Hyppää pääsisältöön

Katriina Huttunen: Hautausmaa on kotini


Nainen seisoo uurnaholvissa Hietaniemen hautausmaalla-




Nainen seisoo uurnaholvissa Hietaniemen hautausmaalla-
Kuva: Kuokkasen Kuvaamo
KulttuuriCocktail,Hietaniemen hautausmaa,Uurnaholvi

Helsingin Hietaniemessä on Suomen tunnetuin hautausmaa, joka on täynnä taidetta ja kuolleita merkkihenkilöitä. Suomentaja Katriina Huttunen käy siellä päivittäin. Hänen on pakko. Hautausmaa on hänen itsemurhan tehneen tyttärensä viimeinen leposija. Tämä essee on uskonnottoman ihmisen yritys levittää hautausmaan ilosanomaa.

Pedro Almodóvarin elokuvan Volver alkukohtauksessa joukko leskiä siivoaa hysteerisinä hautakiviä. Katolisissa maissa haudat ovat usein maassa makaavia sarkofageja, ja ne kuluvat ja likaantuvat eri tavalla kuin pystyt vanhat luterilaiset fallokset ja uudet matkalaukkuhautakivet.

Meillä ei luututa hautakiviä. Meillä haudoille istutetaan verenpisaroita, vähintään samanlaisia tai hienompia kuin naapurihaudallakin on, kitketään rikkaruohoja ja tuodaan havuja. Pyhäinpäivänä ja jouluaattona suoritetaan hurskaasti pakollinen kansainvaellus ja kolkuttavan omantunnon siivous: kellokanerva ja hautakynttilä.

Hylättyjen hautojen peitoksi kasvaa sammalta, jäkälää ja hautausmaasientä siinä missä lämpimämmän ilmanalan kulttuurikaupungeissa unohduksen synonyymi on muratti.

Käyn Hietaniemessä joka päivä. Olen muuttanut asumaan sen naapuriin. Pieni kotini jatkuu hautausmaalle, 27 hehtaarin suuruiseen kaupunkimetsään, pohjoiseen nekropoliin.


Nainen kävelee Hietaniemen hautausmaan leveällä keskikäytävällä lumen keskellä.




Nainen kävelee Hietaniemen hautausmaan leveällä keskikäytävällä lumen keskellä.
Kuva: Kuokkasen Kuvaamo
KulttuuriCocktail,Hietaniemen hautausmaa,talvi

Sieltä ovat peräisin kaupunkiluontohavaintoni. Sieltä löydän Suomen menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Siellä on kulttuurihenkilöiden, talousvaikuttajien, yliopistomaailman, poliitikkojen, olympiamitalistien ja tavallisten suomalaisten hautoja.

Siellä on lapseni hauta.

Siellä on olohuoneeni, mietintämyssyni ja pyhiinvaelluskohteeni, suruunsa hukkuvan kotoperäisen turvapaikanhakijan mielenterveydellinen vastaanottokeskus.

Hietaniemen hautausmaa on kansallishautausmaamme ja tekee Helsingistä eurooppalaisen sivistyskaupungin. Se on tulvillaan historiaa, tiedettä, taidetta, sotaa ja rauhaa, sanoja ja tekoja, elämää ja kuolemaa. Tämä verraton ulkoilmamuseo on yhtä aikaa ystävällinen ja välinpitämätön, mutta sen viihdearvo on ehtymätön.

Se ottaa vastaan niin koirien kusettajat, himolenkkeilijät kuin sesonkikävijät, Mauno Koiviston hautaa etsiskelevät ulkopaikkakuntalaiset, satunnaishartaat harrastelijat, Pokémon Gon hahmojen metsästäjät kuin meidät kalustoon kuuluvat surijatkin.

Minäkin saan olla siellä, eikä kukaan kysy, mitä helvettiä siellä taas teen. Saan syödä poikani kanssa croissanteja Peter von Baghin haudan vieressä olevalla penkillä. Saan kulkea Voitto Viron seikkaperäinen mutta sekava opaskirja kädessä ja kiroilla kompuroidessani Gunnar Höckertin ja Albert Ehrenströmin välissä, kun etsin Magnus von Wrightiä.

Saan kiiruhtaa hitaasti haluamaani reittiä, varioida sitä tarpeen mukaan ja muuttaa mieltäni kesken kaiken, saan uupua, levätä ja voimaantua, saan puhua itsekseni. Ja kun palaan kotiin, olen jälleen yhtä ajatusta, tunnetta, tietoa ja muistoa rikkaampi.

