Laila Tarpila
Yle
Helmikuun 27. päivänä säveltäjä Aarre Merikanto jää punaisten vangiksi Kirkkonummella. Taisteluja on käyty monta päivää ja valkoiset antautuvat lopulta Ruotsin konsulin välityksellä. Antautuneet kuljetetaan vankilaan Helsinkiin. #musiikinkevät1918
Kirkkonummelle oli tammikuussa 1918 kerääntynyt valkoisten joukkoja. Heitä oli eri taloissa ja kartanoissa, muun muassa Sigurdsissa ja Suitiassa.
Joukot olisivat halunneet siirtyä Vaasaan Mannerheimin komentoon, mutta matkustaminen läpi punaisten hallitsemien alueiden oli mahdotonta. Piti siis jäädä paikoilleen, järjestäytyä ja aseistautua.
Aarre Merikanto oli saapunut tammikuun lopulla Suitiaan, tai ruotsiksi Svidjaan.
Svidjakåren koostui noin 150 miehestä, pääosin taisteluun kouluttamattomista nuorista, jotka ryhtyivät pitämään omia harjoituksia valmistautuen vihollisen hyökkäykseen.
Aseita joukolle oli vaikea saada, niitä salakuljetettiin milloin paremmalla ja milloin huonommalla menestyksellä.
Joukon oli koonnut Suitian paroni Karl August Wrede ja sen johtajaksi nimitettiin riikinruotsalainen tekniikan opiskelija, vasta 22-vuotias luutnantti Edvard Ward. Johtajan piti olla ruotsinkielinen, koska Wreden suojeluskuntalaiset eivät suostuneet palvelemaan suomalaisen, Venäjän armeijan palveluksessa toimineen luutnantti Armas Liljebergin alaisuudessa.
Herrasväki Wrede piti kuitenkin hyvää huolta joukoistaan.
Kuvat: Stanley Hårdh liittyi suojeluskuntaan Suitian kartanossa 1. helmikuuta. Keuhkosairautensa vuoksi ei voinut jäädä kuin kolmeksi päiväksi. Hän ehti kuitenkin ikuistaa kamerallaan kartanon tapahtumia, muun muassa suojeluskuntalaisia ja kartanon asukkaita metsässä sekä suojeluskuntalaisen ruokkimassa hevosta. Hårdh oli opiskellut kieliä Lontoossa, mutta oli joutunut keskeyttämään opintonsa sairauden vuoksi. Hän toimi maatilaharjoittelijana agronomiksi opiskelua varten 1915-1917. Stanley Hårdh kuoli Lohjalla punaisten murhaamana 22. helmikuuta 26-vuotiaana.
Aarre Merikannon Svidjan marssi
Innostus Svidjassa oli nuorten miesten joukoissa suurta. Paikallinen nuori neiti Tirtza Bonsdorff kirjoitti tapahtumista inspiroituneena runon Finlands unga skyddsvakt.
Aarre Merikanto sävelsi runoon marssin.
Taistelu Svidjan kartanosta
Kirkkonummen taisteluihin osallistui myös, aluksi sanitäärinä, Ivar Hortling, joka julkaisi jo toukokuussa 1918 kirjan tammi-huhtikuun tapahtumista:
"Puoli kymmeneltä aamulla, helmikuun 10. päivänä, kaikui läpi Svidjan vanhojen muurien huuto: Joka mies paikalleen! Punaiset olivat asettuneet asemiin ja taistelu alkoi."
"Taistelujen kestäessä kulki talon emäntä, vapaaherratar Wrede rohkaisemassa mieliä kahvitilkalla ja ystävällisillä sanoilla. Mutta hänen täytyi myös ajatella tulevia päiviä sen varalta, että koko joukko joutuisi saarretuksi. Sen tähden alkoi hän alustaa taikinaa, apunaan kaksi yhtä reipasta palvelijatarta. Taikina-allas hänen täytyi asettaa lattialle, ollakseen suojassa järkähtämättömiltä luodeilta, jotka räiskähtelivät ikkunoihin niin että lasinsirut lentelivät ympäri huonetta. Keskellä kuulasadetta lähti hän myös ullakolle."
"Vapaaherrattaren huoneeseen tunkeutui 13 kuulaa, ja muutamia tauluja tuhoutui. Erääseen tauluun tunkeutui kuula jääden siihen. Kuulan alle kirjoitettiin lappu: Ei saa irroittaa."
"Luutnantti Ward seisoi portailla tarkaten taistelua. Eräs ohikulkeva eukko, jota kehoitettiin kiiruhtamaan, ei osannut sanoa muuta kuin: Odottakaahan nyt vähän! Ja odotettiinkin. Ainakin pääsi hän vahingoittumattomana suojaan."
