Helmikuun 22. päivänä kuoronjohtaja Väinö Pesola käy koleraparakeissa katsomassa kaatuneiden ruumiita. #musiikinkevät1918
Suomen sisällissodan aikana Helsingin entisestä kolerasairaalasta ns. koleraparakeista tehtiin tilapäinen ruumishuone. Helmikuun lopulla näiden Töölön kallioilla, nykyisen kauppakorkeakoulun paikalla sijainneiden rakennusten ovet avattiin yleisölle.
"Kauhunäky. Aino. Tentti.
Kävin eräänä päivänä koleraparakissa, missä säilytetään kansalaissodassa kaatuneita. Menin sinne osittain uteliaisuudesta, osittain ehkä tunteakseni jonkun.
Pitihän niitten olla valkokaartilaisia, Porvoon taisteluista palanneita opiskelevaisia ja ylioppilaita, jotka on ammuttu lähellä Helsinkiä tänne pyrkiessään.
Kadun menoani, näky oli liian hirveä. En tuntenut ketään, joten ei siitä ollut mitään hyötyäkään.
Eräs, jota nimitettiin rinnan päällä olevassa lapussa "insinööri" Saalbergiksi oli hienon ja vähän jotain tuttua muistettavaa. Kuolema oli vainajain kasvot muuttanut aivan tuntemattomiksi.
Useimmat olivat veressä, loassa ja kaikenlaisessa saastaisuudessa. Miltei kaikki olivat saaneet surman luodin edestäpäin ja oli haava joko päässä tai rinnassa, siis oli heidät ammuttu vankeina vasten kaikkia ihmisyyden sääntöjä.
Toisella oli auki koko toinen silmäontelon seutu, toisella oli rinnassa nyrkin kokoinen reikä. Miltei kaikilta oli ryöstetty kengät, ja useimmilta myös vaatteet, parilla oli vain paita ja alushousut päällä.
Mikäli vaatteista voi päättää, näyttivät useimmat maalaispojilta. Kaikki näyttivät olevan alle 25 vuotta. Mutta miksi he "sivistyneen" ihmiskunnan jäseninä saavat olla siellä tunnettavina niin barbaarimaisessa asussa.
Miksi näytetään heidän kamalat haavansa, miksi ei peitetä ruumiita edes liinalla? Miksi ei kasvoja pestä verestä, liasta. Ovathan he ihmisiä ja taistelleet, kaatuneet joka tapauksessa aatteen eteen, joka heidän mielestään on ollut taistelemisen arvoinen!
Tällainen ruumiitten kohteleminen on alapuolella kaiken ihmisyyden: Vai onko tarkoitus antaa veljessodasta mitä järkyttävin ja sitä opettavaisempi kuva!
Vahteina oli punakaartilaisia, jotka kylminä seurasi tarkastelevan yleisön kaameata tarkastusta. Ah kuinka hurjan alhaalla olemme!
Aino on nyt terve! Mutta kuinka kiihkeä, lapsellisen kaikkensa antava on hänen rohkeutensa edelleen.
Kävin tiistaina sairaalassa. Monien minulle vierasten henkilöitten läsnä ollessa rupatteli hän rakkauden tapaisia korvaani. Hän ei voinut katseissaan, eleissään olla näyttämättä rajatonta ihastustaan. Kaikkien kuullen hän pyysi minua tulemaan seuraavana päivänä katsastamaan ja näytti onnettomuutensa, kun en antanut varmaa vastausta.
Katseellaan hän seurasi minua ovelle, jopa nousi istuilleen! Mikä herttainen, mutta syvästi säälittävä pikku-olento onkaan Aino!
Eilen illalla tentin jälkeen pistäysin Ainon kotona. Hän oli aina valmis hyväilyyn, mutta myös aina valmis itkuun. En tiedä, mitä olisi paras tehdä!
Viime päivänä olen yritellyt ottaa tenttispurttia. Ilman menestystä! Ja huonoilla toiveilla mennä senkin takia, että viime aikoina olen nukkunut kovin huonosti luultavasti ruuansulatushäiriöitten takia.
Istuin eilen tohtori Ojansuun luona paksupäisenä 3 1/2 tuntia. Äsken telefonoin. Hän on osittain hyväksynyt työni. Saan siis taas ruveta siihen kirottuun paikkailuun. Mutta mikään muukaan ei ole mahdollista.
Olen viime aikoina myös sävellellyt hengellisiä lauluja Lähetys-seuran kilpailuun. Kolme on valmista. Suunnitelmani oli tämän tentin läpimentyä jatkaa täysin voimin säveltämistä.
Karille siis tämäkin suunnitelma! Mutta kaikki valkenee kerran!"
Seuraa Väinö Pesolan päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 23. helmikuuta.
Lähteet
Pesola, Väinö: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansalliskirjasto.
Wikipedia: Väinö Pesola.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