Hautausmaalla käynti on joka kerta kuin matkalle lähtisi, ja tälle pienelle, omin jaloin kuljetulle retkelle pääsen joka ikinen päivä.

Tyttäreni sairastui masennukseen ja teki itsemurhan 26-vuotiaana kesällä 2016. Hänen kuolemansa on tarjonnut minulle pysyvästi pätevän syyn käydä Hietaniemessä säännöllisesti ja tehdä aiemmista satunnaisista sunnuntaikävelyistä elimellisen osan loppuelämääni.

Olen taistellut hänelle hautapaikan Hietaniemestä. En ole ottanut kuuleviin korviinikaan hautaustoimistosta ehdotettua Malmia enkä Maunulaa, en varsinkaan Malmia, sillä elämänsä viimeiset kuukaudet lapseni joutui asumaan Alppikylässä, hevonperselähiössä jonne pääsee bussilla vain Malmin hautausmaan lohdutonta aidanvierusta pitkin. Ei saatana, ei ikinä Malmille.

Hietaniemi on The Hautausmaa, sisällöllisesti enemmän kuin pelkkä kaunis kalmisto. Muut hautausmaat ovat vain hautausmaita. Lapseni oli urbaani tyttö. Hän oli asunut Helsingin keskustassa koko ikänsä, ja vaikka hän ei tiedäkään lepäävänsä Hietaniemessä, se on tärkein paikka hänen äidilleen.

Hietaniemi ei kuitenkaan ole mikään selviö uskonnottomalle. Se on aina täynnä, tai niin ainakin väitetään. Ja silti sinne ihme kyllä huolitaan kastamaton ja mihinkään seurakuntaan kuulumaton helsinkiläinen. Taisteluni on lyhyt, intensiivinen ja katarttinen. Saan sisähaudan, paikan numero yksi. Se on rivissä viimeisenä, sillä numerointi alkaa lopusta.


Hietaniemen hautausmaan kolumbaario ulkopuolelta talvella.




Hietaniemen hautausmaan kolumbaario ulkopuolelta talvella.
Kuva: Kuokkasen Kuvaamo
KulttuuriCocktail,Hietaniemen hautausmaa,Uurnaholvi

Hietaniemen uuden kappelin kolumbaario eli uurnaholvi sijaitsee presidenttipihaa vastapäätä, aukiolla joka ei näytä Suomelta.

Sinne on pitkä kävelymatka, niin kuin Canossaan pitää ollakin. Minun on pakko käydä siellä joka päivä. Yritän turhaan paikata epäonnistunutta äitiyttäni ja kuoleman synnyttämää syyllisyyttäni uhmaamalla säänhaltijoita ja taivaltamalla reitin vuoroin pakarat kohmeessa, vuoroin hiki selkärankaa pitkin valuen, räkää nenästä ryystäen ja silmälasit höyryssä, mutta menen silti. Olen maallinen flagellantti, itsensäruoskija.

Kolumbaarion ikkunalla on kynttilälyhtyni. Pidän liekkiä palamassa kuin olympiatulta. En voi jättää lastani sinne yksin, vaikka hän ei olekaan siellä, eikä haudalla käyminen sinänsä kerro mitään rakkauden määrästä. Surra ja muistella ja katua ja hävetä voi muuallakin. Tämä on minun tapani.


Nainen kynttilä kädessään Hietaniemen hautausmaan kolumbaarion edessä.




Nainen kynttilä kädessään Hietaniemen hautausmaan kolumbaarion edessä.
Kuva: Kuokkasen Kuvaamo
KulttuuriCocktail,Hietaniemen hautausmaa,Uurnaholvi

Tunnista moneen tuntiin kestävä päiväkävely antaa aina enemmän kuin ottaa. Se ei ole mistään pois, ei työstäni eikä vapaa-ajastani. Vapaa-aikaahan minulla ei ole, vaan kaikki aikani on työaikaa, mutta hautausmaakävely on oleellinen osa päivääni. Siellä säädän, nollaan ja täydennän henkisiä voimavarojani.

Haudalle ei tarvitse viedä mitään, mutta jos sinne vie jotakin, on jaksettava hakea viemiset pois ennen kuin ne muuttuvat roskiksi ja lopulta irvokkaiksi jätteiksi. Kolumbaario on täynnä mautonta rihkamaa, enkä tiedä kummatko ovat pahempia, tekokukat vai elävät kasvit jotka on unohdettu sinne kuolemaan.