"Reipasta mieltä ylläpidettiin gramofoonin avulla, joka soitteli lakkaamatta. Ainoastaan pieni väliaika tuli, kun Bäckström ampui harhaan. Sulkekaa gramofooni, sanoi hän, eihän muuten voi ampua. Mutta kun sitten osui, komensi Bäckström tyytyväisenä: Se keikahti, pankaahan uusi."
Nuori Hella Reuter tekee matkan Kirkkonummelle
Nuori helsinkiläistyttö Hella Reuter, myöhemmin Stierncreutz, oli helmikuun puolivälissä matkustanut hankalista ja vaarallisista olosuhteista huolimatta muutamaksi päiväksi Helsingistä Kirkkonummelle tapaamaan ystäviään. Muutamaa kuukautta myöhemmin hän kirjoitti matkastaan, jonka aikana hän kävi myös Suitian/Svidjan kartanossa.
"Ohitimme partion ja hetken kuluttua olimme perillä. Siellä täällä näkyi punaisten kaatuneiden verijälkiä lumessa ja massiivisten kivimuurien luona olevat kuopat paljastivat, että jotain täällä todellakin oli tapahtunut."
"Astuimme sisään. Hallissa oli hämärää. Rikottu peili ja muutamat jalattomat tuolit kertoivat omaa kieltään. Salissa oli täydellinen huonekalujen ja petivaatteiden kaaos, ikkunat oli rikottu ja niiden edustalla oli hiekkasäkkejä. Kaiken keskellä seisoi flyygeli ja sen äärellä istui nuori Merikanto soittaen Svidjan marssia."
Svidja jätetään ja siirrytään Sigurdsiin
Helmikuun edetessä kävi selväksi, että punaiset saivat vahvistettua joukkojaan sekä lukumäärällä että aseilla. Ja kun kävi selväksi sekin, että valkoisten joukot Kirkkonummella oli saarrettu, siirtyi Svidjan joukko Sigurdsin kartanoon.
Sigurdsin, Ingelsin ja Myllykylän (ruots. Kvarnby) lopullinen piiritys alkoi helmikuun 22. päivänä.
Aarre Merikanto taistelee Ingelsissä etummaisella juoksuhaudalla
Aarre Merikanto kirjoitti maaliskuussa kotiin vankilasta: "Teuvon pomppa, setä Alexein saappaat, viltti, käsilaukku valokuvauskoneineen ym. jäivät perääntyessämme Sigurdiin tai oikeastaan Ingelsiin, sillä joukkomme oli siellä etumaisella juoksuhaudalla. Oli siellä rätinää, sen arvaa!"
"On sitä nähnyt yhtä ja toista, mm. Sigurdissa puhellessani erään hra Nikanderin kanssa, sai hän kuulan kaulansa lävitse ja kaatui viereeni. Lienee jonkun ajan kuluttua kuollut. Ystäväni Tako kaatui perääntymishetkellämme. Sai luodin vatsaansa eläen vielä jonkun aikaa."
"Olimmepa kerran 23 tuntia juoksuhaudassakin yhtä painoa."
Perääntyminen
Päiviä kestäneissä, osin sekasortoisissa taisteluissa uupuneet suojeluskuntalaiset perääntyivät Sigurdsista sankan sumun turvin illalla 25. helmikuuta.
Seitsemänkymmenen hevosen vetämä kolonna liikkui kohti Upinniemeä, jonne se saapui iltapäivällä 26. helmikuuta. Sieltä oli tarkoitus siirtyä jään yli vajaan kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Mäkiluodon linnakesaareen.
Antautuminen
Valkoisten kannalta epätoivoinen tilanne päätyi lopulta suojeluskuntalaisten antautumiseen 27. helmikuuta. Sopimusneuvotteluihin saapui yllättäen Ruotsin suurlähetystön edustajia, jotka olivat neuvotelleet punaisten ylipäällikkö Eero Haapalaisen kanssa.
Ruotsin lähetystön attasea Folke Malmar raportoi maaliskuun 4. päivänä virkamatkastaan Kirkkonummelle helmikuun lopussa.
Raportin mukaan Hänen kuninkaallinen majesteettinsa oli sähköttänyt tehtävästä neuvotella noin 500 miehen, jotka olivat pääasiassa ruotsinkielisiä yliopisto-opiskelijoita, antautumisesta. Syyt eivät olleet pelkästään humanitääriset, kyse oli myös ruotsalaisen kulttuurin säilyttämisestä Suomessa.
