Hyppää pääsisältöön

Antti Hurskainen: Toiset löysivät teininä punkin ja anarkismin, minä Christer Kihlmanin

Christer Kihlman katsoo kameraan. Artikkelikuva KulttuuriCocktailin juttuun.
Christer Kihlman katsoo kameraan. Artikkelikuva KulttuuriCocktailin juttuun. Kuva: Kalle Kultala / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Christer Kihlman

Christer Kihlman puhui toissa kesänä kirjan julkaisemisesta. Antti Hurskainen kertoo esseessään, miksi tämä on merkittävä ulostulo – kirjailijalta. 2010-luku kaipaa Kihlmania (s. 1930) mutta olisi ongelmissa hänen epäsovinnaisuutensa kanssa.

”Odottavan aika on pitkä.” Sanonta kuvaa todellisuutta täsmällisesti. Lapsena tuijotin nenä ikkunalasissa kotikadulle ja odotin, koska vanhempieni ajovalot ilmestyisivät mutkan takaa. Minuutit tuntuivat loputtomilta, sillä äiti ja isä olivat universumini. Kun auto kääntyi pihaan, huokaisin helpotuksesta ja palasin leikkimään muka välittämättä heidän saapumisestaan.

Lapsesta kasvaa kuluttuja, asiakas. Hänelle kerrotaan, mitä hän on odottanut. Kirjamarkkinat puhuvat odotetuista uutuusteoksista, jollaisia ovat menestyneen esikoiskirjailijan ja Finlandia-voittajan seuraavat julkaisut. Myös rock-laulajan tai pitkäaikaisen kansanedustajan muistelmateosta voidaan nimittää odotetuksi, jos hyvää tahtoa riittää.

Kyynisyyttäkin tarvitaan. Odotetusta kirjauutuudesta puhuminen olettaa, että odottajan luku-universumissa on tyhjää. Odotin ajovaloja, koska lapsella ei ollut paljonkaan muuta tekemistä. Dekkarisarjan seuraavaa osaa odottaa varmimmin lukija, jonka viimeksi lukema kirja on dekkarisarjan edellinen osa. Mainos muistuttaa janon olemassaolosta.

Sillä, joka lukee yhtä varmasti kuin hengittää, ei ole aikaa odottaa. Jos nyt alkaisi miettiä kirjasyksyä, happi loppuisi. Toki on ihanaa saada tänä keväänä luettavaksi suomennettua Maggie Nelsonia. Kiitän myös Silvia Hosseinin esikoisesseistä ja siitä, että Juha Seppälä julkaisee romaanin joka toinen vuosi. En kuitenkaan paina nenääni lasiin, sillä viereisellä ikkunalaudalla horjuu pino minä hyvänsä vuonna julkaistua kirjallisuutta. Lähistöllä palvelee kirjasto.

Lähes kaikki jää lukematta ennen dementoitumista. Odottamattoman aika on lyhyt.

Kuvituskuva KulttuuriCocktailin artikkeliin Christer Kihlmanista. Kuvassa teksti: Jotkut 16-vuotiaat löytävät punkin tai anarkismin, minä löysin Christer Kihlmanin.
Kuvituskuva KulttuuriCocktailin artikkeliin Christer Kihlmanista. Kuvassa teksti: Jotkut 16-vuotiaat löytävät punkin tai anarkismin, minä löysin Christer Kihlmanin. Kuva: Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail

Ehdin silti sanoa muutaman sanan Christer Kihlmanista. Hän on sääntöä horjuttava poikkeus eli ainoa kirjailija, jonka liikkeitä odotan.

86-vuotias Kihlman kertoi toissa kesänä Arbetarbladetin haastattelussa että aikoo julkaista ”jotain kirjamuodossa”. Mannerlaatat värisivät, vaikka harva huomasi. Hänen viimeisin romaaninsa Gerdt Bladhin tuho ilmestyi vuonna 1987. Teatterimonologi Vastaus on ei! ja haastatteluteos Epätoivon toivo osoittivat Kihlmanin olevan viiltävässä kunnossa vuonna 2000. Sen jälkeen: ei mitään.

