Helmikuun 3. päivänä kuoronjohtaja Väinö Pesola katsoo tiukasti punakaartiin liittyneitä kuorolaisiaan, kun törmää näihin kaupungilla. Miehet eivät tervehdi, vaan kääntävät päänsä pois. Häpeästäkö? #musiikinkevät1918
Helmikuun alussa Etelä-Suomea hallitsi punaisten vallankumoushallitus, jonka puheenjohtajana oli toimittaja - entinen Ylioppilaskunnan Laulajien ykkösbasso - Kullervo Manner. Kuoronjohtaja ja Työmies-lehden musiikkiarvostelija, 32-vuotias Väinö Pesola liikkui Helsingin kaduilla jännittyneissä ja ristiriitaisissa tunnelmissa.
Punaiset pitivät valtaa kaupungissa, josta ylioppilaselämän aktiivijäsenet olivat vähin äänin paenneet. Pesolan oman Helsingin Työväenyhdistyksen Mieskuoron harjoituksia ei järjestetty - osin Pesolasta itsestään johtuvista syistä. Sen sijaan sekakuoro Suomen Laulu piti harjoituksia, ja niissä Pesola sai tietoa valkoisten liikkeistä Pohjanmaalla.
"Jättiläisvaikutelmien painostuksessa. Ei ole riittänyt jännitykseltä aikaa levolliseen sielunelämän analysoimiseen. Kaikki on ollut liian voimakasta, kaikkea on ollut liian paljon. Tuntee olevansa liian lähellä, ei kykene viivoja erottamaan, kykenee vain hajanaisia rippeitä poimimaan.
Tiistaipäivä oli vähän tasaisempi kuin maanantai. Ampumishermostuneisuutta ei tuntunut.
Ensimmäiset uutiset kreivi Mannerheimin suojeluskaartiarmeijasta saapuivat. Useat ylioppilaselämän huomattavimmat aktiivisimmat miehet olivat kadonneet kaupungista, kuraattorit Y:s, H:n jne. Ylioppilasosakunnilla oli sunnuntaina kokouksia.
Maanantaina oli toiminta myöhäistä, Ylioppilastalo oli vallattu. Ensimmäiset julkiset tiedot porvarillisen yhteiskunnan suhtautumisesta kumoukseen tulivat kuuluville.
Julistettiin yleinen virkamies- ja sivistyslakko. Jälkimmäinen koski läheltä minuakin. Olin yrittänyt melskeistä huolimatta valmistautua suomenkielen cum laude -tenttiin. Tentin piti olla keskiviikkoaamuna – se peruutettiin.
Lakon pitäisi kestää – kunnes lailliset olot palautuvat. Luulen, että tätä saadaan odottaa iankaikkisesti.
Ainoa tie kandidaattiin on se, että pyysin tohtori Ojanseuran luokse yksityiseen tenttiin. Mutta tämähän on nyt pikkuasia.
Tiistai-illalla, jolloin piti olla H.T.Y. Mieskuoron harjoitus, tapasin pari laulajaa. He kysyivät, aionko harjoitukseen. Kun vastasin: en, sanoivat, etten olisi päässytkään sen paremmin kuin hekään, sillä taloon ei enää päässyt muulla kuin punakaartilaiskortilla.
Näen tässä eräänlaisen pakotuskeinon kaartiin liittymiseksi. Kaartissa olisi nähnyt vähän kuorolaisia, yhden seka- ja kaksi mieskuorolaista.
Olen heitä koetellut. Jo maanantaina tapasin erään Kauppapankkia vartioimassa. Kuljin pari kertaa ohi ja katsoin tiukasti silmiin. Hän ei tervehtinyt. Hän joko häpesi tai piti minua kirottuna porvarina, jota täytyy vain vihata, ei siis tervehtiä. Toinen oli Yhdyspankin edustalla, hän vältti katseeni eikä tervehtinyt. Kolmas oli rivissä - käänsi katseensa pois. Häpeämistäkö?
Maanantain kahakassa ilmoitin kiivastuksissani eräälle entiselle kuorolaiselle, että hän ilmoittakoon kuorolle, että niin kauan pysyn poissa harjoituksista kuin kuorolaisia kuuluu kaarteihin.
Nyt olen ruvennut perääntymään. Hehän taistelevat aatteensa puolesta, mikä oikeus on minulla ruveta joukkovoimaa ohjaamaan?! Pysyn toistaiseksi odottavalla kannalla.
Keskiviikko oli myös rauhallinen. Aamulla ensiksi tentin peruutus. Sitten lukujen keskeytys. Menin seminaarikirjastoon tenttilukuja jatkaakseni. Vahtimestari karkotti pois ja sulki ovet. Hän pelkäsi punakaartilaisten saapuvan ja ryhtyvän kostotoimenpiteisiin, jos saisivat tietää laitoksen Yliopistolle kuuluvaksi ja tapaisivat siellä työntekijöitä.