Ruotsalaisten esityksen mukaan miehiä kohdeltaisiin kansainvälisten sopimusten mukaisesti sotavankeina ja heidät sijoitettaisiin asianmukaisiin oloihin Helsinkiin.
Vankeus
Kaikki antautuneet 467 suojeluskuntalaista kuljetettiin 28. helmikuuta kahdella junalla pääkaupunkiin. Siellä heidät sijoitettiin Ruotsalaiseen reaalilyseoon Liisankadulle, nykyisen Sibelius-lukion tiloihin Kruununhakaan.
Vankilasta Aarre Merikanto kirjoitti vanhemmilleen lyhyitä kirjeitä ja viestejä lähes päivittäin. Ensimmäinen pieni viesti, jossa Aarre välitti tiedon olinpaikastaan, on päivätty 28. helmikuuta 1918.
Lue Aarre Merikannon kirjeitä punaisten vankilasta 28.2.- 9.4.1918.
Kuka oli päiväkirjaa pitänyt Sjundbyn kartanon isäntä Henrik Lindeberg?
Siuntiolaisen Sjundbyn kartanon 24-vuotias isäntä Henrik Lindeberg oli sijoitettu samaan vankihuoneeseen, luokkaan III B Aarre Merikannon kanssa.
Lindeberg osallistui Kirkkonummen taisteluihin muonituspäällikkönä Sigurdsin kartanossa. Hän kirjoitti päiväkirjaa koko Kirkkonummen tapahtumien ja Ruotsalaisen reaalilyseon vankeuden ajan keväällä 1918. Lindeberg oli myös taitava piirtäjä, ja päiväkirja täydentyi maisemilla, kartoilla ja muilla piirroksilla.
Erityisiä olivat karikatyyrit, jotka kertovat omaa kieltään Lindebergin taidosta katsoa maailmaa omasta persoonallisesta näkökulmastaan.
Henrik Lindeberg syntyi seitsenlapsisen katraan kolmantena 21.6.1893. Vanhemmat olivat maanviljelysneuvos Ture W. Lindeberg ja Selma Adlercreutz.
Selma oli ostanut Pikkalan kartanon 1887 ja pariskunnan omistukseen tuli myös nuorena kuolleen Selman velipuolen Henrik Adlercreutzin omistama Sjundbyn kartano 1892.
Lindebergin sisaruskatras varttui Pikkalan kartanossa. Henrik kävi Brobergskan yhteiskoulua ja asui viikot Helsingissä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1912 ja aloitti opinnot Polyteknisessä korkeakoulussa, mutta diplomi-insinööriä hänestä ei koskaan tullut. Jo vuonna 1915 Henrik Lindebergistä tuli Sjundbyn kartanon isäntä.
Sisällissodan puhjettua Henrik Lindeberg halusi muiden siuntiolaispoikien tapaan liittyä Svidjassa, Suitian kartanossa perustettuun suojeluskuntaan. Aseeseen hän ei kuitenkaan halunnut tarttua, ja hänestä tulikin Sigurdsin kartanon joukkojen muonituspäällikkö.
Myöhemmässä elämässään Henrik Lindeberg oli suuri kulttuuripersoona Siuntiossa. Hän kehitti maanviljelystä monin tavoin ja oli tulisieluinen paikallishistorian vaalija. Suuri tragedia oli Porkkalan luovutus Neuvostoliitolle 1944, jonka myötä myös Lindebergit joutuivat muuttamaan pois Sjundbyn kodistaan.
Lindeberg sai kuitenkin kokea myös palauttamisen ilon 1956 eikä säästänyt voimiaan kartanon ennallistamisessa.
Henrik Lindeberg kuoli 67-vuotiaana 13.2.1961. Sisällissodan muistot on yksi hänen päiväkirjoistaan, jotka ovat säilyneet Sjundbyn kartanossa.
Lähteet
Henrik Lindebergin päiväkirja 1918, Sjundbyn kartano.
Hortling, Ivar: Kirkkonummen taistelut. Muistelmia ja vaikutelmia punakaartikapinan ajoilta v. 1918. Kustannusosakeyhtiö Kirja Helsinki. Tampere 1918.
Kansalliskirjasto. Aarre Merikannon arkisto.
Lindeberg, Henrik [toim. Lindholm, Sture]: Sigurds saga. Berättelsen om den västnyländska Sigurdskårens kamp våren 1918. Proclio. Tammisaari 2008.
Wikipedia.
Linkit
Wikipedia Kirkkonummen taistelut
Wikipedia Suitian kartano (myös Syrjä, ruots. Svidja slott)
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
