Reipas ja rehvakas poika, hoitajien suosikki. Mutta sisällä asui murhe; minne äiti katosi? Jari Sinkkonen ja Mirjam Kalland kertovat, millä tavalla lapsuuden hylkäämiskokemukset seuraavat aikuisuuteen asti.
- Olin puolitoistavuotias, kun kuolin hetkeksi. Olin tukehtua pähkinään ja hengitystiet avattiin useasta suunnasta. Tuli kuukauden sairaalareissu ja unohdin vanhempani. Näin kertoo omasta lapsuudestaan lasten psykoterapeutti Mirjam Kalland.
Tänä päivänä on itsestään selvää, että vanhemmat saavat olla mukana sairaalassa pienten lastensa hoidossa, sitä usein jopa edellytetään. Mirjam sanoo, että 60-luvulla asiat olivat toisin. Vanhempia suorastaan kiellettiin tulemasta sairaalaan, arveltiin, että lapset ikävöivät ja pahimmassa tapauksessa vanhemmat tuovat bakteerit tullessaan. Lapset unohtavat, ajateltiin. Mutta se ei ole koko totuus, ei lähellekään.
- Vuosien ajan näin toistuvasti samaa painajaisunta. Jouduin kuin johonkin pyörteeseen, minut vedettiin pimeään, jossa ei pystynyt hengittämään. Sen jälkeen olin ahdistunut koko päivän.
Onko sitten sattumaa vai ammatinvalintakysymys, että Suomen kahdella johtavalla lasten asiantuntijalla on samanlaisia hylkäämisen kokemuksia? Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kertoo omasta sairastumisestaan ja miten äiti katosi.
- Olin 2-vuotias, kun minulla epäiltiin vakavaa sairautta. Päädyin Arvo Ylpön tutkittavaksi Helsinkiin ja äidille sanottiin, että pikkurouva lähtee nyt seuraavalla junalla takaisin Joensuuhun. Olin kuulemma ollut reipas ja rehvakas lapsi sairaalassa, oikein hoitajien suosikki.
Reippaus, sitähän lapselta vaaditaan edelleenkin, Jari sanoo. Eron ahdistus purkautui sitten kotona. Leikki keskeytyi ja pieni poika tiukkasi äidiltään: miksi sinä jätit?
Millaiset jäljet sitten lapsuuden hylkäämiskokemus voi jättää? Jari sanoo, että ehkä se syvin jälki on jonkinlainen haavoittuvuus nimenomaan hylkäämiselle.
Suuret väärinymmärrykset
Sekä Mirjam Kalland että Jari Sinkkonen sanovat, että mieleen on jäänyt syvä kokemus siitä, että aikuiset eivät ymmärrä lasten tunteita ja mieltä. Ehkä se siivitti myös nykyiseen ammattiin? Mitä ne suuret väärinymmärrykset sitten ovat?
- Oli sellainen käsitys, että pieni lapsi ei tunne kipua. En tiedä, kävikö minulle niin, että ei edes puudutettu, kun toimenpiteitä tehtiin, Mirjam sanoo.
Tänä päivänä lapsen kivusta kyllä ymmärretään enemmän, mutta lapsen käytöksen ymmärtämisessä on edelleen parantamisen varaa.
- Lapsi nähdään mieluusti pikkuaikuisena, ja lasten käytöstä tulkitaan aikuisen maailman kautta. Aikuiset pelkäävät etenkin lapsen vihaa ja käyttävät paljon energiaa sen perustelemiseen, miksi nyt ei kerta kaikkiaan voi olla vihainen. Silti viha saattaa olla terve reaktio täysin sairaaseen tilanteeseen, jonka lapsi on kohdannut, Jari muistuttaa.
Onkimisen taito
Tässä Jarin hyvä neuvo aikuiselle: opetelkaa harjoittamaan onkimisen taitoa. Se tarkoittaa kyselemistä, utelemista, kuuntelemista, että mitä lapsella on mielessä. Mirjamin mielestä hyvä keino mennä lapsen maailmaan on ihmetellä maailman menoa yhdessä lapsen kanssa.
Mutta miksi sitten jankata lapsuudesta, eikö riitä että unohtaa?
- Painajainen seurasi minua nelikymppiseksi asti. Uni alkoi saada muotoa, kun kouluttauduin lasten psykoterapeutiksi ja jouduin käymään sen vuoksi läpi oman terapiani. Unessa tulivat kalterit ja huone, ja tajusin, että se oli se lapsuuden sairaalahuone. Se tunne, jolle ei ollut nimeä.
Kun joku kuunteli, painajainen katosi. Siksi Mirjam on sitä mieltä, että lapsuuden varjot seuraavat meitä aikuisuuteen ja ne on jollakin tasolla käsiteltävä, että niistä pääsee eteenpäin. Usein muistot alkavat vaivata silloin, kun on aikaa, kun työelämä on takana ja omat lapset lentäneet pesästä. Jarille iso asia oli, kun hänen isänsä teki itsemurhan, kun Jari oli 16-vuotias.
- Oli tuettava äitiä eikä omalle surulle jäänyt tilaa tai aikaa.
Kuinka sitten päästä eteenpäin, jos haluaa ravistaa lapsuuden varjot kannoiltaan? Anteeksianto? Sovinto? Kosto? Mirjam puhuu eteen tehtävästä sovinnosta tai anteeksiannosta.
- Ei katsota taaksepäin vaan eteenpäin ja päätetään, että emme toista vanhempien virheitä seuraavassa sukupolvessa. Iso kysymys onkin sitten se, että sallimmeko lapsillemme parempaa kuin meillä on itsellämme ollut?
Mutta sitten, totuuden hetki, millaisia vanhempia Mirjam ja Jari ovat itse olleet?
- Minun on kyllä pakko tunnustaa, että olen ollut usein äreä, poissaoleva ja kyllästynyt pelaamaan Afrikan tähteä, kun töissä pelasi pikku potilaiden kanssa lautapelejä päivittäin, Jari Sinkkonen tunnustaa.
Mirjam sanoo nauttineensa äitiydestä, mutta olleensa ehkä ylihuolehtiva. Lapsista erossa oleminen on ollut vaikeata, ja toisaalta hän pelkää vaatineensa liikaa.
- Lapset ovat kyllä onneksi antaneet synninpäästön: oli hyvä joutua ottamaan vastuuta.
Katso Mirjam Kallandin ja Jari Sinkkosen haastattelu Flinkkilä & Tastulassa Yle Areenasta. Ohjelma on uusinta keväältä 2018.