En siis välitä uusien hautausmaiden tasapäistävästä estetiikasta, verenpisaroista, kipsienkeleistä enkä kynsisaksilla tasoitetuista nurmikoista. Sen sijaan olen kaikkein eniten kiinnostunut Hietaniemen vanhan alueen korttelista numero kolme.

Kortteli numero kolme on vaikein mutta painoarvoltaan täyteläisin. Sen anarkistinen asemakaava ja linjatolppien epäjohdonmukainen sijoittelu saavat minut ajoittain epätoivon partaalle, varsinkin kesällä saniaisten keskellä. Mutta koska siihen on haudattu mm. Hietaniemen hautausmaan vuonna 1828 suunnitellut Carl Ludvig Engel, jonka oman perhehaudan paadet ovat kuulemma samanlaisia kuin Senaatintoria ympäröivien rakennusten kivijalassa, vaivannäkö kannattaa.


Hietaniemen hautausmaan hautakiviä.




Hietaniemen hautausmaan hautakiviä.
Kuva: Kuokkasen Kuvaamo
KulttuuriCocktail,Hietaniemen hautausmaa,Hautakivi

Engeliä vinosti vastapäätä korttelissa numero neljä lepäävät peräkkäin Fredrik Pacius, Aurora Karamzin ja Karl Collan. Lähistöllä on vuonna 2008 kuolleen oopperalaulaja Yvonne Gräsbeckin huonosti hoidettu hauta.

Myös hautausmaan liikuttavan puutteellisen ja vanhentuneen opaskirjan tekijä, Lauttasaaren kirkkoherra Voitto Viro, on haudattu Hietaniemen vanhalle alueelle, näyttelijä Marita Nordbergin viereen. Hänen hautakivensä edusta on katettu kiiltävän mustilla kivilaatoilla. Niistä olisi mukavan turhauttavaa pyyhkiä pölyjä kuten Almodóvarin elokuvassa.

Keväisin haudoille ilmestyneissä pienissä lapuissa lukee viimeksi kuolleen vainajan nimi, hoitovuodet sekä määritelmä: hiekkahoito, ruohohoito, kuinka monta kukkaa. Ikuisia hautapaikkoja ei enää ole, niistä on luovuttu, eikä kukaan voi enää lunastaa itselleen tai perheelleen hautaa vuoteen 9999 saakka.


Arkkitehti Carl Albert Edelfeltin hauta on tuettu pitkillä lankuilla.




Arkkitehti Carl Albert Edelfeltin hauta on tuettu pitkillä lankuilla.
Kuva: Kuokkasen Kuvaamo
KulttuuriCocktail,Hietaniemen hautausmaa,Hautakivi

Minulla ei ole säännöllistä vapaaehtoista hautausmaakävelyseuraa. Kukaan ei ole tarpeeksi innokas, eikä kukaan pidä Hietaniemeä tarpeeksi houkuttelevana elämyspuistona, etenkään jos sää on huono – liian kylmä tai kuuma, sataa vettä tai lunta, tuulee tai on pimeää.

Varsinkin monia nuoria ihmisiä tämän miljöön painolasti näyttää selvästi ahdistavan. Hautausmaan omintakeinen ilmapiiri ei anna heille mitään. Se ei avaudu heille vielä. Heillä on kiire pois, he eivät halua tai uskalla ajatella kuolemaa, eivät ainakaan tätä liian lähelle tullutta kuolemaa.

Ehkä he ajattelevat, että niin kauan kuin kuolemasta ei puhu, kirjoita tai lue, sitä ei ole. Ehkä he olettavat, että niin kauan kuin kuolemaa ei näe, kuule, haista, muista eikä ajattele, sitä ei ole. Tämä on kuitenkin itsesuojelullista itsepetosta, ja sen tietää jokainen sisimmässään. Sen tietää jokainen vanha, sairas tai läheisensä menettänyt. Kuolema ei lakkaa olemasta. Se on meidän kaikkien elämässä. Meidän kaikkien elämä päättyy siihen.

Kuolemaa ei voi torjua. Se ei mene pois.

Hietaniemen hautausmaa on myös taidemuseo. Rauni Liukon ja Tapio Junnon haudalla on pieni veistos, Walter Runebergin sukuhaudalla kohoaa suurenmoinen ylösnousemuspatsas. Vanhalla alueella on serafeja, reliefejä ja jugendornamentteja, uudella alueella 1920-luvulta eteenpäin yleistyneitä kivimaljoja, joihin vesi talvella jäätyy.

