Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Elävän arkiston blogi pääkuva

Ohjaaja Heidi Köngäs: Nostalgiaa ja muita haikeita mausteita

Henkilökuva ohjaaja Heidi Köngäksestä.
Heidi Köngäs. Henkilökuva ohjaaja Heidi Köngäksestä. Kuva: Anne Hämäläinen/Yle Yle TV1,Heidi Köngäs

Omien elokuvien luettelon lukeminen synnyttää monia outoja tunteita: on kaihoa, kauhua, noloutta, mutta yllättävän paljon ikävää. Ikävää ennen kaikkea yhdessä tekemistä kohtaan. Jokainen elokuva syntyy monessa vaiheessa, monen ihmisen taiteellisen työn tuloksena, mutta vain ohjaaja näkee ne kaikki.

Ensimmäiseksi tarina ja juoni syntyvät käsikirjoittajan päässä, hän kirjoittaa tarinan kohtauksiksi. Joskus käsikirjoittajia voi olla montakin ja olen usein itse osallistunut elokuvan tai sarjan kirjoittamiseen. Yleisön mielikuva ohjaajasta on varmaan se, että hän huutaa kuvauksissa, että ”ohjaaminen on sitä filmaamista”. Ohjaamisen ydin on siinä, että saa monien ihmisten työn menemään tahtomaansa suuntaan, että kaikki tekevät samaa elokuvaa. Viime vaiheessa elokuva syntyy leikkauspöydässä yhdessä leikkaajan kanssa. Sana ”yhdessä” toistuu siis työn joka vaiheessa.

Ohjaamisen ydin on siinä, että saa monien ihmisten työn menemään tahtomaansa suuntaan, että kaikki tekevät samaa elokuvaa.

Olen kirjoittanut itse vain kaksi elokuvaa: Viimeisen illan ja Suklaasydämen, molemmat aivan urani alussa.

Viimeinen ilta (1987) kertoi postinkantajasta, baariapulaisesta, tanssilavasta ja tietysti rakkaudesta. Kirjoitin siinä ulos muistoja omasta nuoruudestani Pohjois-Pohjanmaan tanssilavoilla, mutta sijoitin tarinan 60-luvulle. Kuvauksissa Fiskarsin tanssilavalla toukokuussa oli kylmä ja näyttelijät pitivät pilkkihaalareita yllään kunnes kamera kävi ja taas mentiin kukkamekot heiluen reunasta reunaan.

Viimeinen ilta kuvattiin vauhdilla, mutta energisen riemukkaasti. Näyttelijöistä Mari Rantasila, Merja Larivaara, Carl-Kristian Rundman, Jouko Klemettilä ja Antti Raivio olivat teatterikoululaisia tai vastavalmistuneita. Mukana oli myös Kellariteatterin harrastajanäyttelijöitä, joista ainakin Liisa Mustonen ja Rinna Paatso päätyivät teatterikorkeakouluun.

Viimeinen ilta levisi kaikkiin Pohjoismaihin ja se tietysti vahvisti.

Suklaasydän oli se elokuva, jonka tiesin tekeväni jo paljon ennen kuin sen kirjoitin ja ohjasin.

Suklaasydän (1991) oli se elokuva, jonka tiesin tekeväni jo paljon ennen kuin sen kirjoitin ja ohjasin. Elokuva kertoi eräästä Ruotsiin muuttaneesta ensimmäisen polven suomalaisesta siirtolaisesta, jota esitti herkkävaistoinen kameranäyttelijä Maija Junno. Kun elokuvaa kuvattiin talvella Tukholmassa meren rannalla ja hyytävässä kylmyydessä muistan, kuinka seurasimme miten eräässä asunnossa iäkäs pariskunta söi illallista. Mustaan pukuun, valkoiseen essuun ja hilkkaan pukeutunut sisäkkö tarjoili heille alkukeiton, pääruuan, jälkiruuan ja vielä päälle kahvit ja konjakit. Jostain syystä se näkymä jäi mieleen, se kontrasti. Me kuvasimme suomalaisia siirtotyöläisiä ja kuin lasin takaa heijastui hyvinvoiva Ruotsi.

