Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Elävän arkiston blogi pääkuva

Ohjaaja Heidi Köngäs: Nostalgiaa ja muita haikeita mausteita

Henkilökuva ohjaaja Heidi Köngäksestä.
Heidi Köngäs. Henkilökuva ohjaaja Heidi Köngäksestä. Kuva: Anne Hämäläinen/Yle Yle TV1,Heidi Köngäs

Omien elokuvien luettelon lukeminen synnyttää monia outoja tunteita: on kaihoa, kauhua, noloutta, mutta yllättävän paljon ikävää. Ikävää ennen kaikkea yhdessä tekemistä kohtaan. Jokainen elokuva syntyy monessa vaiheessa, monen ihmisen taiteellisen työn tuloksena, mutta vain ohjaaja näkee ne kaikki.

Ensimmäiseksi tarina ja juoni syntyvät käsikirjoittajan päässä, hän kirjoittaa tarinan kohtauksiksi. Joskus käsikirjoittajia voi olla montakin ja olen usein itse osallistunut elokuvan tai sarjan kirjoittamiseen. Yleisön mielikuva ohjaajasta on varmaan se, että hän huutaa kuvauksissa, että ”ohjaaminen on sitä filmaamista”. Ohjaamisen ydin on siinä, että saa monien ihmisten työn menemään tahtomaansa suuntaan, että kaikki tekevät samaa elokuvaa. Viime vaiheessa elokuva syntyy leikkauspöydässä yhdessä leikkaajan kanssa. Sana ”yhdessä” toistuu siis työn joka vaiheessa.

Ohjaamisen ydin on siinä, että saa monien ihmisten työn menemään tahtomaansa suuntaan, että kaikki tekevät samaa elokuvaa.

Olen kirjoittanut itse vain kaksi elokuvaa: Viimeisen illan ja Suklaasydämen, molemmat aivan urani alussa.

Viimeinen ilta (1987) kertoi postinkantajasta, baariapulaisesta, tanssilavasta ja tietysti rakkaudesta. Kirjoitin siinä ulos muistoja omasta nuoruudestani Pohjois-Pohjanmaan tanssilavoilla, mutta sijoitin tarinan 60-luvulle. Kuvauksissa Fiskarsin tanssilavalla toukokuussa oli kylmä ja näyttelijät pitivät pilkkihaalareita yllään kunnes kamera kävi ja taas mentiin kukkamekot heiluen reunasta reunaan.

Viimeinen ilta kuvattiin vauhdilla, mutta energisen riemukkaasti. Näyttelijöistä Mari Rantasila, Merja Larivaara, Carl-Kristian Rundman, Jouko Klemettilä ja Antti Raivio olivat teatterikoululaisia tai vastavalmistuneita. Mukana oli myös Kellariteatterin harrastajanäyttelijöitä, joista ainakin Liisa Mustonen ja Rinna Paatso päätyivät teatterikorkeakouluun.

Viimeinen ilta levisi kaikkiin Pohjoismaihin ja se tietysti vahvisti.

Suklaasydän oli se elokuva, jonka tiesin tekeväni jo paljon ennen kuin sen kirjoitin ja ohjasin.

Suklaasydän (1991) oli se elokuva, jonka tiesin tekeväni jo paljon ennen kuin sen kirjoitin ja ohjasin. Elokuva kertoi eräästä Ruotsiin muuttaneesta ensimmäisen polven suomalaisesta siirtolaisesta, jota esitti herkkävaistoinen kameranäyttelijä Maija Junno. Kun elokuvaa kuvattiin talvella Tukholmassa meren rannalla ja hyytävässä kylmyydessä muistan, kuinka seurasimme miten eräässä asunnossa iäkäs pariskunta söi illallista. Mustaan pukuun, valkoiseen essuun ja hilkkaan pukeutunut sisäkkö tarjoili heille alkukeiton, pääruuan, jälkiruuan ja vielä päälle kahvit ja konjakit. Jostain syystä se näkymä jäi mieleen, se kontrasti. Me kuvasimme suomalaisia siirtotyöläisiä ja kuin lasin takaa heijastui hyvinvoiva Ruotsi.

