Hyppää pääsisältöön

Nuori nainen oli suunnitellut hautajaisensa valmiiksi - luovutettu sydän antoi uuden elämän ja pelasti ystävyyden

Ystävykset Lotta Pukkila ja Niina Koski.
Ystävykset Lotta Pukkila ja Niina Koski. Kuva: YLE / Inkeri Alatalo Puoli seitsemän

Ystävänpäivä on joka päivä. Sitä mieltä ovat Lotta Pukkila ja Niina Koski, joiden ystävyys ei ole itsestäänselvyys. Siihen on tarvittu paljon mustaa huumoria ja tuntemattoman luovuttajan elinluovutuskortti.

Tämän ystävyyden perusta valettiin kesäleirillä 24 vuotta sitten. 11-vuotias Niina Koski meni kymmenvuotiaan Lotta Pukkilan luo, kietoi huivin tämän päähän ja ilmoitti, että tänään on siivouspäivä.

– Nyt on siivottu yhdessä monta vuotta, nauraa Koski.

Samalta kylältä kotoisin olevat tytöt löysivät yhteisen sävelen mutkattomasti.

Ystävyydessä kulki kuitenkin mukana kolmas pyörä: Pukkilan vakava sairaus.

Solumyrkyt rikkoivat sydämen

Pukkila oli nelikuisena sairastunut akuuttiin leukemiaan, jota hoidettiin vahvoilla solumyrkyillä. Hoidon takia hänellä todettiin 10-vuotiaana sydämen vajaatoiminta.

Sairaus ja lääkitys hidastivat hieman tytön vauhtia.

– Tuntui, että elin puolitehoilla. Mutta lapsena siihen tottui nopeasti, muistelee Pukkila.

Tuntui, että elin puolitehoilla. Mutta lapsena siihen tottu.i nopeasti.

Ystävysten touhuihin sairaudella ei silti lapsena ollut juuri merkitystä. Sairaudesta muistutti lähinnä aikuisten huoli.

– Aikuiset pohtivat miten Lotta voi, pystyykö hän olemaan mukana ja niin edelleen. Ehkä itsekin sitä kautta mietti, että Lotta on sairas. Mutta ei se tavallisessa arjessa näkynyt.

Aluksi Pukkilalle riittivät lääkkeet, mutta jo 17-vuotiaana kävi selväksi, että jossain vaiheessa edessä olisi uuden sydämen etsiminen huonokuntoisen tilalle. Vaikka uutinen ei ollut yllätys, tuli tieto tulevasta siirrosta shokkina.

– En tiennyt mitä siirto käytännössä tarkottaisi ja millaista elämä olisi sen jälkeen.

Niina Koski ja Laura Pukkila nuoruuskuvassa.
Niina ja Lotta kerhonohjaajakoulutuksessa vuonna 2001. Niina Koski ja Laura Pukkila nuoruuskuvassa. Kuva: Niina Kosken kotialbumi Puoli seitsemän

Hautajaistoiveena irtokarkkeja ja Nylon Beat

Samalla Pukkila eli kuitenkin tavallista nuoren elämää. Sairauttaan hän käsitteli naurun avulla ja musta huumori auttoi selviämään vaikeistakin paikoista.

– Heitimme yhdessä sairaudesta vitsiä ja nauroimme sille, jolloin se ei enää kuulostanut ollenkaan niin pahalta. Totta kai myös pelotti, mutta ei siinä voinut jäädä panikoimaan ja itkemään.

Totta kai myös pelotti, mutta ei siinä voinut jäädä panikoimaan ja itkemään.

Kun Pukkila oli 27-vuotias, hänen tilansa heikkeni ratkaisevasti. Oli mentävä elinsiirtojonoon ja toivottava, että oikea sydän osuisi kohdalle.

Jonossakin arkea elettiin huumorin kautta. Jopa siinä määrin, että läheisellekin ystävälle tilanteen vakavuus tuli lopulta yllätyksenä.

