Hyppää pääsisältöön

Ovatko tässä parhaat kotimaiset dokumentit?

Dokumenttielokuvat
Dokumenttielokuvat Kuva: Heidi Gabrielsson/Yle dokumenttielokuvat

Kotimainen dokumenttielokuva on korkealaatuista, monipuolista ja maailmalla arvostettua. Toimittaja/kriitikko Harri Römpötti kirjoitti haastattelukirjan Sanokaa mitä näitte keskeisistä dokumenttiohjaajista. Mitkä elokuvat nousevat dokumentin merkkiteoksiksi vajaan kolmenkymmenen vuoden ajalta?

Haastatteluissa dokumenttiohjaajat kertovat keskeisten elokuviensa synnystä. Mukana on maanläheisiä tarinoita suostuttelusta, elokuvan tekemisen hankaluuksista ja uran vaiheista.

Harri Römpötti korostaa, että ei halunnut rakentaa kotimaisen dokumentin best of -listaa. Silti väkisinkin tällä kirjan mittaisella katsauksella rakennetaan dokumentin kaanonia. KulttuuriCocktail poimi kirjasta edustavan listan.

Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui, Seitsemän laulua tundralta (1999)
Lehmuskallion tunnetuin Siperian nenetsi-paimentolaisten elämää kuvaava dokumentti.

Seppo Rustanius, Uhrit 1918 (2008)
Historiadokumentti kertoo valkoisten toimeenpanemasta punaisten likvidoinnista.

Pirjo Honkasalo, Melancholian kolme huonetta (2004)
Taidedokumentti joka on kuvattu Tsetsenian sodan aikana ja osin tapahtumapaikoilla.

Kiti Luostarinen, Naisenkaari (1997)
Dokumentti eri ikäisten naisten ulkonäköpaineista ja tyyliteltyjä asetelmallisia alastonkuvia.

Jouko Aaltonen, Kenen joukoissa seisot ( 2006)
Kulttuuridokumentti 1970-luvun laululiikkeestä ja vasemmistolaisuudesta.

Arto Halonen, Karmapa (1998)
Poliittinen dokumentti kahden karmapan kiistasta, jossa Kiina nostaa omaa buddhalaista johtajaa syrjäyttääkseen tiibetiläisten karmapan.

Anu Kuivalainen, Musta kissa lumihangella (1999)
Dokumentti seuraa miehensä surmannutta perheenäitiä.

Mika Taanila, Tulevaisuus ei ole entisensä (2002)
Dokumentti tutustuttaa katsojan teknologisen visionäärin Erkki Kurenniemen maailmaan.

Markku Heikkinen, Talvivaaran miehet (2011)
Dokumentti loputtomiin vaikeuksiin ja veronmaksajien syliin ajautuneen kaivosyhtiön työntekijöistä.

Virpi Suutari ja Susanna Helke, Joutilaat (2001)
Tekijät seurasivat Cinéma vériténä työttömien nuorten miesten maleksimista Kainuussa.

John Webster, Pölynimurikauppiaat (1993)
Ovelta-ovelle-pölynimurikauppiaat epätoivoisen urakan edessä lama-Suomessa.

Mika Ronkainen, Huutajat (2003)
Ronkainen rakentaa Huutajat-kuoron kuvaukselle eksoottisen huipentuman jäänmurtajan kannelle.

Katja Gauriloff, Säilöttyjä unelmia (2012)
Dokumentti jäljittää yhden säilykepurkin ainesten hämmästyttävää reittiä maailman eri kolkilta Suomeen.

Selma Vilhunen, Hobbyhorse revolution (2017)
Dokumentti keppihevosilla ratsastavista tytöistä ilman ironiaa.

Miia Tervo, Lumikko (2009)
16-vuotiaan kiusatun tytön soitto Yölinjalla-lähetykseen toimii dokumentin runkona.

Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen, Yöperhosten salattu maailma (2017)
Uudet kuvaustekniikat paljastavat hyönteisten hämmästyttävän muukalaismaailman planetaariolle tehdyssä elokuvassa.

Mika Ronkaisen Huutajat -dokumentti otta tehokeinoksi liioittelun, kun kapellimestari Sirniö ohjaa kuoroa jäänsärkijän kannella ja jäällä.
<em>Huutajat</em>-dokumentissa kapellimestari Sirniö ohjaa mieskuoroa ja jäänsärkijää hyisissä tunnelmissa. Kuva: Klaffi tuotannot Mika Ronkaisen Huutajat -dokumentti otta tehokeinoksi liioittelun, kun kapellimestari Sirniö ohjaa kuoroa jäänsärkijän kannella ja jäällä. Mieskuoro Huutajat

On helppo poimia dokumenttielokuvia, joita tuohon kirjan listaan ei mahtunut.