Liian paksu perhoseksi (1997) oli Sisko Istanmäen romaaniin perustuva elokuva, jonka käsikirjoituksen teki Tove Idström. Elokuva oli kiistaton menestys, se sai ennätykselliset 1,5 miljoonaa katsojaa ja palkintoja, joista tärkein oli Berliinissä jaettu Special Prix Europa. Sitä seurasi Viimeiset mitalit, Tappava säde, Varpuset, Virginie, Hyväntekijä ja Nuoruustango.

Elokuvien lisäksi olen ohjannut monia viihdesarjoja, mieleenpainuvimpia olivat Sinikka Nopolan ja Pirjo Toikan kanssa yhdessä kirjoittamani ja ohjaamani Hellapoliisit(1998), Heikompi astia (1993) ja Rakkauden jano (1995). Niiden uudelleen katsomista olen säästellyt.

Draamasarjoista tärkeimpiä ovat olleet Laila Hirvisaaren ja Eve Hietamiehen kirjoittamat Kirje isältä (2003) ja Tauno Tukevan sota (2010) sekä Taina Westin ja Leena Virtasen kanssa yhdessä kirjoitettu Punainen kolmio (2015).

Nyt kun Yle Areenaan tulee eräänlainen retrospektiivi lähes kaikista ohjaustöistäni, en voi muuta kuin toivoa, että ne synnyttäisivät myötätuntoa, iloa, haikeutta, vähän jännitystäkin, mutta eniten ajatuksia siitä, että tällaisia me ihmiset olemme toisillemme, toistemme kanssa, silti aina yhdessä.

Heidi Köngäs
Kirjoittaja on ohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija.

Heidi Köngäksen ohjaamia tv-teoksia on runsaasti katsottavissa Areenassa osana Toivotut: Liian paksu perhoseksi -pakettia.

Vuonna 2017 julkaistussa henkilökuvassa seurataan Nuoruustango-elokuvan tekoa.

  • Helei, suomalainen mytologia puri! Hiisivuoressa tavalliset ihmiset muuttuivat näkymättömiksi

    Hui Hai Hiiden kaikki jaksot ovat nyt Areenassa.

    Pienet, jännityksestä hikiset kädet puristivat Hiisivuoren keiju Bereniken kättä, kun lapsisankarit ratkoivat seikkailun arvoituksia. Berenike eli ohjelman käsikirjoittaja Anu Tuomi-Nikula tiesi, että sadun taika oli saavutettu, kun ohjelman muut tekijät muuttuivat lasten silmissä näkymättömiksi ja he näkivät vain Hiisivuoren maailman.

  • Pekka Töpöhännän kadonnut Radiolähetys ja särähtävät neekerikissat

    Pellonpään ja Väänäsen luenta jälleen kokonaisena Areenassa

    Matti Pellonpään ja Kari Väänäsen lastenkirjaluennat Radiomafialle ovat silkkaa kulttikamaa. Veikkoset elävöittivät Nalle Puhin ja Pekka Töpöhännän seikkailut omaan jäljittelemättömään tyyliinsä. Kuulijalle Töpöhännän Amerikan-seikkailun luennasta kuitenkin särähtää korvaan halventava neekerikissa-sana ja sen käyttö. Samaisesta luennasta myös katosi yksi jakso, joka kuullaan nyt ensimmäistä kertaa ensilähetyksensä jälkeen.

  • Kaipaus pukeutuu sanoiksi: Venny ja muut rakkaustarinat nyt Areenassa

    Lokakuu tuo Areenaan rakkautta ja luomisentuskaa.

    "Minä uskon, että toisilleen määrätyt ovat toistensa luona jo ennen kuin kohtaavat", lausui Juhani Aho (Ville Virtanen) rakastetulleen Venny Soldanille (Sara Paavolainen). Nyt Areenaan julkaistavissa ohjelmissa kerrotaan Juhani Ahon ja Venny Soldanin, Eino Leinon ja L. Onervan, Aino ja Oskar Kallaksen sekä muiden vahvojen, mutta eripuraisten pariskuntien tarinat.