Ville Vallgrenin veistämä Aurora Karamzinin hautamonumentti, hautausmaan suurin kokonainen valkoinen marmorilohkare, on viime keväänä puhdistettu ruostejäkälää muistuttavasta häpeällisestä liasta koko loistoonsa Museoviraston valvonnassa, Helsingin Diakonissalaitoksen 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.


Aurora Karamzinin valkoisesta marmorista tehty suuri hautamuistomerkki.




Aurora Karamzinin valkoisesta marmorista tehty suuri hautamuistomerkki.
Kuva: Kuokkasen Kuvaamo
KulttuuriCocktail,Hietaniemen hautausmaa,marmori,hautamuistomerkit,Aurora Karamzin

Ville Vallgrenin, Walter Runebergin, Wäinö Aaltosen ja Emil Wikströmin muistomerkkitaidetta on Hietaniemessä paljon: monumentteja, medaljonkeja, reliefejä, rumien miesten päitä, nuorukaisia, itkemään polvistuneita tai taivaisiin kurkottavia alastomia nuoria vartaloita.

Kaikkien taiteilijoiden haudoilla ei ole taidetta, ei omaa eikä kollegan tekemää. Vuonna 2013 kuolleen taidemaalari Leena Luostarisen haudalla on vain pieni koruton rautaristi ja hiekkakumpu, ei mitään muuta.

Toisaalta Hietaniemessä on mausoleumeja, pieniä temppeleitä ja menneiden aikakausien hautakivimuotia. Kansalaisten hautoja, ihmisten hautoja. Läheisten hautoja, äitien, isien, siskojen, veljien hautoja.

Vaelluksellani on aina tarkka päämäärä, mutta menomatkalla pysähtelen ja paluumatkallakin pysähtelen. Otan valokuvia, päivitän Lapinlahden puoleisen huoltorakennuksen kukkapenkkiin unohtuneiden maksaruohojen jäätymisastetta, kurkistelen vastakaivettuihin uurnakuoppiin, havainnoin lintuja, oravia ja rusakoita. Kuvauspäivänä pääkäytävän poikki vilistää kettu. Valoisina kesäiltoina erotan vilahdukselta päästäisiä ja rottia. En osaa pelätä.

Löydän Raaseporin tasoristeysonnettomuudessa 26.10.2017 kuolleen 20-vuotiaan varusmiehen haudan. Hautalaattaan on kiinnitetty musta takorautainen ruusu, ja Nylands Brigadin havuseppele on tuore.

Tervehdin Clas Thunbergin sammaloitunutta päätä, jos vahingossa satun oikaisemaan sen kautta.

Menomatkalla on palavampi hoppu kuin paluumatkalla, sillä en saa koskaan unohtaa, miksi olen tänne tänäänkin tullut: kolumbaario, kyyhkyslakka, uurnaholvi. Lapseni hauta. Lapseni on haudassaan minun armoillani.

Kolumbaario on palkinto ja rangaistus. Sinne saakka päästyäni sytytän valot, kiipeän parvelle, kosketan lapseni hautakiveä sormillani, puhelen hänelle, tarkistan että hautarauha on koskematon.

Seison haudalla kunnes hengitys tasaantuu, sitten sanon hänelle, että menen alakerran penkille istumaan. Minulla on oma penkki päätyseinustalla. Se on minun. Sieltä näen lapseni haudan sopivasti alaviistosta, kirjoitan päiväkirjaa, muistelen, suunnittelen, häpeän, itken, kerään voimia.

Saan olla yksin siellä, missä – omasta mielestään – lapsensa tappaneen äidin kuuluukin olla, uhrinsa haudan juurella. Äidin syyllisyyshän on kiistaton ja kumoamaton luonnonlaki, ja sen kyseenalaistamiseen suhtaudun tyynen rauhallisesti olankohautuksella: äiti tuntee aina syyllisyyttä lapsensa kuolemasta, aina. Suruteoriat my ass.


Nainen istuu uurnaholvissa Hietaniemen hautausmaalla.




Nainen istuu uurnaholvissa Hietaniemen hautausmaalla.
Kuva: Kuokkasen Kuvaamo
KulttuuriCocktail,Hietaniemen hautausmaa,Uurnaholvi

Voitto Viron mukaan hautausmaa on elämän puutarha, jonka vuodenkierto jatkuu, vaikka sen asukkaiden aika onkin pysähtynyt. Heidän tarinansa ovat kuitenkin luettavissa, ja ne tekevät hautausmaasta elävää historiaa.