– Se tuli todeksi vasta kun Lotan tila oli lopulta niin huono, että hän ei pystynyt itse kantamaan edes kauppakasseja ja liikkuminen hidastui. Silloin ajattelin, että nyt ollaan jonossa, mutta tässä voi käydä miten vaan.

Lotan tila oli lopulta niin huono, että hän ei pystynyt itse kantamaan edes kauppakasseja.

Vuonna 2017 sydämensiirtoja tehtiin 26 kappaletta. Kaikki siirtoa tarvitsevat eivät saa uutta sydäntä. Myös Pukkila tiesi tämän.

– Lotta oli suunnitellut omat hautajaisensa. Me ystävät tiesimme kyllä mitä meidän pitäisi tehdä jos hautajaiset olisi täytynyt järjestää.

Hautajaisissa olisi mm. tarjottu irtokarkkia ja soitettu Nylon Beatia.

Suunnitelma jäi onneksi tarpeettomaksi tiedostoksi tietokoneen kovalevylle.

Odotettu puhelu ja uuden elämän säännöt

Sopivaa sydäntä odotettiin puoli vuotta. Pukkila hankki erityisen sydänpuhelimen, ettei oman puhelimen soimista tarvitsisi joka kerta jännittää. Kun odotettu puhelu lopulta tuli, sai Koski kuulla uutisen taksista matkalla sairaalaan.

– Epäuskoisena nauroimme ja mietimme, että nytkö se tapahtuu mitä on niin pitkään odotettu.

Leikkaus onnistui ja sydän sopi. Toipumista ja uuteen elämään totuttelua tosin värittivät etenkin aluksi tiukat säännöt.

– Lotan luona ei kyläilty kipeänä eikä kyläillä vieläkään. Käsiä piti pestä joskus hulluuteen saakka, muistelee Niina huvittuneena.

Niina Koski ja Laura Pukkila nuoruuskuvassa.
Niina vierailulla Lotan luona sairaalassa vuonna 2003. Niina Koski ja Laura Pukkila nuoruuskuvassa. Kuva: Lotta Pukkilan kotialbumi Puoli seitsemän

Useimmat elinsiirron kokeneet pystyvät elämään normaalia elämää. Niin myös Pukkila. Hän rakastui liikuntaan ja endorfiinit veivät naisen mennessään.

Nykyään hän kilpailee elinsiirron saaneiden kilpailuissa ja aikatauluttaa elämänsä urheilun ympärille. Muutos on melkoinen, sillä ennen uutta sydäntä hikoilu ja hengästyminen olivat kiellettyjä.

Pukkila toimii aktiivisesti myös potilasjärjestöissä ja vertaistaistukitoiminnassa.

– On tärkeää olla läsnä heille, jotka jonottavat sydäntä tai toipuvat siirrosta ja opettelevat uutta elämää. Haluan näyttää mitä elämä voi parhaimmillaan olla siirron jälkeen.

Luovutettu sydän pelasti Lotan ja Niinan ystävyyden

Uusi sydän oli uusi alku myös Pukkilan ja Kosken ystävyydelle. Pitkä yhteinen historia ja yhdessä koetut vaikeudet antavat perspektiiviä.

Pukkilan onkin helppo nimetä ystävänsä parhaat puolet.

– Ihailen Niinan itsenäisyyttä ja vahvuutta. Hän uskaltaa tuoda mielipiteensä julki.

Koski kuvailee Pukkilaa pirteäksi tehopakkaukseksi.

– Hän on todella sanavalmis. Joskus jään kyllä kakkoseksi, kun Lotta pistää tuulemaan!

Sydämen luovuttajaa naiset miettivät kiitollisuudella.

– Kukaan ei tietenkään ole kuollut sen takia, että saan elää. Mutta minä saan elää sen takia, että joku muu on kuollut ja allekirjoittanut elinluovutuskortin ennen kuolemaansa. Siitä on kiitollinen olo.

Koski hymyilee vieressä.

– Lotan uusi sydän on antanut meille kaikille uuden elämän.

Uusimmat sisällöt - Puoli Seitsemän