Hyppää pääsisältöön

Flinkkilä & Tastula: Astrid ja Stina – syöpäkaverit, joita elämä yhdistää

Anne Flinkkilän vieraina ovat musiikkia tekevät syöpäkaverit Astrid Swan ja Stina Koistinen.
Anne Flinkkilän vieraina ovat musiikkia tekevät syöpäkaverit Stina Koistinen ja Astrid Swan. Anne Flinkkilän vieraina ovat musiikkia tekevät syöpäkaverit Astrid Swan ja Stina Koistinen. Flinkkilä & Tastula,Yle TV1

Katsottavissa Yle Areenassa

Kun Astrid Swan sai kuulla että rintasyöpä oli levinnyt ja parannuskeinoa ei ole, ensimmäinen ajatus liittyi lapseen. Unohtaako hän minut, mistä hän minut muistaisi.

Astrid muisteli amerikkalaisia elokuvia, joissa kuoleva äiti oli valmistanut lapsen joka syntymäpäiväksi lahjapaketin ja piilottanut ne autotalliin.

”Tuli sellainen oli, että tämä kuoleminen pitää hoitaa jotenkin fiksusti, että jokin muisto jäisi”, Astrid sanoo. Mutta elämä jatkui, ja paketit ja kirjeet ovat edelleen tekemättä.

Astrid Swan kohtaa toisen muusikon, syöpäkaverinsa Stina Koistisen Flinkkilä & Tastula -ohjelmassa toimittaja Anne Flinkkilän vieraina.

Pysäytys ja putoaminen

Astrid on musiikintekijä ja tutkija ja sai 32-vuotispäivänään kuulla sairastavansa rintasyöpää. Se oli täydellinen pysäytys ja putoaminen.

Oli alkamassa keikkakiertue, lapsi ei ollut enää ihan äidissä kiinni ja väitöstutkimus oli tekeillä. Kaikki jäi ja alkoi pitkä matka, jonka vaiheista Astridilla ei ollut aavistustakaan.

Astrid oli toipumassa rekonstruktioleikkauksesta, kun alkoi aavistaa, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Toipuminen ei edistynyt, väsymys painoi ja lopulta hän pääsi tutkimuksiin ja vastaus oli karu: syöpä oli tullut takaisin.

Ei siis mikään kevytsyöpä, vaan tilanne vakavoitui kertaheitolla. ”Sanottiin, että hoitaa voidaan, mutta ei parantaa”, sanoo Astrid.

Tuli kiire elää, kiire tehdä

Mutta loppuuko elämä siihen, että tietää kuolevansa? Astrid sanoo, että tuli kiire elää, kiire tehdä asioita. ”Aloin kahmia tekemisiä ja myös voimien palautuessa tehdä sitä mitä parhaiten osaan eli musiikkia.”

Astrid kertoo Skeleton Woman -musiikkivideosta, jossa hän esiintyy pitkätukkaisena. Seuraavana päivänä hän ajoi sytostaattihoitojen heikentämät hiukset pois. Musiikki kertoo kehon muutoksista, peloista, mutta myös onnesta ja toiveista.

Yritettävä unohtaa

Musiikki ja syöpä saattoivat yhteen Astridin ja Stina Koistisen.

Stinalla todettiin kahdeksan vuotta sitten harvinainen, pahanlaatuinen aivokasvain, joka tuntuu välillä elävän aivan omaa elämäänsä. Aivokasvainta pystytään sädettämään, mutta se leviää pitkin selkäydinkanavaa ja viimeksi selän alueelta poistettiin isoja kasvaimia.

Kukaan ei osaa sanoa, miten syöpä kehittyy ja Stina sanoo, että epävarmuuden kanssa on tehtävä töitä koko ajan. Yritettävä unohtaa ja elettävä.

Stina oli 24-vuotias kun sairastui ja sanoi tunteneensa suurta ulkopuolisuutta kavereiden keskuudessa. Ja myös kateutta: nuo tuossa rällää ja minä olen kuolemansairas.

Musiikki tuo lohtua

Stina on sairastanut yksin, Astrid puolestaan on ottanut kaikki irti vertaistuesta.

Yhteinen musiikkiprojekti toi Stinalle ensimmäisen syöpäkaverin. Astrid ja Stina kutsuvat yhteistä työtään suurteokseksi, joka kertoo suorin sanoin syöpäkroonikon elämästä.

Miltä tuntuu olla sörkittävänä, miten haluaisi vielä yhden päivän. Myös ohjelmassa kuullaan otteita teoksesta.

Mutta mikä on musiikin merkitys muusikolle? ”Ainakin se tuo lohtua”, Astrid ja Stina sanovat.

"Nuorena meni, mutta eletty on!"

Nämä naiset myös osaavat nauraa, niin itselleen kuin elämän eteen heittämille haasteille.

Astrid ja Stina elävät vahvasti tätä päivää. Jokainen päivä, jokainen hetki on kallis ja arvokas. Kuolemanpelko aaltoilee ja molemmat ovat suunnitelleet myös hautajaisiaan, sellaisia, joissa juhlittaisiin sitä elämää, mitä on eletty.

”Että nuorena meni, mutta eletty on”, Astrid nauraa. Stinakin haluaisi tulla muistetuksi raikuvasta naurustaan, iloisuudesta ja tietysti musiikista.

Entä sitten ajatukset toivosta? Rintasyöpää tutkitaan ja uusia lääkkeitä tulee koko ajan,

Astrid muistuttaa. Stinan harvinaista syöpää sen sijaan ei tutkita ja sädehoitojen tie on tulossa tiensä päähän.

Mutta toivo ja tulevaisuus, siitä ei luovuta. Stina on nähnyt näyn, hän elelee vanhana flamencolaulajana Sevillassa. ”Olisi ihanaa elää niin kauan, että tulisi mummoksi”, Astrid puolestaan sanoo.