Hietaniemen uuden kappelin kivijalkaan on viime syksynä maalattu punainen ydinvoimasymboli. Aina kun se hangataan pois, se ilmestyy uudestaan, ja lopulta kiveen on syöpynyt sen varjo. Pohdin aktivistin motiivia mutta oma teoriani on, että ehkä se viittaa elämän puutarhan sijasta kuoleman puutarhaan, hautausmaan sisäiseen ongelmajätteeseen eli saastuneeseen maaperään ja sitä kautta säteilyvaaraan.

Hietaniemeen on haudattu melkein 200 000 vainajaa. Vuosittain sinne haudataan noin 1500 helsinkiläistä, ja 95 % hautauksista on tuhkauksia. Silti näen arkkuhautajaisiakin usein. Suntion näköinen mies ajaa edestakaisin polkupyörällä karvahattu päässä, takinhelmat lepattaen ja pieni lapio pyörän tavarakorista sojottaen. Hän ei koskaan katso silmiin.

Mutta koska Hietaniemen hautausmaata väitetään täydeksi eikä uurnalehdoistakaan vapaudu paikkoja kuin satunnaisesti, siellä on turvauduttu luoviin ratkaisuihin: sirottelulehto, anonyymi muistolehto, pariskuntien muistolehto, joukkohautoja ja yhteinen hautakivi, pylväisiin kiinnitettyjä nimilaattoja.

Veteraanimuistolehdon pienet nimilaatat on kiinnitetty hautausmaan muuriin ja kasvuston alle peittyviin pyöreisiin reunakiviin. Sanduddin entisen tapettitehtaan maille, Pihlajasaaresta tuotuun hiekkaan, kairataan onkaloita, ja tuhka kaadetaan koloihin ilman uurnaa. Menetelmä tuo mieleeni peruskallion ja ydinjätteen loppusijoituspaikan. Nämäkö ovat ongelmajätettä?

Uurnaholvinkin hallinta-aika on 25 vuotta, sitten uurnat tyhjennetään. Jokaisessa holvissa on viisi uurnapaikkaa, ja sinne menen minäkin. Oma uurnani odottaa valmiina keittiön alakaapissa leivänpaahtimen takana. Se on kotikutoinen keinoni harjoitella kuolemisen taitoa, ars moriendia. Oman uurnan hankkiminen on lohdullinen ajatus ja yksi tulevaisuudenhuoli vähemmän.

Hautausmaan hiljaisuudessa saan surra omalla tavallani. Uskontotieteilijä Mari Pulkkinen kirjoittaa, että surun voi oppia mieltämään turvalliseksi paikaksi, josta ei ole kiire pois. Suru ei ole sairaus, josta on parannuttava. Suurin suru ei ole sanaton.


Lumi on peittänyt enkelipatsaan kasvot Hietaniemen hautausmaalla.




Lumi on peittänyt enkelipatsaan kasvot Hietaniemen hautausmaalla.
Kuva: Kuokkasen Kuvaamo
KulttuuriCocktail,Hietaniemen hautausmaa,Enkeli,patsas

Minun suruni ei kysy aikaa eikä paikkaa. Hietaniemessä tunnustuksettomankin suru saa rehottaa kuin kuriton karhunsammal hautakiven päällä. Tätä on uskonnonvapaus: vapautta olla uskomatta. Ennen on ollut paljon vaikeampaa elää ja kuolla. Sallivuuden historia on kovin lyhyt. Ei ole kohtuuttoman kauan siitä, kun Hietaniemeenkään ei saanut haudata kastamattomia lapsia, kastamattomista aikuisista puhumattakaan.

Johannes Haapasalon pronssiveistos Maaemo eli äiti ja lapset vuodelta 1939 on Hietaniemeen haudattujen lasten muistomerkki. Se sijaitsee uuden alueen ja Hietaniemen alueen rajamailla, korttelissa U13B, Jumalanpuistoksi kutsutun kävelypuiston päässä Lapinlahden rannassa.