Yliopiston iso kirjastokin oli suljettu. Ja muutamia yliopistoon jääneitä oli siellä pidätetty useita tunteja. Komento on nyt siis kovempi kuin suurlakkoviikolla. Silloin saivat sivistyslaitokset mm. kaikki Yliopistoon kuuluvat olla rauhassa.
Yksityistenttiin menoajatus on nyt toistaiseksi jäänyt.
Illalla S.L:n harjoituksessa luettiin useita sähkösanomia. Mannerheimin joukot olivat vallanneet useita Pohjanmaan kaupunkeja ja riisuneet aseista ryssiä. Taistelujakin ryssiä vastaan oli ollut, joissa suojeluskaartilaiset olivat vallanneet myös tykistöä.
Luettiin myös senaatin ja kansaneduskunnan julistukset kansan porvarilliselle ainekselle, missä syytetään sosialisteja paitsi vallan kaappaamisesta myös maankavalluksesta. Ja siltä asia näyttääkin siitä, jolla on isänmaa. Tämä on minussakin ja usein herättänyt ajatuksen yrittää puristaa Helsingin poro jaloistani ja pyrkiä pohjoiseen. Toistaiseksi olen asiaa vain tuuminut.
Torstaina jouduin itse kokemaan kansanvaltaa. Taloa, missä nykyinen ruokapaikkani sijaitsee, piirittivät punakaartilaiset. He etsivät Mannerheimeja, joita oli asunut samassa talossa ainakin ennen.
Pyrin ulos. Ovella oli mies ilman punaista nauhaa ja ilman kivääriä sekä aseistettu punakaartilainen. Aseettomalta näyttävä huusi: ”Ei pääse ulos, menkää takaisin sisään!” Jäin kyselemään, miksi ei pääse ym. joihin ei tietystikään saanut vastausta. Kun en oikein päässyt selville minnekkä ”sisälle” vahti tarkoitti ja kun en muutenkaan ottanut koko hommaa vakavalta kannalta, seisahduin enkä liikkunut minnekään.
Yht’äkkiä tempaisi mies taskustaan browningin ja ojensi sen minua kohti. Rajulla äänellä hän samalla ärjyi: ”Ettekö kuulleet!” Kalpenin, kiukku kohosi päähäni, käännyin hiljakseen, mutta purin samalla poskeani. ”Voisitte käyttää sivistyneempää puhetapaa, ehtiihän tässä vähemmälläkin”, sanoin sangen kiihtyneenä ja myös puolestani raivokkaalla äänellä.
Olin hetken aikaa poissa miehen näkyvistä. Palasin. Kysyin, joko pääsee? Luultavasti jompikumpi miehistä tunsi minut Työväentalon hommistani, koska nyt sanottiin: ”Jos teillä on jonkin liiton kortti, pääsette.” ”Ei ole, mutta olen Työmiehen toimittaja.” ”Onko todistuksia?” Näytin toimituksen kortin. Hän katsoi vain painettua puolta, ei toista puolta, missä oli nimeni. Ja antajan Voijonmaan nimi. Samalla, kun hän katseli, lausuin katkerana: ”Siinä on, mutta tuollaisen kaverin avulla en tahdokaan lähteä.” ”Ette pääsekään, koska olette koppava”, vastasi mies.
Jäin siis edelleen käytävään. Tällä välin olivat punakaartilaiset poistuneet. Äskeinen mies palasi jonkun päällikön kanssa. Toveri tarttui minuun ja ilmoitti minua syytettävän siitä ja siitä. En tukkinut suutani vaan heitin syytökset syyttäjälle itselleen päin naamaa. Johtaja kysyi nimeäni. En vastannut vaan kysyin, mikä hänen nimensä oli ja millä valtuuksilla hän toimi. Hän näytti punaisen kortin, jossa oli nimi. Minä puolestani ojensin Työmiehen kortin samalla korostaen sitä, että heidän oman lehtensä toimittajaa kohdellaan tällä tavalla.
Syyttäessään minua viittasi edelleen uhkaaja myös siihen, että tässä eräs mies väittää olevansa Työmiehen toimittaja, mutta silti esiintyy sopimattomasti. Pyysin pidättäjiä soittamaan Mannerille tai Valkealle, jolleivat muuten usko nimeäni. Lupasin myös lähteä mukaan. Mutta haukkumiseni melskatessa uhkasin myös kirjoittaa. Sain mennä! Omista konttoriin meno tarjouksistani eivät he huolineet. Menin ja painoin mieleeni uhkaajan naaman.
Ja loppulause: käyttäydyin rajusti, mutta paljastettu ase rauhalliseen aseettomaan kansalaiseen suunnattuna ei voi herättää muuta kuin vihan, jopa mielettömyyden tunteita. Oli onni, ettei mulla itsellä ollut revolveria! Pienempiä selkkauksia oli mulla jo maanantaina. Niistä ehkä myöhemmin."
Seuraa Väinö Pesolan päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 5. helmikuuta.
Lähteet
Pesola, Väinö: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansalliskirjasto.
Wikipedia: Väinö Pesola.
Wikipedia: Kullervo Manner.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
