Petra Himberg
Yle
Tunteet olivat pinnassa, kun jääkärien pääjoukko palasi Suomeen 25.2.1918, päivälleen kolme vuotta lähtönsä jälkeen. Heidän lähtiessään maa oli elänyt sortokautta, nyt se oli ajautunut sisällissotaan. Tauno Kuusimäen radio-ohjelmassa kuullaan ainutlaatuista ensi käden tietoa tapahtumien kulusta ja jääkärien tunnelmista heidän itsensä kertomana.
Kun valta Venäjällä oli maaliskuussa 1917 vaihtunut, olivat Jääkäripataljoona 27:n sotilaat alkaneet odottaa siirtoa kotimaahansa. Maailmansotaa käyvä Saksa ei ollut lähtölupaa kuitenkaan antanut, vaan suomalaispataljoona oli siirretty jatkokoulutukseen Riianlahdelle Liepājaan. Oli seurannut pitkä epätietoisuuden aika, jolloin uutisia Suomesta oli saatu niukalti ja pataljoonassa oli nähty suoranaista nälkää. Uusi tilanne oli synnyttänyt politikointia myös jääkärien kesken, ja vasemmistolaisesti suuntautuneet jääkärit olivat järjestäytyneet omaksi ryhmäkseen.
Vaikka Suomi oli 6.12.1917 julistautunut itsenäiseksi, oli Saksa edelleen viivyttänyt jääkärien kotiuttamista, jotta sen Venäjän kanssa käymät rauhanneuvottelut eivät olisi vaarantuneet. Kun molemmat maat olivat tunnustaneet Suomen itsenäisyyden, kotiutuskäsky annettiin 5.2.1918. Kotiinpaluun ehtona jokaisen jääkärin oli valaehtoisesti ja allekirjoituksella luvattava palvelevansa Suomen laillisen hallituksen joukoissa vähintään vuoden ajan. Valtaosa pataljoonasta, joukossa myös punajääkäreitä, vannoi valan. Eri syistä johtuen nelisensataa jääkäriä jäi Saksaan.
Vaikka näkyi vain kalliota, niin kyllä se oli hieno näky, että tuolla se on kotimaa!
Matkaan lähdettiin kahdessa erässä. Harald Öhquistin johdolla matkustanut 85 miehen etujoukko saapui Mira- ja Poseidon-laivoilla aselastissa Vaasaan 18.2. Joukko hajautettiin jo seuraavana päivänä kouluttajiksi parhaillaan perustettaviin sotilasyksiköihin. Jääkärihistoriaa laajasti tutkineen Tauno Kuusimäen laatimassa ohjelmassa kuullaan etujoukkoon kuuluneiden miesten muistoja Vaasaan paluusta. Myös vaasalaiset yllättyivät suuresti nähdessään kaupungissa vihreätakkisia jääkäreitä.
Odotin, mitä suurta Eemeli sanoo seuraavaksi, mutta hän sanoi vain yksinkertaisesti: "Teillä on hyvää maitoa. Saksa oli nälkämaa, ei siellä saanut kuin vettä ja porkkanasoppaa."
Pieni joukko jääkäreitä palasi jo 1917
Syksyllä 1917 jääkäreiden ensimmäiset etukomennuskunnat lähtivät aselasteineen Suomeen. Ensimmäiseen etukomennuskuntaan kuului kahdeksan jääkäriä. Se sijoitettiin saksalaisten englantilaisilta kaappaamaan Equity-nimiseen rahtilaivaan, jonka päällikkönä oli yliluutnantti Gustav Petzold. Laivassa ollut lasti purettiin loka-marraskuun vaihteessa Vaasan ja Pietarsaaren edustan saarille. Toinen Equityn retki epäonnistui. Vain jääkärit saatiin maihin.
Equityn retkien välillä saapui kahdeksan jääkäriä ase- ja räjähdelastissa saksalaisella sukellusveneellä UC 57:llä Loviisan edustalle. Edellisten komennuskuntien lisäksi Suomeen lähetettiin loppuvuonna 1917 ja vuoden 1918 alussa myös muita pieniä jääkäriryhmiä.
Lähde: Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistys
Pääjoukko lähti Liepājasta 14.2. kahdella höyrylaivalla: matkustajalaiva Arcturukseen saatiin mahtumaan 854 jääkäriä, loput 96 miestä sijoitettiin hiililastissa olleeseen rahtilaiva Castoriin. Ruotsin rannikolla aluksia oli vastassa jäänmurtaja Sampo. Kuusimäen mukaan Castor jäi Gävleen ja sen matkustajat siirrettiin Sampoon. Neljä päivää kestänyt Pohjanlahden ylitys oli ankara koetus, ja ahtojäät olivat pusertaa Arcturuksen kasaan. Sampo ehti kuitenkin pelastaa sen.
Etujoukko oli tiennyt kertoa Arcturuksen saapumisesta ja siksi vaasalaiset tiesivät siihen tällä kertaa varautua. Monet olivat heitä jo kaukana jäällä vastassa. Kuulemme esimerkiksi, miten Matti Laurila kertoo hetkestä, jolloin tunnisti jäällä oman isänsä. Väsyneet ja ennen kaikkea nälkäiset tulijat majoitettiin kouluihin ja työväentalolle. Kuulemme, miten tuolloiset tyttökoulun oppilaat Aina Marttinen ja Aini Ojanperä muistelevat miesten muonittamista. Ruuanlaiton lisäksi he ompelivat sotilaiden tuliteriin asetakkeihin poletit seuraavan päivän paraatia varten.
Kun illalla sinne tultiin niin koko yö syötiin, ei siitä nukkumisesta mitään tullut, mentiin taas hakemaan voileipää ja maitoa!
