutta viime yönä taas heräsimme ammuntaan kahteenkin kertaan.
Tänään, niinkuin jo äsken mainitsin, oli meillä juuri ottelu. Alkoi kuulua pyssyjen pauketta asemalta päin, ammuttiin ensin yhteislaukaus, sitten yksityisiä laukauksia.
Jonkin ajan kuluttua näkyi miehiä huvilamme edustalla, mutta ketä ne olivat ja minne päin ne ampuivat, siitä emme voineet saada selvää, sillä huvilamme ja maantien välissä on verrattain sakea kuusikko.
He alkoivat uudestaan ammunnan juuri huvilamme edustalla ja siihen vastattiin asemalta päin. Yksi luodeista sattui meidän kivijalkaan ja kova oli komahdus.
Ammi, jonka hermot ovat niin heikot, ei tahtonut kestää. Ammunta taukosi pian, sen jälkeen on vain pari kertaa kuulunut yksityinen laukaus.
Kamalata on joutua sodan jalkoihin, niin kuin me tässä. Tuntuu turvattomalta elämä eikä tiedä minä hetkenä saa jonkun harhaan eksyneen luodin ruumiiseensa, joka surmaa. Tässä ei muuta voi kuin luottaa että Luoja varjelee.
Vielä kauheampaa on se silloin, kun tietää että veli ampuu veljeänsä ilman erikoista syytä. Sota on meidänkin veriin mennyt niin että täytyy mukamas koetella mitenkä se luonnistuu, ja kun se ei muuten luonnistu, niin täytyy edes omasta keskuudesta löytyä sen verran riidan syytä, että ruvetaan sotaisille. Ei se ole mielestäni kaunista kummaltakaan puolelta.
Nyt minulta kuitenkin on jäänyt kertomatta se mitä muualla Wiipurissa tapahtui sinä kauhun yönä, jonka vietimme teatterissa. Sanomalehdistä kai olet nähnyt, että suojeluskunta vetääntyi asemalta pois sen jälkeen kun venäläinen sotaväki asetti kenttätykkinsä Belvederen edustalle uhoten hävittää koko aseman.
Suojeluskunta vetääntyi silloin asemalta pois ja jätti jälelle 40 miestä, jotka sotaväki riisui aseista. Sen jälkeen sotaväki luovutti aseman punakaartilaisille, jotka tietääkseni nyt ovat herroja joka paikassa Wiipurin ja Pietarin välillä.
Milloinka tulee aika, jolloinka kaikki taas rauhoittuu, sillä kiihtymys on suuri kummallakin puolella ja jännitys yhä kasvaa.
Tuntuu tässä kuluttavassa jännityksessä usein lohduton ajatus mieleen: Sitäkö varten tässä on eletty ja yritetty yrittämistäkin toimeen tulla, että tänne Säiniölle kuollaan. Sitä emme tiedä, jos se tapahtuu, niin olkoon Kaikkivaltiaan tahto.
Voimme muuten erittäin hyvin. Sinikka kasvaa ja piristyy ja on iloinen tyttö: Harvoin itkee, mutta sitä enemmän hihkuu ilosta.
Voi olla että saan tätä kirjettä jatkaa enemmänkin, sillä sitä ei tiedä milloinka olot palautuvat silleenkään, että voi kirjeitä lähettää.
Monia lämpimiä terveisiä meiltä kaikilta koko joukollesi sekä vanhemmille, Lempille ja Jalolle.
Ammi, Sinikka ja Toivo
Seuraa Alma ja Toivo Kuulan elämää sisällisodan 1918 kuukausina Säiniöllä ja Viipurissa. Toivo ei saa Arvo-veljelle 28. tammikuuta aloittamaansa kirjettä postiin. Hän jatkaa sitä 19. helmikuuta.
Lähteet
Kansalliskirjasto. Toivo Kuulan kirjeet.
Kansalliskirjasto. Digitoidut sanoma- ja aikakauslehdet.
Museovirasto - Musketti. CC BY 4.0
Wikipedia
Linkit
Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Verkkojulkaisu. 1997. Alkoiko sisällissota Viipurista?
Wikipedia Larin-Kyösti
Wikiwand Säiniö - Yläsäiniö
