Linda Fredriksson kulkee rohkeasti omaa tietään. Hän herättää musiikillaan tunnetta ja on opastanut eteläafrikkalaisia tyttöjä saksofonin saloihin. Hän taituroi myös Kerkko Koskisen Flinkkilä & Tastula -ohjelmalle säveltämässä tunnuksessa saksofoneineen.
– Voihan persus...
– Et sitten vaikeampaa heti alkuun voinut kysyä, naurahtaa saksofonisti Linda Fredriksson, kun kysyn puhelinhaastattelumme aluksi, kuinka hän kuvailisi itseään.
Pienestä alkuhämmennyksestä huolimatta Linda aloittaa tarinansa kertomisen ja täyttää puhelinlangat heleällä äänellään. On aluksi jotenkin hankala yhdistää tätä tyttömäistä olemusta musiikkiin, jota Linda Mopo-bändin yhtenä jäsenenä soittaa.
Jazzia ja 70-luvun punkia höystettynä Suomen luonnolla ja improvisoinnilla.
Yhdistelmä kuitenkin kirkastuu, kun Linda kuvailee itseään soittajana rajuksi, ääripääksi, voimakkaaksi ja jopa rumaksi.
Lindasta ei kyllä saa rumaa tekemälläkään, mutta soiton voi kyllä ymmärtää myös niin. Musiikki voi joskus olla rumaa mutta silti kaunista.
– Elämän surumielistä kauneutta, Linda siteeraa Kerkko Koskista.
Musiikki on aina muodostanut Lindalle paikan jonne voi mennä, olivat asiat sitten hyvin tai huonosti. Hän ei maalaa musiikkia kuunnellessaan mielessään kuvia tai maisemia, eikä edes värejä. Tuo maailma, johon musiikki Lindan vie, on tunne ja tunteita.
Siellä voi ajatella asiat uusiksi tai olla ajattelematta.
– Se on paikka, jossa voi olla pohtimatta asioita järjellä, purkaa sen toiseen muotoon ja päästää irti.
Homma toimii myös toisin päin. Tunteestahan Linda musiikkiakin tekee ja se tunne tarttuu usein myös kuulijoihin.
– Tanskassa keikan jälkeen meidän luoksemme tuli mies, joka sanoi alkaneensa itkeä selittämättömästi soittoamme kuunnellessaan. Hän kysyi, mitä ihmettä me oikein teimme. Se oli minulle koskettava hetki.
Minua kiinnostaa muusikkona musiikin sisältö ja se miltä asiat kuulostavat. Ei se, minkä sukupuolinen ihminen soittaa.
Kuinka Linda sitten päätyi valitsemaan soittimekseen saksofonin? Soittimen, jonka monet vielä tänäkin päivänä mieltävät miesten instrumentiksi.
– Alun perin ajattelin haluavani soittaa klarinettia, mutta sitten huomasin useiden muidenkin tekevän samoin ja ajattelin, että ei hemmetti, minähän en soita samaa kuin muutkin, Linda muistelee nauraen.
Ja tosiaan, miesten instrumentti, sekös Lindaa kismittää.
– Minua kiinnostaa muusikkona musiikin sisältö ja se miltä asiat kuulostavat. Ei se, minkä sukupuolinen ihminen soittaa. Musiikillisen sisällön ulkopuolella on sen sijaan tärkeää pitää huolta, että musiikkimaailman rakenteet ovat tasa-arvoisia. Kaikkien ihmisten sukupuoleen katsomatta pitää saada tehdä musiikkia, hän toteaa varmasti.
Niinpä. Musiikki kuuluu kaikille ja kaikkien soitettavaksi. Linda tietää, mistä puhuu, sillä hän opetti saksofonin soittoa Beninissä Länsi-Afrikassa kaksi kuukautta. Grand-Popon kunnassa hänellä oli oppilainaan 10-18-vuotiaita lapsia ja nuoria.
Kutsu opettamaan tuli yllättäen kiertueen jälkeen beniniläisiltä muusikoilta, jotka halusivat kylän tyttöjenkin oppivan soittamaan.
– Heidän mielestään soittava nainen oli jotain aivan poikkeuksellista. Beninissä naiset osallistuvat musisointiin laulamalla ja tanssimalla, mutta todella harvoin soittamalla.
Linda koki keikoillaan yleisön tuijotuksen jopa pelottavaksi. Niin suuri kummastus hän oli. Yleisön palaute oli kuitenkin positiivista ja beniniläiset muusikot kokivat, että aika naisten opettamiselle voisi nyt olla kypsä.
Vasta nyt? Kuulostaa epätasa-arvoiselta.
– Ja sitä sen onkin. Yhdellä tunnilla miesopettaja, jolle olin itse opettanut saksofonin soittoa, käyttäytyi erittäin raa’asti tyttöjä kohtaan, joten menin väliin. Ilmeestä päätellen loukkasin varmaankin hänen kunniaansa, mutta ei sitä voinut katsoa sivusta.
Linda opetteli kaikkien oppilaidensa nimet ulkoa. Se herätti suurta hämmästystä heidän keskuudessaan. Niin suurta, että lopulta luokan tytöt kirjoittivat Lindalle ranskaksi kirjeen ja antoivat sen hänelle juhla-asuihin pukeutuneina.
– Kirjeessä he toivoivat, että kaipaisin heitä. Oli ihana huomata, että opetukseni ja läsnäoloni oli ollut heille merkityksellistä.
Matka oli Lindan mielestä silmiä avaava.
– Tajusin olevani hyvin monella tapaa etuoikeutettu. Se, että olen valkoihoinen, on etuoikeutettua. Se, että voin liikkua vapaasti useimmissa paikoissa ja kulkea turvallisesti kadulla, on etuoikeutettua. Se, etten kohtaa rasismia, on etuoikeutettua, hän listaa.
Beninissä Lindan mielessä kypsyi ajatus. Voisiko hän puhua muiden ihmisten puolesta? Sellaisten, joilla siihen ei ole mahdollisuutta.
Se tuntuu hänestä jopa velvollisuudelta.
– Omalla musiikilla on mahdollisuus sanoa jotain. Minulla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa ja luoda koko ajan pienessä määrin uudenlaista maailmaa. Miksi en siis yrittäisi tukea heitä, joiden oma ääni ei pääse kuuluviin, olla liittolaisena, hän pohtii.
Flinkkilä & Tastula -keskusteluohjelman alkutunnuksessakin saksofonia soittavalle Lindalle kuunteleminen on tärkeää. Tunnusta nauhoitettaessa jouduttiin ottamaan useita ottoja eikä soitto oikein tuntunut aluksi luonnistuvan.
Sitten Linda muisti kuunnella ja löytää tunteen. Mennä siihen maailmaan ja musiikin paikkaan. Samalla tavalla kuin hän on aina tehnyt.
– Yritin ensin suorittaa todella paljon, mutta sitten muistin olla yhteydessä musiikkiin. Löysin lopulta Kerkko Koskisen sävellyksestä toiveikkuutta, surumielisyyttä ja kauneutta. Kaihoakin. Näiden johdattamana improvisoin kappaleen soolo-osuudet.
Ja niin saksofoni soi ja soolo meni purkkiin yhdellä otolla.
– Kun kuuntelee muita, kuulee itsensä paljon paremmin, Linda toteaa.
Siinäpä oiva kiteytys, aivan meille kaikille.