Kuusimäki selostaa tarkasti seuraavana päivänä pidetyn Vaasan paraatin kulun. Ohjelma alkoi Vaasan marssilla ja päättyi Porilaisten marssiin. Kuusimäen mukaan Jääkärimarssia ei siellä kuultu, sillä orkesterilla ei ollut siihen lopullista partituuria. Ohjelman kohokohta oli hallituksen joukkojen ylipäällikön C.G.E. Mannerheimin suomeksi pitämä puhe. Kuulemme sen myös radio-ohjelmassa Paul Lindellin lukemana. Vaasan paraatia on muisteltu myös sen poikkeuksellisen kylmän sään takia. Kuusimäen mukaan varsinaista pakkasta ei kuitenkaan ollut kuin muutama aste, mutta kova tuuli aiheutti sen, että paraati todettiin ilman päällystakkia marssineille jääkäreille liian kylmäksi, ja se lopetettiin kesken.
Maaliskuun alussa jääkärit sijoitettiin kouluttajiksi perustettuihin 18 jääkäripataljoonaan. Ennen lähtöä moni vaasalainen kestitsi jääkäreitä kotonaan. Kuulemme, miten Siviä Tervasto muistelee vierastaan, jolta sai sittemmin myös kirjeen.
Ohjelman lopuksi Kuusimäki miettii jääkärien näkökulmaa vuoden 1918 sotaan. Hän antaa aiheessa puheenvuoron Valter Vieskalle, joka summaa asian seuraavasti: ”Jääkäripataljoonan kannalta katson, että vapaussota alkoi silloin, kun me lähdimme toukokuussa 1916 itärintamalle keisarillista Venäjää vastaan. Siis se oli vapaussotaa, joka alkoi silloin jo. Sen viimeinen vaihe olisi voinut olla kirkkaampi.”
Sen (vapaussodan) viimeinen vaihe olisi voinut olla kirkkaampi.
Tauno Kuusimäki tallensi jääkärien tarinat
Vaasan tyttölyseon rehtori, historiantutkija Tauno Kuusimäki (1915–1990) haastatteli vuosina 1967–1978 kaikkiaan 68 jääkäriliikkeeseen keskeisesti vaikuttanutta henkilöä, joista 57 oli Saksassa palvelleita jääkäreitä. Kuusimäkeä kiinnosti ilmiö sen laajassa mitassa, hänen tavoitteenaan oli tallentaa sekä upseeriston että rivijääkärien "oma ääni" aiheesta. Asiantuntija-apua projektiinsa Kuusimäki pyysi jääkäriliikkeestä ensimmäisen perusteellisen historiikin 1960-luvulla laatineelta professori Matti Lauermalta ja yhdessä he laativat rungon, mitä myötäillen haastattelut toteutettiin. Vaikka rungosta on ollut eittämättä apua, nousee onnistuneiden haastatteluiden suurimmaksi selittäjäksi juuri Kuusimäen itsensä persoona. Innostuksensa ja avoimen reagoivuutensa ansiosta hän on saanut myös haastateltavansa puhumaan vapaasti.
Kuusimäen laatimaa aineistoa voi syystä luonnehtia kulttuuriteoksi. Vuonna 1977 Kuusimäki kertoi Bertil Heinrichisille kiinnostuneensa jääkäreistä itsekin vasta silloin, kun joutui heistä koulussa opettamaan. ”20 vuotta olen tätä nyt harrastanut, 60 jääkäriä haastatellut. Olisi pitänyt aloittaa aiemmin. On tehty se virhe, että kaikenlaisia kansanlauluja on kerätty, sekin on hyvä juttu, mutta tätä asiaa ei ole hoidettu silloin kun olisi pitänyt.” Kuusimäki luovutti kokoelman vuonna 1979 tutkimuskäyttöön Helsingin yliopiston suomen kielen laitokselle sekä ohjelmakäyttöön Yleisradioon. Materiaalia ei kuitenkaan juurikaan ole käytetty kummassakaan tarkoituksessa. Luovutuksen yhteydessä Kuusimäki siirsi kokoelman omistusoikeuden Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistykselle.
Elävä arkisto on julkaissut haastatteluista kolmasosan kokonaisuudessaan, ja ne löytyvät artikkelista Uutta valoa jääkärihistoriaan – näin he itse sen kertoivat.
Jääkärien paluu Vaasaan 1918
Lue lisää:
Uutta valoa jääkärihistoriaan — näin he itse sen kertoivat
Aikansa radikaalit, jääkärikoulutukseen Saksaan vuosina 1915–1916 lähteneet miehet kertovat itse vaiheistaan. Millaiseksi he arvioivat jääkäriliikkeen merkityksen 50 vuotta itsenäistymisen jälkeen?
Lue lisää:
Jääkärimarssi kiteytti uljaan aatoksen
Yksi musiikinhistoriamme helmistä on Jääkärimarssi, jonka symbolinen merkitys itsenäisyyttä tavoitelleiden suomalaisten keskuudessa oli suuri. Heikki Nurmion sanoittamaa ja Jean Sibeliuksen säveltämää, hankalasti marssittavaa kappaletta salakuljetettiin mm. Aino Sibeliuksen turkinhihassa.
Lue lisää:
Holmbergin Jääkärin morsian kohahdutti maltillisuudellaan
Kun vasemmistoradikaalina tunnettu Kalle Holmberg ohjasi kevättalvella 1971 säyseän Jääkärin morsiamen Turun kaupunginteatterissa, puhuttiin vuoden teatteritapauksesta. Oliko Holmbergista tullut nationalisti, kysyttiin ironisesti.
Turun teatterielämässä puhalsivat vuonna 1971 muutoksen tuulet.