Odottamani Kihlman on myös ainoa kirjailija, jota fanitan. Ilmiöt limittyvät toisiinsa. Fani on kapinallinen olento lyhytjännitteiseksi kiihtyneellä 2000-luvulla. Hän saattaa tilaisuuden tullen kirkua, mutta enimmäkseen fani malttaa. Nenä painuu keikkapaikan lasioveen. Fani on luotu odottamaan, mukautumaan artistin julkaisusykliin ja oikkuihin.

Minusta tuli Kihlman-fani lukioiässä, jolloin ahmin hänen tuotantonsa perusteokset: Sininen äiti (1963), Madeleine (1965), Ihminen joka järkkyi (1971) ja Kallis prinssi (1975).

Joskus ihmettelen, miten pohjois-savolainen ja keskiluokkaisesta lapsuudestaan suoriutunut 16-vuotias saattoi rakastua suomenruotsalaisen porvariston kritiikkiin. Ruotsin ylioppilaskirjoituksissa hahmotin määräisen ja epämääräisen muodon eroa nimen Den blå modern avulla.

Kihlmaniin uppoamisessa ei onneksi ollut kyse pelkästä kieli- ja luokkaeksotiikasta. Hänen tapansa murskata sovinnaisuuksia ja rimpuilla häpeässä, jopa häpeästä, on yleisinhimillinen. Kihlmania suomentanut Pentti Saaritsa käyttää nimitystä ”Suomen Dostojevski” ja liioittelee vain aavistuksen.

1960-luvun arrogantti Kihlman uhkasi lopettaa kirjailijantyönsä kehnon apurahoituksen vuoksi. ”Oman pesän likaajan” maine vakiintui viimeistään 1970-luvun puolivälissä, jolloin romaani Kallis prinssi ilmestyi. Puhuttiin ”kihlmanåtikkasesta”, sillä kirjailija-kuvataiteilija Henrik Tikkasen ankkalampikriittinen Kulosaarentie 8 järkytti ja ihastutti samaan aikaan.

Kalliin prinssin vastaanotto kirkui: ”imbesillissä muodossa ilmaistua kommunistipropagandaa”, ”Christer Kihlman viiltää porvarin mahan auki”! Teos tarkentaa paksujen kiviseinien sisäisiin valheisiin, ylisukupolviseen itsekkyyteen ja tekopyhyyteen. Salvador Allenden tuhoajat ja Korkeavuorenkadun varakkaat saavat yhtä vähän armoa.

Toki jo Kihlmanin esikoisromaani Varo, autuas! (1960) oli saanut suomenruotsalaiskonservatiivit takajaloilleen. Lucian päivän perinteitä ei sovi ivata.

Jotkut 16-vuotiaat löytävät punkin tai anarkismin, minä löysin Christer Kihlmanin. Mekanismi on sama.

Kuvituskuva KulttuuriCocktailin artikkeliin Christer Kihlmanista. Kuvassa teksti: 47 vuotta myöhemminkin teoksen Ihminen joka järkkyi homooproosa järkyttää.
Kuvituskuva KulttuuriCocktailin artikkeliin Christer Kihlmanista. Kuvassa teksti: 47 vuotta myöhemminkin teoksen Ihminen joka järkkyi homooproosa järkyttää. Kuva: Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail

Kihlman ei kaihtanut marxilaista retoriikkaa silloin, kun muutkaan eivät kaihtaneet. Kuitenkaan hänestä ei tullut Arvo Salon tai Kaj Chydeniuksen kaltaista 1960-lukureliikkiä. Kihlman on liian liukas aikakausille ja joukkoliikkeille, pesunkestävä individualisti.

Aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos ja alkoholismiin liittyi vielä enemmän tabuja kuin nykyään, Kihlman puhui homoudestaan ja juomisestaan – myös alkoholin hyvistä puolista.

Eikä Ihminen joka järkkyi tyydy ”tulemaan kaapista”. Kihlman polttaa perinnönjaossa saadun empirekalusteen ja seuraa, kuinka julkinen kauhistelu toimii kuin liekkeihin kaadettu bensa.

Homoseksuaalisuus poistui suomalaisesta rikosluokituksesta teoksen ilmestymisvuonna 1971. Kihlman kiistää vaikuttaneensa lainmuutokseen mutta myöntää Epätoivon toivo -haastatteluteoksessa, että ”se oli sinänsä ensimmäinen kerta kun Suomessa tästä aiheesta kirjoitettiin tällä tavoin”.

