Helmikuun 13. päivän vastaisena yönä kuoronjohtaja Väinö Pesola herää alivuokralaishuoneessaan Helsingin Työväentalon naapurissa kuularuiskun rätinään ja kiväärin laukauksiin. #musiikinkevät1918
Vielä 10. helmikuuta Väinö Pesola riemuitsi, ettei joudukaan naimisiin. Riemu vaihtui hetkessä hädäksi, kun Ainon hartaasti odotetut kuukautiset muuttuivat keskellä yötä ”hirvittäväksi verenvuodoksi”...
”Sisko kutsui lääkärin pelastamaan Ainoa. Lääkäri ei uskaltanut lähteä. Onhan nyt ”vapauden aikakausi”. Hän olisi voinut menettää henkensä punakaartilaisen kuulasta.
Mikä hirveä ajatus, että Aino olisi kuollut verenvuotoonsa ilman lääkärin hoitoa! Näin ei tapahtunut, lääkäri kai tunsi tällaiset tapaukset. Hän määräsi kylmiä kääreitä ja ehdottoman liikkumattomuuden.
Kun aamulla menin Ainon luo, oli hän kuolon kalpea. Pelkäsin hänen kuolevan. Ja kuoleman varjon alla kuljin koko päivän.
Aino yhä sanoo yltyvänsä rakkauden huumassa minuun. Hän tahtoi hyväillä poskeani, pitää kättäni kädessänsä!!
Mikä tuskainen asema onkaan minulla, mitenkä siitä selviän? Ainon nykyinen tila on hämmentänyt vapauden tunteen päivän paistetta. Tuntuu siltä, kuin traagillinen asemamme edelleen pitäisi minut kahleissaan.”
Väinö Pesola joutui jakamaan alivuokralaishuoneensa Siltasaaressa, Työväentalon naapurissa nuoren ylioppilaan Havian kanssa. Havia oli ujo, hiljainen maalaispoika ja Väinön veljen Vilhon opiskelukavereita.
"Sodan pauhussa ja huhujen tohinassa.
Eilen illalla luettiin rauhassa sängyissämme kukin kirjaamme. Yht’ äkkiä alkoi kuulua voimakas kuuluruiskun rätinä. Tähän yhtyi kiväärien laukauksia. Sammutimme valot, nousimme ikkunaan katsomaan.
Työväentalolta alkoi lappautua ulos punakaartilaisia. He juoksivat edes takaisin hätäisinä, latasivat ja ojentelivat pyssyjään. Osa lähti juoksujalassa Töölönlahdelle. Pitkin Sirkuskatua näkyi ”punaisen ristin” valkohuntuisia siskoja kiiruhtavan Talolle.
Ihme, etteivät kaverit käyneet neljän nuoren tykin luo, jotka viikon päivät hoitamattomina ovat viruneet Työväentalon pihalla sateen, lumen ja muun pahan ilman turmeltavina. Eivät kai osaa niitä hoitaa ja apureita, ryssiä ei näkynyt.
Kun ammunta yhä jatkui, aloin vetää housuja jalkaani voiden käteni palelematta seurata ikkunasta asioiden kehitystä. Yht’ äkkiä soi ovikello. Yllättävä hätäisyys. Heitin housut hiiteen ja sänkyyni! Päätimme, ettemme lähde avaamaan, tulkoot, jos tulevat väkivallalla.
Tunnelma oli kiusaava. Ilma täynnä ratisevaa kuularuiskun pauketta, ulkona kiihoittunutta liikettä. Sisällä synkkä pimeys, oven takana kivääriniekka verikaartilainen ehkä. Sanon ehkä, sillä toista soittoa ei kuulunut, ja ennen pitkää loppui ammuntakin.
Odotettiin levottoman yön loppua, aamulla saadaksemme selvän tapahtumista. Yöllä tuumin, että olisihan Ainokin voinut tulla huonommaksi ja että hänen luotaan olisi saatettu.
Kävin äsken naapureissa. Siellä oli käynyt illalla humun aikana punakaartilainen, sama tietysti, mikä meitäkin hätyytti. Oli sanonut, että valojen pitää huoneissa olla sammutettuina ja ettei saa kurkkia ikkunoista.
Soitin myös Ainolle, hän oli jo eilen ylhäällä ja voi nyt melko hyvin. Heidän ikkunansa ovat Töölönlahdelle. Hän oli nähnyt punakaartilaisten juoksevan jäätä myöten asemalle päin. Siellä oli kai taistelu.
Eräänä päivänä kuulin surullisia viestejä Vihdistä. Kunnallisneuvos af Hällström, jonka tunnen ensi valtiollisten vaalien laskutilaisuudesta, on murhattu, samoin heidän poikansa ja tyttärensä. Sointu itse oli tullut hulluksi. Kartano oli ryöstetty. Itse Työmies kertoi ”suuresta sotasaaliista”.
Jos tämä on totta, kysyy, onko af Hällström todella niin paljon rikkonut työläisiä vastaan, että tapahtuu oikeus heidän kaikkensa hävityksessä? Vai hallitseeko tässäkin taas sokea oikeus? Ainakin surmattu kunnallisneuvos ja hänen molemmat tyttärensä vaikuttivat erittäin intelligenteiltä ja persoonallisilta, joissa sydämen äänellä on ollut suuri sananvalta.
Huhu jää tarkistamatta, eihän punakaarti laske läpi sille epäedullisia juttuja. Porvaristossa muuten aivan yhtä mahdollisia ja mahdottomia huhuja. Eilen kertoi Aino, että Manner muka on murhattu.
Ruokapaikassa kertoi eräs rautatievirkamies, että Valpas ja Manner ovat menneet Venäjälle, eivätkä enää palaa. Päätin ottaa asiasta selvän itse kertojan nähden ja kuullen. Soitin 4559. Ja katso, itse Valpas oli telefoonin päässä!
Tein pienen asian, soitin kiinni. Huhun kertoja oli nolo.
Julkinen sana palvelee myös joko tietoisesti tai itsetiedottomasti valheellisuutta ja sen tarkoituksia.
Kuvaava oli Työmiehen – totta kyllä tarkistamattomaksi ilmoitettu huhu – Wilhelmin kukistuksesta. Tätä ei kukaan järkevä uskonut.
Tämän tarinan jälkeen kertoi Työ Viipurissa, että Mannerheim on ampunut itsensä ja että hänen ajutanttinsa on surmattu.
Pari päivää tän jälkeen tiesi lehti, että koko salassa ollut 3000:n vapaaehtoisjoukko oli joutunut punakaartin vangiksi.
Aseveli Työmieskin piti juttuja niin paksuina, ettei lainannut niitä. Samantapaista törkyä saa lukea Työmiehestä joka päivä. Sen vastuunalaisuuden ei ole hituistakaan kasvanut. Sen tyyli on yhtä rivo ja valheellisuus yhtä suuri kuin ennen.
Miksi pitää ylevän aatteen ajamisessa olla kuormittain saastaa, joka tahtoo peittää koko aatteen hyvät puolet? Eihän ihminen voi sulkea silmiään alkeelliselta yhteiskunnassa oikeaan suuntaan kehittyneeltä hyveeltä. Tässä on este minunkin puolueen harrastukseksi kiinteämmin liittymiselle."
Seuraa Väinö Pesolan päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 14. helmikuuta.
Lähteet
Pesola, Väinö: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansalliskirjasto.
Wikipedia: Väinö Pesola.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