Muun muassa nämä jäivät pois:

Joonas Neuvonen, Reindeerspotting (2010)
Ohjaaja sukeltaa mukaan narkkarien elämään.

Visa Koiso-Kanttila, Isältä pojalle (2004)
Ohjaaja syyllistää omista ongelmistaan isäänsä vahvasti henkilökohtaisessa dokumentissa.

Kanerva Cederstöm, Trans-Siberia (1999)
Taidedokumentti, jossa matkataan Siperian junassa ja luetaan vangin päiväkirjoja ja kirjeitä.

Pia Andell, Göringin sauva (2010)
Harvinaiseen arkistomateriaaliin pohjautuva dokumentti Mannerheimin matkasta Hitlerin Saksaan.

Harri Römpötti kirjoitti kirjan kotimaisesta dokumenttielokuvasta.
Harri Römpötti on sarjakuviin ja elokuviin erikoistunut toimittaja. Harri Römpötti kirjoitti kirjan kotimaisesta dokumenttielokuvasta. Kuva: Olli Kangassalo Harri Römpötti

Römpötti ei halunnut kirjoittaa puhelinluettelon paksuista opusta kotimaisesta dokumentista.

– Tämä ei ole täydellinen kirja, ja tässä olisi voinut olla mukana enemmän ihmisiä ja muita ohjaajia, mutta halusin hahmottaa dokumenttielokuvan kehitystä 90-luvun alusta - ja siten että suurin piirtein kaikki mukana olevat ohjaajat ovat edelleen aktiivisia. Tarkoitus on, että tämä kirja toimisi lukukumppanina dokumentin katsojille, selittää Römpötti.

Juuri taustoittavana haastattelukirjana ohjaajien kehityskaarista ja päämääristä Sanokaa mitä näitte toimiikin.

Römpötin kirjan kiinnostavaa antia ovat monet dokumenttien kuvauksiin liittyvät tarinat vastoinkäymisistä. Honkasalon Melancholian kolme huonetta kuvattiin hyvin hankalissa ja vaarallisissa olosuhteissa sota-alueella. Monesti eteenpäin päästiin vain lahjomalla viranomaisia. Honkasalo pohtiikin kirjassa, että lahjonnan alkeiden pitäisi olla ohjaajakoulutukseen kuuluva oppiaine.

Pirjo Honkasalon dokumentti Melancholian kolme huonetta.
Pirjo Honkasalon Melancholian kolme huonetta on tunnetuin ja kehutuin kotimainen dokumentti maailmalla. Pirjo Honkasalon dokumentti Melancholian kolme huonetta. Kuva: Millennium Pirjo Honkasalo

Luottamuksen saavuttaminen ja haastateltavien suostuttelu on tämän genren ohjaajien keskeistä työsarkaa. Monet dokumentit kuvaavat kiusallisia ja arkoja aiheita. Heikkisen Talvivaaran miehet esimerkiksi oli hankala, koska kaivosyhtiön maine huononi jatkuvasti julkisuudessa, ja kenellekään asianosaiselle ei ollut edullista enää esiintyä tästä fiaskosta kertovassa dokumentissa.

Kirjassa ohjaaja Heikkinen väittää, että hän herätti sääliä työmiehissä, koska ajokortittomana joutui pyöräilemään kuvauspaikalle. Sääli toimi suostuttelijana!

– Veikkaan että kyseessä ei ole niinkään suostuttelusta, vaan taidosta ymmärtää ja kuunnella kohteena olevia ihmisiä. Jos joku ei halua tulla kuvatuksi, ei häntä saa siihen suostuteltua. Enemmänkin on kysymys siitä, että ohjaaja jaksaa puhua haastateltavien kanssa niin kauan että he alkavat luottaa elokuvan tekemisen tarkoitusperiin, miettii Römpötti.

Kun pienet kamerat tulivat markkinoille 1950-luvulla, tuli mahdolliseksi olla “kärpäsenä katossa” todellisten tapahtumien äärellä. Cinéma vérité -koulukunnan (Yhdysvalloissa direct cinema) ihanteiden mukaan dokumentin tekijä ei saanut puuttua tapahtumiin eikä selostaa, pelkästään tallentaa.

