Skitsofreeniaa sairastavan tyttären omaishoitaja Pirjo Tervonen: "On autettava ensin itseään, jotta voi auttaa muita."
Kun läheisen mieli järkkyy, joutuu koko perhe koetukselle. Pirjo Tervonen on ollut viisitoista vuotta skitsofreniaa sairastavan tyttärensä omaishoitaja. Välillä hän uupui, mutta löysi lopulta keinot asettaa omat rajat ja lisätä jaksamistaan.
Tyttären sairastuminen on vaatinut äidiltä joskus aika radikaalejakin toimenpiteitä. Vuosia sitten ilmajokelainen Pirjo Tervonen oli Helsingissä tapaamassa Anna-tytärtään. He ovat sopineet treffit kauppakeskuksen kahvilaan. Äiti halusi kuulla, miten skitsofreniaa sairastavan tyttären opinnot ja elämä sujuivat kaukana kotoa.
Selvisi, että Anna ei ollut ottanut pitkiin aikoihin lääkkeitään, joten edessä olisi ollut vääjäämättä henkisen kunnon romahtaminen. Pirjo hermostui täysin ja vei siltä istumalta tyttärensä puoliväkisin Seinäjoen junaan ja sairaalaan. Anna ei saanut hakea edes tavaroitaan mukaansa opiskelijasolustaan.
Rankinta olivat tyttären itsemurhayritykset
Anna sai skitsofrenia-diagnoosin teini-iässä viisitoista vuotta sitten. Silloin koko perhe, äiti, isä, sisko ja veli, saivat selityksen Annan oudolle käytökselle. Pirjolle raskainta oli tyttären synkkyys ja itsetuhoisuus, hän viilteli itseään ja yritti useasti itsemurhaa.
– On tullut istuttua sairaalassa ja todettua, että nyt se on hengissä.
Myös lääkekokeilut ja niiden aiheuttaman tuskan seuraaminen on ollut äidille rajua. Oli kamalaa seurata tyttären kärsimyksiä, kun ei itse voinut tehdä asialle mitään.
- Silloin en olisi ihmetellyt, jos hän olisi tehnyt itselleen jotain.
Kuuntele Akuutissa, kun Pirjo ja Anna tapaavat
Omaishoitajuus oli itsestäänselvyys
Pirjolle on ollut alusta asti selvää olla Annan tukena. Hän ei kuitenkaan miellä itseään omaishoitajaksi, vaan kokee tekevänsä äidin velvollisuuden. Myös isä ja koko perhe on ollut aina Annan tukena.
He kannustivat Annaa itsenäiseen elämään. Hänelle hankittiin opiskeluaikoina läheltä oma yksiö, mutta hän ei pärjännyt omin neuvoin. Pirjo joutui usein hoitamaan tyttärensä pyykkikasat ja siivoamaan haisevan jääkaapin. Kahden kotitalouden hoitaminen oli kuluttavaa.
Anna tuli usein yöksi lapsuuden kotiinsa, sillä sairaus aiheutti pahetessaan pelkotiloja ja hän kuuli ääniä. Anna saattoi pelätä esimerkiksi, että pyykinpesukone tai hella syttyy palamaan. Oli helpompi rauhoittaa mieltään äidin ja isän luona.
Jatkuva huoli nakersi voimia
Mieleltään järkkyneen tyttären omaishoitajuuteen liittyy paljon huolta. Pelkoa siitä, kun puhelin ei vastaa, tai kukaan ei tule avaamaan ovea. Pirjolla on avaimet tyttärensä asuntoon, mutta he ovat sopineet, että ei saa tulla ilman lupaa. Se on järkevää, sillä kukaan ei voi elää toisen elämää ja ottaa täyttä vastuuta siitä, mitä voi tapahtua.
Kerran isä oli soitellut ovikelloa ja odotellut Annaa avaamaan, mutta mitään ei tapahtunut, eikä puhelimeenkaan vastattu. Kun Pirjo kuuli asiasta, hän soitti sukulaiset läpi ja melkein poliisille. Vähän ajan kuluttua Anna soittikin äidilleen ja sanoi harmistuneena, että hänellä ei ole tapana pitää puhelinta mukana uimahallissa. Jälkikäteen tilanne nauratti kaikkia.
Omaishoitajuuden ja työn yhdistäminen oli haastavaa
Pirjo on ammatiltaan laitoshuoltajien opettaja. Vaikka hän oli auttanut oppilaitaan monenlaisissa asioissa, oman tyttären sairauden edessä hän oli kuitenkin avuton. Läheisen hoitaminen vei liikaa energiaa.
– Välillä uuvuin ja jouduin ottamaan töistä sairauslomaa. Työnantajani oli onneksi ymmärtäväinen ja järjesti työnohjausta.
Pirjo kertoi myös työkavereilleen, jos voimat alkoivat käydä vähiin. Hän ei häpeä muutenkaan puhua tyttärensä mielen järkkymisestä ja toivoo muidenkin olevan avoimia. Usein omista tai läheisen mielenterveysongelmista vaietaan, vaikka niistä kärsii joka viides suomalainen.
– Olen kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi ja vedän vertaistukiryhmiä Etelä-Pohjanmaan Finfamissa, joka auttaa mielenterveysomaisia. Myös tyttäreni tekee vertaistyötä.
On oltava hyvällä tavalla itserakas
Pirjo Tervonen on oppinut pitämään huolta itsestään ja asettamaan rajoja. On autettava ensin itseään, jotta jaksaisi auttaa muita.
– On ollut pakko ottaa etäisyyttä. En esimerkiksi aina mennyt sairaalaan katsomaan Annaa, koska tiesin hänen olevan siellä hyvässä hoidossa.
Hän nollaa itseään mieluisalla tekemisellä. Ikävät ajatukset katkeavat neulomalla, ratkomalla helppoja ristikoita tai kirjoittamalla päiväkirjaa. Hän nauttii myös käpertyä torkkupeiton alle lukemaan dekkareita.
- Mitä pahempia murhia sen parempi, ehkä tapan tällä tavalla tyttäreni sairautta.
Myös Ilmajoen lakeuksilla kävely rentouttaa ja avartaa mieltä. Pahoina hetkinä hän on purkanut tuntojaan myös lähimetsän isolle kivelle. Se on ottanut mukisematta vastaan surun ja kiukun, jota tyttären vakava sairaus on aiheuttanut. Voimaa hän saa myös toisen tyttärensä ja poikansa lapsista.
Tytär pärjää nyt omillaan
Annan skitsofreniaan sairastumisesta on nyt viisitoista vuotta. Hän on 30-vuotias ja asuu omassa asunnossaan Seinäjoella, ja voi hyvin lääkkeiden ja terapian ansiosta. Pirjon vastuu tyttärensä elämästä on vähentynyt, vaikka välit ovat edelleen tiiviit. He soittavat toisilleen pari kolme kertaa viikossa ja tapaavat noin kerran viikossa.
Nyt he ovat yhdessä ruokaostoksilla isossa marketissa. He muistelevat vuosien varrella sattuneita kiperiä tilanteita. Molempia naurattaa vieläkin se tapaus, kun Pirjo vei puoliväkisin Annan pois pahasta Helsingistä turvaan kotimaisemiin Seinäjoelle. Nyt kun Annan kunto on vakaa, äidillä ei ole enää tarvetta ylireagointiin.