47 vuotta myöhemminkin Ihmisen joka järkkyi homoproosa hätkähdyttää. Halun kuvaukset ovat uskaliaita ja luontevia. Kihlmanin viha poikkeavuuksien kavahtajia kohtaan säkenöi jokaisella sivulla.

Kumoava aggressio on vain osatotuus Christer Kihlmanista. Jo 30-vuotiaana julkaistusta Varo, autuas! -romaanista erottaa resignoituneen, liki masentuneen äänensävyn. Päähenkilö Karl-Henrik Randgren inhoaa kotipaikkakuntansa Lexån – jonka esikuvana on pidetty Porvoota – seisahtunutta ilmapiiriä. Paikallislehden päätoimittajana työskentelevä Randgren kavahtaa myös nuorempien kollegoidensa uhmaa:

Nuo otsikot ja uutiset, jotka hiipivät mukaan, sukeltavat esiin, räjähtävät minun etusivullani joka ikinen kerta kun en ole päässyt taittamaan, tuo raakuus, tuo lievimmin sanoen huomiotaherättävä – maiskuttelu, jota hän niin avokätisesti levittää, ”jotta lukijat saavat mitä haluavat”, se saa minut raivostumaan.

Virke pysyy hädin tuskin kasassa. Se hengästyy rappusissa ja pelkää, että nuoriso kiilaa ohi. Randgrenia piinaa myös himo, joka kohdistuu hänen ystävänsä teini-ikäiseen tyttäreen. Loukkaantumisherkällä 2010-luvulla moni kirjailija ei kirjoittaisi seuraavasti edes fiktion suojista:

Kaikki menee sekaisin ja mullin mallin kun alkaa rakastaa, ja kahta pahemmin kun sattuu rakastamaan lasta ja haluaa raiskata sen.

Randgren on Kihlmanille tyypillinen päähenkilö. Hän havaitsee suunnattoman määrän epäkohtia ympäriltään, mutta oman sielun valuviat häiritsevät enemmän. Hän on moukkien keskellä elävä erilainen moukka. Kihlman-tyylisin ele onkin huokaus tyhjässä huoneessa, sängyn laidalla tai tammipuisen kirjoitupöydän takana. Hänen alter egonsa ovat juuttuneet ensimmäisten harmaiden hiusten huomaamisen vaiheeseen, oli ikää kolme-, neljä- tai kuusikymmentä vuotta.

Kuvituskuva KulttuuriCocktailin artikkeliin Christer Kihlmanista. Kuvassa teksti: Kihlmanin huutomerkit välittävät haurasta raivoa, eikä muunlaista kannatakaan noteerata.
Kuvituskuva KulttuuriCocktailin artikkeliin Christer Kihlmanista. Kuvassa teksti: Kihlmanin huutomerkit välittävät haurasta raivoa, eikä muunlaista kannatakaan noteerata. Kuva: Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail

Ensimmäisen romaanin tavoin myös Kihlmanin toistaiseksi viimeisen kaunokirjallisen julkaisun nimessä on huutomerkki: Vastaus on ei! Yleensähän huutomerkkiä käyttävät ne, jotka ovat oikeassa. Ettäs tiedätte! Kihlmanin huutomerkit puolestaan vapisevat. Ne välittävät haurasta raivoa, eikä muunlaista kannatakaan noteerata.

Jos esimerkiksi unohdan – ja usein unohdan, olen mukavuudenhaluinen – kuinka vastenmielistä sukupuolta edustan, palaan 70-vuotiaan Kihlmanin monologiin:

Keski-ikäiset miehet haisevat usein hirvittävän pahalta. Heidän hengityksensä. Ja huokostensa eritteet. Valta se niissä löyhkää. Ja vallan läpi heidän salainen ahdistuksensa ja pelkonsa ja häpeänsä. Kun mies on neljänkymmenen ja kuudenkymmenen välillä hän löyhkää kaikkein pahimmin.

