Hyppää pääsisältöön

Flinkkilä & Tastula: Miten lapsuuden varjot tavoittavat aikuisena?

Anne Flinkkilän vieraina lapsuuden varjoistaan keskustelemassa Mirjam Kalland ja Jari Sinkkonen.
Anne Flinkkilän vieraina lapsuuden varjoistaan ja lasten maailmaan sukeltamisesta keskustelemassa Mirjam Kalland ja Jari Sinkkonen. Anne Flinkkilän vieraina lapsuuden varjoistaan keskustelemassa Mirjam Kalland ja Jari Sinkkonen. Yle TV1,Jari Sinkkonen (lääkäri),Anne Flinkkilä,Mirjam Kalland,Flinkkilä & Tastula

TV1 lauantaina 17.2.2018 klo 17.10 - 18.00, uusinta sunnuntaina 18.2. klo 9.05
Katsottavissa Yle Areenassa

”Olin puolitoistavuotias, kun kuolin hetkeksi. Olin tukehtua pähkinään ja hengitystiet avattiin useasta suunnasta. Tuli kuukauden sairaalareissu ja unohdin vanhempani.”

Näin kertoo omasta lapsuudestaan lasten psykoterapeutti Mirjam Kalland. Mirjam kertoo, että 60-luvulla vanhemmat eivät saaneet tulla tapaamaan sairaalassa olevaa lasta, arveltiin että lapset ikävöivät ja pahimmassa tapauksessa vanhemmat tuovat bakteerit tullessaan.

Mirjam kohtaa Flinkkilä & Tastula -ohjelmassa toisen tunnetun lasten asiantuntijan, lastenpsykiatri Jari Sinkkosen.

Molemmilla on yllättäen hyvin samanlainen hylkäämisen kokemus lapsuudessa: vakava sairastuminen ja ero vanhemmista. Mieleen on jäänyt syvä kokemus siitä, että aikuiset eivät ymmärrä lasten tunteita ja mieltä. Ehkä se siivitti myös nykyiseen ammattiin?

Reipas ja rehvakas lapsi

Jari Sinkkonen oli 2-vuotias, kun alettiin epäillä, että hän on vakavasti sairas. Jari päätyi Arvo Ylpön tutkittavaksi Helsinkiin ja äiti lähetettiin seuraavalla junalla takaisin Joensuuhun. Jari sanoi olleensa reipas ja rehvakas lapsi, hoitajien suosikki, mutta eron tunteet purkautuivat sitten kotona.

Leikki keskeytyi ja pieni poika tiukkasi äidiltään: miksi sinä jätit?

Mirjam kertoo, että jälki jäi tuosta lapsuuden kokemuksesta, jota hän ei tietenkään kunnolla muista. Omituinen painajaisuni seurasi häntä vuosikymmenet. Unessa hän joutui pyörteeseen, vedetyksi johonkin pimeään, jossa ei pystynyt hengittämään. Ahdistunut olo seurasi koko päivän.

Jari kertoo, että mitään konkreettista jälkeä hän ei osaa sanoa, ehkä enemmänkin jonkinlainen haavoittuvuus hylkäämiselle.

Lapsi ei ole pikkuaikuinen

Mirjam ja Jari puhuvat suurista väärinymmärryksistä. Mirjam sanoo, että pitkään ajateltiin, että pieni lapsi ei muista mitään. Lapsi unohtaa, ja että hän ei välttämättä tunne edes kipua.

”En tiedä, kävikö minulle niin, että ei edes puudutettu, kun toimenpiteitä tehtiin”, Mirjam sanoo.

Edelleenkin lapsi nähdään pikkuaikuisena, ja lasten käytöstä tulkitaan aikuisen maailman kautta.

Jari sanoo, että aikuiset pelkäävät etenkin lapsen vihaa ja käyttävät paljon energiaa sen perustelemiseen, että miksi nyt ei kerta kaikkiaan voi olla vihainen. Silti viha saattaa olla terve reaktio täysin sairaaseen tilanteeseen, jonka lapsi on kohdannut.

Mirjam muistuttaa, usein vihan takana on pelko.

Jari sanookin, että aikuisen tulisi harjoittaa onkimisen taitoa, kysellä, udella, kuunnella, mitä lapsella on mielessä. Mirjamin mielestä hyvä keino mennä lapsen maailmaan on ihmettely, ihmetellä yhdessä lapsen kanssa.

Eikö voisi vain unohtaa?

Miksi sitten jankata lapsuudesta, eikö riitä että unohtaa?

Mirjam sanoo, että painajainen seurasi häntä nelikymppiseksi asti. Uni alkoi saada muotoa, kun Mirjam kouluttautui lasten psykoterapeutiksi ja joutui käymään sen vuoksi läpi oman terapiansa. Unessa tulivat kalterit, huone ja hän tajusi, että se oli se lapsuuden sairaalahuone, se tunne, jolle ei olut nimeä. Joku kuunteli, painajainen katosi.

Siksi Mirjam on sitä mieltä, että lapsuuden varjot seuraavat meitä aikuisuuteen, ja ne on jollakin tasolla käsiteltävä, että niistä pääsee eteenpäin.

Usein muistot alkavat vaivata silloin, kun on aikaa, kun työelämä on takana ja omat lapset lentäneet pesästä. Jarille iso asia oli, kun hänen isänsä teki itsemurhan, kun Jari oli 16-vuotias. Siinä kohdassa oli tuettava äitiä eikä omalle surulle jäänyt tilaa tai aikaa.

Totuuden hetki

Mutta sitten, totuuden hetki, millaisia vanhempia Mirjam ja Jari ovat itse olleet?

Mirjam sanoo nauttineensa äitiydestä, mutta olleensa ehkä ylihuolehtiva. Lapsista erossa oleminen on ollut vaikeata, ja toisaalta hän pelkää vaatineensa liikaa. Yllättäen lapset ovat antaneet synninpäästön, oli hyvä joutua ottamaan vastuuta.

Samaa ovat sanoneet Jarin lapset, mutta Jari kyllä tunnustaa, että on ollut usein äreä, poissaoleva ja kyllästynyt pelaamaan Afrikan tähteä, kun töissä pelasi pikku potilaiden kanssa lautapelejä päivittäin.

Miten päästä eteenpäin?

Kuinka sitten päästä eteenpäin, jos haluaa ravistaa lapsuuden varjot kannoiltaan? Anteeksianto? Sovinto? Kosto?

Mirjam puhuu eteen tehtävästä sovinnosta tai anteeksiannosta. Se tarkoittaa sitä, että me emme katso taaksepäin vaan eteenpäin ja päätämme, että emme toista vanhempien virheitä seuraavassa sukupolvessa.

Iso kysymys onkin sitten se, että sallimmeko lapsillemme parempaa kuin meillä on itsellämme ollut?