Liian paksu perhoseksi (1997) oli Sisko Istanmäen romaaniin perustuva elokuva, jonka käsikirjoituksen teki Tove Idström. Elokuva oli kiistaton menestys, se sai ennätykselliset 1,5 miljoonaa katsojaa ja palkintoja, joista tärkein oli Berliinissä jaettu Special Prix Europa. Sitä seurasi Viimeiset mitalit, Tappava säde, Varpuset, Virginie, Hyväntekijä ja Nuoruustango.

Elokuvien lisäksi olen ohjannut monia viihdesarjoja, mieleenpainuvimpia olivat Sinikka Nopolan ja Pirjo Toikan kanssa yhdessä kirjoittamani ja ohjaamani Hellapoliisit(1998), Heikompi astia (1993) ja Rakkauden jano (1995). Niiden uudelleen katsomista olen säästellyt.

Draamasarjoista tärkeimpiä ovat olleet Laila Hirvisaaren ja Eve Hietamiehen kirjoittamat Kirje isältä (2003) ja Tauno Tukevan sota (2010) sekä Taina Westin ja Leena Virtasen kanssa yhdessä kirjoitettu Punainen kolmio (2015).

Nyt kun Yle Areenaan tulee eräänlainen retrospektiivi lähes kaikista ohjaustöistäni, en voi muuta kuin toivoa, että ne synnyttäisivät myötätuntoa, iloa, haikeutta, vähän jännitystäkin, mutta eniten ajatuksia siitä, että tällaisia me ihmiset olemme toisillemme, toistemme kanssa, silti aina yhdessä.

Heidi Köngäs
Kirjoittaja on ohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija.

Heidi Köngäksen ohjaamia tv-teoksia on runsaasti katsottavissa Areenassa osana Toivotut: Liian paksu perhoseksi -pakettia.

Vuonna 2017 julkaistussa henkilökuvassa seurataan Nuoruustango-elokuvan tekoa.

  • Maagisia kaupunkileikkejä ja salakavalaa valistusta – Ihmeellinen Ilokylä nyt Areenassa!

    1960-lapselle television leikki tuntui maagiselta.

    Isän tekemät puujalat ja liiterin edustan lankkukeinu eivät enää innostaneet, kun televisiossa Ilokylän tenavat seikkailivat kattokeinuissa ja polkivat polkuautoa. Ilokylä-ohjelmat saivat maaseudun lapsen kaipaamaan kaupunkiin. Toivotut: Lääkäri Pilleri ja tenavia Ilokylästä Siihen aikaan kun äiti television osti...

  • Aravalaina, pulsaattori ja nuoren perheen rahahuolet – Heikki ja Kaija pysyvästi Areenassa

    Heikki ja Kaija ovat moderni 1960-luvun pariskunta.

    Tuore äiti Kaija (Eila Roine) kaipaa jo konttoristin töihin, sillä nuoren perheen penni on pitkä. Heikki (Vili Auvinen) työskentelee konepajalla sorvarina, mutta yritys kärsii vähäisistä kaupoista. Heikki ja Kaija kertoo pienen perheen elämästä 1960-luvulla, mutta aivan yhtä hyvin se voisi kertoa tästä päivästä.

  • Raija Orasen harvoin kuullut kasarikuunnelmat nyt Areenassa!

    Suosikkikirjailijan kuunnelmat ovat taattua laatua.

    Pitkän ja mittavan uran tehnyt käsikirjoittaja ja kirjailija Raija Oranen täyttää 2.8.2018 70 vuotta. Juhlistamme tapausta julkaisemalla Areenassa neljä Orasen radiodraamaa: kaksi lapsille ja kaksi aikuisille.

  • Kesähäät tiedossa? Nappaa oppia Kotikadusta! – Seitsemäs kausi nyt Areenassa

    Kotikadun 7. kaudella vietetään paritkin häät.

    Oletko menossa naimisiin kuluvana tai tulevana suvena? Ota oppia Mimmi Kallion (Lotta Lehtikari) ja Teemu Luotolan (Ville Keskilä) häistä, joita vietettiin Kotikadun seitsemännellä kaudella (jaksot 206–238). Pariskunnan rakkausjuhlassa on paljon kauniita hääperinteitä, mutta osaltaan juhla toimii myös varoittavana esimerkkinä. Toivotut: Kotikadun 7.