Nämäkin virkkeet hengästyvät rappusissa, mutta nuoret ovat kaukana edellä. Vallan uhasta vapautunut Kihlman varoittaa minua, 31-vuotiasta miestä, että tulee olla tarkkana. Muuten haju tarttuu. En suosittelisi Kihlmanin teoksia omalle pojalleni, mutta olisin tavattoman ylpeä, jos hän joskus tavoittaisi ne ja tekisi johtopäätöksensä.

Jälleen: punkin ja Kihlmanin löytämisellä ei ole eroa.

79-vuotias Kihlman pohti Särö-lehdessä vuonna 2009, kuinka nuorempana ”kaikki tapahtui päässä, ajatteluna, sanoina, älyllisesti”:

En ole ainoa, joka huomasi, että vanhetessa tapahtumien keskipiste siirtyy alemmas, vatsaan. Aloin löytää kokemuksia, joille ei ole sanoja.

Lukijalle välittyy toisenlainen kuva. En hahmota ”älyllisen Kihlmanin” aikakautta. Hän on aina luonut vatsan kirjallisuutta, teoksia, jotka sijaitsevat pään ja sukuelinten välissä. Yleensäkin paras teksti vetoaa minussa vatsaan. Lukeminen ei aiheuta kylmiä väreitä eikä huimausta, mutta parhaimmillaan kirja tunkeutuu suolistoon, vatsaonteloon, limakalvoille.

Palleaan lyömisen vaikutus jää lyhyeksi. Pitää tulehduttaa.

Kuvituskuva KulttuuriCocktailin artikkeliin Christer Kihlmanista. Kuvassa teksti: Vanhasieluisella Kurt Cobainilla olisi ollut edellytyksiä luoda teos, jossa hän olisi ollut vanhana yhtä pahasti haavoilla kuin nuorena.
Kuvituskuva KulttuuriCocktailin artikkeliin Christer Kihlmanista. Kuvassa teksti: Vanhasieluisella Kurt Cobainilla olisi ollut edellytyksiä luoda teos, jossa hän olisi ollut vanhana yhtä pahasti haavoilla kuin nuorena. Kuva: Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail

Rock-artisti Kurt Cobain (1967–1994) kärsi selittämättömistä vatsakivuista. Ehkä Nirvana-solisti vaikuttui omista lauluistaan, mikä kriisiytti hänen sisäisen viestintänsä. Cobain veti liipaisimesta 27-vuotiaana ja sai helpotuksen. Sääli ettei hänestä tullut ikääntynyttä taiteilijaa. Vanhasieluisella Cobainilla olisi ollut edellytyksiä luoda oma Gerdt Bladhin tuhonsa eli teos, jossa hän olisi ollut vanhana yhtä pahasti haavoilla kuin nuorena.

Sivistysporvari Gerdt Bladh menettää suvussa kulkeneen tavaratalonsa. Vaimokin lähtee. Bladh pohtii hotellin sängyllä, ovatko seinään pinttyneet tahrat shampanjaa vai spermaa. Seattle-tason ahdistuksen Kihlman tavoittaa viimeistään kuvatessaan Bladhin Igor-serkun itsemurhaa. Aihe, itsensä tuhoaminen, on Kihlmanille läheinen, kuten hän Epätoivon toivossa korostaa.

Kihlman on kuitenkin auttamattoman toiveikas epätoivonsa suhteen. Hän ei kykene tappamaan itseään, mutta sentään kirjojen julkaisemisen pakon eli leipäkirjailijuuden Kihlman on nitistänyt. Jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan Kihlman on jättänyt vastaamatta romaaniodotuksiin. Hän vieläpä vaikeni eräällä luomishuipullaan. Juuri ennen Gerdt Bladhin tuhoa oli ilmestynyt monologiromaani Tuuliajolla tappion maisemissa (1986), nimensä mukainen täysosuma. Esseisti Antti Nylénin sanoin:

Miten epäonnistumista voi kuvata niin onnistuneesti, että jokaisesta lauseesta kuultaa voitonriemu?

Ylioppilaslehden haastattelussa vuonna 2010 Kihlman kertoi haluavansa julkaista vielä yhden teoksen, joka käsittelisi ”ihmiskunnan tulevaisuutta ja ihmisen mahdollisuuksia jäädä elämään maapallolle”. Seurasi seitsemän vuoden hiljaisuus, jonka toissa kesän Arbetarbladet-haastattelu kiihdytti intensiiviseksi odotukseksi.