Dokumenttielokuvan pitäisi olla määritelmällisesti totta, mutta heti kun asiaa hiukan pöyhii, huomataan että kaikenlaisia järjestelyjä on pakko tehdä, että saataisiin kuvattua jotakin. Sinnikäs jatkuvasti paikalla oleva kuvausryhmä saa väsytystaktiikalla todennäköisesti pikku hiljaa oleellista tavaraa purkiin, kun kohteet lakkaavat huolestumasta ja jännittämästä. Joskus on pakko lavastaa.

Errol Morrisin Johtolanka-dokumenttielokuvan (1988) huolellisista rikoslavastuksista nousi kohu 80-luvulla. Mutta ne olivat niin tyyliteltyjä, että kukaan ei kuvittelisikaan niiden olevan totta.

Historiadokumenttien lavastetuista ja näytellyistä kohtauksista on tullut vakiotavaraa, mutta kirosana tv-kritiikeissä. Römpötin yhdessä suosikissa Huutajat-dokumentissa on monumentaalinen ja symbolinen keksitty kohtaus: Huutajat-kuoro jäänsärkijällä.

– Jos lavastamalla yritetään uskotella, että kuvattu on totta, silloin mennään pieleen, mutta esimerkiksi Ronkaisen Huutajissa kukaan ei tosissaan voi uskoa, että kapellimestari Sirviö olisi ohjannut jäänsärkijää tahtipuikolla.

Harri Römpötin kirja Sanokaa mitä näitte
Harri Römpötin kirja Sanokaa mitä näitte Kuva: Olli Kangassalo Harri Römpötti

Markku Lehmuskallion nenetsidokumenteissa paimentolaiset näyttelevät usein omaa elämäänsä ja arjen toimia. Lavastaminen on myös oleellinen keino ilmentää sisältöä, kuten esimerkiksi Luostarisen Naisenkaaren ja Helken ja Suutarin Synnin asetelmalliset poseeraukset kameralle.

Dokumentit kuvaavat usein ongelmatilanteessa olevaa ihmistä, joka saattaa näyttää myös naurettavalta. Näissä mukaan saattaa hiipiä helposti tirkistelyn makua.

Esimerkiksi John Websterin Pölynimurikauppiaat kuvaa päähenkilöitä hankalassa tilanteessa, työtön myymässä pölynimureita rahattomille.

– Webster halusi tehdä elokuvan lamasta ja sen seurauksista. Webster korostaa kirjan haastattelussa, että päähenkilöihin ei voi asennoitua pilkalla, ei voi lähteä tekemään dokkaria siten, että päähenkilö joutuu naurunalaiseksi, toteaa Römpötti.

Arto Halosen elokuva Karmapa
Arto Halosen dokumentti Karmapa. Arto Halosen elokuva Karmapa Kuva: Art Films Production Karmapa

Sanokaa mitä näitte -kirjaa varten Römpötti haastatteli ohjaajat, joita hän on elokuvatoimittajana aikaisemminkin kohdannut monesti. Römpötin omakohtainen muisto liittyy Arto Halosen Karmapa-dokumenttiin, joka joutui Hongkongissa ennen festivaalinäytöstä sensuuripyrkimysten kohteeksi.

– Kidnappaushuhujen pelottama ohjaaja Halonen piileskeli Hongkongissa samassa hotellissa kuin minä. Siinä oli agenttileffan meininkiä, muistelee Römpötti.

Sanokaa mitä näitte -kirjan pohjalta keskustelu tiistaina 31.1.2018 DocPoint-festivaaleilla (Helsingissä Dubrovnikissa klo 20.30). Mukana mm. Yle Dokumenttiprojektin llkka Vehkalahti sekä ohjaaja Selma Vilhunen.

Seppo Rustaniuksen dokumentteja esillä KAVIn sarjassa.

  • Suomalaisten maakuntien miesten pukeutuminen on nyt huippumuotia

    Muodikas mies viskaa pukunsa pesukoneeseen ja verhoutuu naam

    Miestenmuoti kasvaa tällä hetkellä nopeammin kuin naisten muotibisnes. Se on saanut muotimaailman innostumaan miehistä, joille tarjotaan uusia mielikuvituksellisia värejä, mullistavia materiaaleja ja konepestäviä pukuja.

  • Katriina Huttunen: Hautausmaa on kotini

    Itsemurhan tehneen äiti käy hautausmaalla päivittäin.

    Helsingin Hietaniemessä on Suomen tunnetuin hautausmaa, joka on täynnä taidetta ja kuolleita merkkihenkilöitä. Suomentaja Katriina Huttunen käy siellä päivittäin. Hänen on pakko. Hautausmaa on hänen itsemurhan tehneen tyttärensä viimeinen leposija. Tämä essee on uskonnottoman ihmisen yritys levittää hautausmaan ilosanomaa.