Kuolleina syntyneet lapset ja kastamattomat lapset, itsemurhan tekijät ja murhaajat ovat ennen olleet sijattomia sieluja, yhteisölle ongelmallisia vainajia. Vanha kirkkolaki on määritellyt heille omat hautapaikat siunatun maan ulkopuolelta. Heitä on haudattu jopa metsään. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Kirkkolaki on ennen määritellyt neljä hautatapaa: kunniallisen, hiljaisen, häpeällisen ja paheellisen. Vain kunniallisessa hautauksessa vainaja on saanut papin siunauksen. Pappi on saattanut toimittaa hiljaisen hautauksen, mutta siunauksen sanoja vainaja ei ole saanut.

Kristinusko rinnastaa itsemurhan murhaan. Ortodoksinen kirkko ei hyväksy itsemurhaa. Itsemurhan tekeminen osoittaa äärimmäistä paatumusta ja Jumalan tietoista hylkäämistä. Katolinen kirkko kieltää itsemurhan samalla tavoin kuin se kieltää murhan, abortin ja eutanasian. Islam kieltää itsemurhan (itsemurhaiskut lienevät eri asia?). Juutalaisuus kieltää itsemurhan.

Itsemurhan tehnyt ei siis ansaitse minkään kirkkokunnan siunausta.

Mutta eihän sakramentittoman elämän elänyt siunausta tarvitsekaan! Olen eronnut 18-vuotiaana luterilaisesta kirkosta, ja siksi jonkin instituution paheksuva asenne on tässä surussa ongelmistani pienin. Kuoleman asetelma tulee kuitenkin hautausmaan käytännöissä ja arjessa vastaan lähes päivittäin. Minun on hyväksyttävä lapseni ratkaisu jeesustelematta. Äitinä minulla ei ole muuta mahdollisuutta.

Hautausmaa on kotini.

Vuonna 2016 Suomessa kuoli 53 964 ihmistä, ja heistä tuhkattiin 27 483. Vuonna 2016 Suomessa teki itsemurhan 787 suomalaista, 615 miestä ja 172 naista.

Yksi näistä syntyneistä ja itsemurhan tehneistä ja tuhkatuista oli minun lapseni. Hän sai elokuussa 2016 pienen kauniin hiljaisen hautauksen, enkä minä selviä tästä.


Hietaniemen hautausmaan hautakiviä ja puita talvella.




Hietaniemen hautausmaan hautakiviä ja puita talvella.
Kuva: Kuokkasen Kuvaamo
KulttuuriCocktail,Hietaniemen hautausmaa,Hautakivi,talvi

Jälkisanat

Jotta totuus ei unohtuisi. Hautarauha ei olekaan koskematon, eikä Hietaniemen hautausmaa ole virheettömän ehjä idylli. Ihmisen raadollisuus lyö silmilleni tammikuun lopussa pari päivää ennen kuin tyttäreni olisi täyttänyt 28 vuotta, kun hänen haudaltaan varastetaan tunnearvoltaan korvaamaton lasihelminauha. Saan tuta, että sisähautakaan ei ole turvassa, sillä kolumbaarion ovi on auki klo 7–22 kuten hautausmaakin, yhteinen olohuoneemme.

Puolustuskyvyttömältä haudalta on helppo viedä se, mikä hautavarkaan silmää miellyttää tai minkä voi muuttaa rahaksi. Joku alhainen epäihminen on varmaan ajatellut, että hän ansaitsee tämän Muranon millefiori-lasihelmistä kootun ketjun enemmän kuin minun kuollut lapseni. Mutta hautavaras on unohtanut, että se ei koskaan voi olla hänen. Se kuuluu lapselleni.

Ketju riippui monta vuotta lapseni ikkunassa, ja hänen kuolemansa jälkeen ripustin sen hänen hautakiveensä. Enkä voi voimattomassa raivossani tehdä muuta kuin loitsia hautavarkaalle laajaa, monimuotoista ja herkeämätöntä kostoa, syöpää, ikuista ripulia, genitaaliherpestä ja faaraon kirousta.

Katriina Huttunen

Lukemista:

Kalmistopiiri

Suomalaisen kuolemantutkimuksen seura

Thanatos-verkkolehti

Patsaanmetsästäjä-blogi Hietaniemen hautausmaalla

Surunauha ry

Marja Pehkonen: Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta, Helsingin kaupunginmuseo, 2009

Mari Pulkkinen: Surun sylissä. Suomalaisten kokemuksia menetyksestä, Kustantamo S&S, 2017

Juhani Seppovaara: Elävä hiljaisuus Hietaniemen hautausmailla, Otava, 2000

Voitto Viro: Vanha hautausmaa. Helsingin Hietaniemen hautausmaan opas, Otava, 1993

17.2. korjattu kirjoitusasua.