Välillä olen näkevinäni ajovalot mutkassa. Sellainen muljauttaa vatsaa.

87-vuotias Kihlman on muuttanut Porvoon Diktarhemmetistä synnyinkaupunkiinsa Helsinkiin. Haluan uskoa että kirjoittamaan, ei kuolemaan. Esseeni ei ole nekrologi vaan kurkotus tulevaisuuteen.

Olisiko Kihlmanin mahdollisen uuden romaanin sitten vaikea täyttää fanipojan odotukset? ”Täyttää odotukset”, siinäpä kritiikin klisee. Fanittavan odotuksen ja ”odotetun kirjauutuuden” odotuksen voikin erottaa toisistaan tarkentamalla täyttymisen kokemukseen. Fani on jo täynnä fanittamaansa kohdetta eikä periaatteessa tarvitse uutta. Hänellä on malttia syleillä tuotantoa, joka on pelastanut hänet useasti. Uusi teos ei täytä vajaata maljaa vaan rakentaa siihen jatko-osan.

Hajamielinen kirjanostaja sen sijaan saa vihdoin jotain lukemista, ainakin luulee saavansa. Tavarakapitalismi perustuu tälle puutteelle. Vanhoja levyjään tai kirjojaan hellivä fani on vääristymä organismissa vaikka kuluttaakin kellontarkasti, kun siihen annetaan riittävän hyvä syy. Kirjasyksyt elävät epämääräisemmästä odotuksesta.

En tarvitse Christer Kihlmanin uutta romaania. Hän on antanut minulle jo kaiken. Kunpa se romaani ilmestyisi.

Lähteet

Kihlman, Christer:

  • Varo, autuas! Tammi 1961. Suom. Kristiina Kivivuori.
  • Ihminen joka järkkyi. Tammi 1971. Suom. Pentti Saaritsa.
  • Kallis prinssi. Tammi 1975. Suom. Pentti Saaritsa.
  • Gerdt Bladhin tuho. Tammi 1987. Suom. Oili Suominen.
  • Vastaus on ei! Teoksessa Kihlman, Christer & Westö, Mårten: Epätoivon toivo. Tammi 2000. Suom. Pentti Saaritsa

Järvi, Antti: Nuori kapinallinen. Ylioppilaslehti 9/2010. http://ylioppilaslehti.fi/2010/05/nuori-kapinallinen/

Mallon, Mark: Vuoropuhelua: Emma Juslin ja Christer Kihlman. Särö 1–2/2009. https://www.sarolehti.net/artikkelit/saro1-209_JuslinKihlman.htm

Nylén, Antti: Détruire, dit-elle. Teoksessa Vihan ja katkeruuden esseet. Savukeidas 2007.

Antti Hurskainen
Kirjoittaja on esseisti, joka on julkaissut mm. useita esseekokoelmia.

Korjattu tekstin kirjoitusasua. Kihlman puhui uuden kirjan julkaisusta toissa kesänä, ei viime kesänä.

Kommentit
  • Lista asioista, joita vihaan nykyajassa

    Asioita, joita vihaan nykyajassa

    Joulun alla ihmiset ovat pahalla päällä. Tähän syynä on koko vuoden patoutunut vitutus. Jos haluat helpottaa oloasi ennen jouluaattoa, laadi lista, johon keräät vihaamiasi asioita. Sen tarkoitus ei ole olla ratkaisukeskeinen. Listan ainoa tehtävä on saada olla vihainen. KulttuuriCocktailin Tuomas Karemo laati malliksi oman listansa.

  • Pippelisankarin viimeinen seikkailu on ohi

    Asenteiden tasolla on käynnissä radikaali murros.

    Miehen mitta ei enää ole se, jaksaako aamuun asti fiilata naisen toimittaessa höyläpenkin virkaa. Se, mikä vielä 90-luvulla oli normi, vaikuttaa nyt auttamattoman pölyttyneeltä. Aino Kivi ruotii suomalaisen kirjallisuuden käsitystä seksistä ja sukupuolesta.