Helmikuun 28. päivänä Katarina Sibelius saa tiedon rakastettunsa kuolemasta. #musiikinkevät1918
Kalavalanpäivänä Katarina Sibelius meni pahaa aavistamatta tapaamaan ystävätärtään Mairea, kun hän sai kuulla veretseisauttavan uutisen; 19-vuotias ylioppilas ja suojeluskuntalainen Erik Hernberg oli kuollut.
Punaiset olivat pahoinpidelleet ja murhanneet tiedusteluretkellä olleen Erikin viikkoa aikaisemmin Sjundbyn kartanossa Kirkkonummella.
"Nyt se tapahtui.
Minä en tahdo surra – meneehän muilta niin paljon läheisempiä. Se tapahtui jalon aatteen puolesta. Meni paljon – mutta Suomen pojan kuollessa ei saa valittaa.
Hän oli ollut 3:n muun kanssa Sjundbyn kartanossa. Hän ja eräs Korkman olivat vahdissa. He olivat varomatonta kyllä puhelleet keskenään. Tuli 3 punakaartilaista – hän kuoli heti.
Tuntuu niin kummalliselta. En näe häntä enää koskaan. Ei koskaan. Se on kauhea sana – nyt vasta tiedän mitä se merkitsee. Miksi juuri hän meni – niin nuori ja niin hyvä. Hän oli ainoa, joka minua ajatteli.
Hyi. En saa puhua tuollaista. Jumala tarkoitti tällä varmasti jotain. Hän säästyi ehkä suurista kärsimyksistä. Jo silloin kun hän aikoi Saksaan, välähti mielessäni: ”Siellä hän kuolee.”
Ja nyt. Olen aina arvannut, että hän kuolee nuorena. ”Voin vaikka sanoa sen hänelle”, tuli nyt yhtäkkiä mieleeni, mutta sitten huomasin, että enhän minä voi.
Menin Mairen luo. En aavistanut mitään, niin Maire sanoo: ”Onko se ruumis täällä vai?” Silloin sen kuulin. Tuntui siltä kuin pyörryttäisi. Mutta uskoin sen heti. Tiesinhän sen koko ajan.
Rakas ystävä. Hän oli kai tänne liian hyvä. ”Den gudarna älskar dör ung”.
Se oli Suomen hyväksi. Rakkaan Suomen. Siksi ja ainoastaan siksi annan sen anteeksi. Sillä muuten se olisi väärin – ehdottomasti. Hänestä nyt olisi ollut kymmeniä kertoja enemmän hyötyä maailmalle kuin esimerkiksi minusta.
Ei voi olla mitään kauniimpaa kuin se, minkä hän minulle jätti – muistonsa."
Erik Hernbergin kuolema
Katarina Sibeliuksen ystävä, 19-vuotias ylioppilas ja suojeluskuntalainen Erik Hernberg oli kuollut Sjundbyn kartanossa yli viikkoa aikaisemmin, helmikuun 20. päivän aamuna.
Ivar Hortling on kertonut tapahtumista tuoreeltaan heti 1918 julkaisemassaan kirjassa Sigurds - minnen och intryck från medborgarkriget 1918:
”Helmi. 19 p. klo 1/2 11 i.p. lähetettiin tiedustelijaosasto (Gadolin, Korkman, Hernberg ja Pehrman) Sjundbyn kartanoon Siuntioon tiedustelemaan. He olivat saaneet määräyksen kätkeytyä jonkun matkan päähän, paitsi yhtä miestä, jonka varovasti oli lähestyttävä kartanoa. Kuitenkin lähetettiin kaksi miestä, Korkman ja Hernberg.”
Hernberg ja 17-vuotias maanviljelysharjoittelija Henrik Korkman olivat pahaa aavistamatta menneet pehtorin asuntoon, joka oli punakaartilaisten vallassa. Heidät oli viety ulos pihalle, kuulusteltu, pahoinpidelty, kun he eivät suostuneet puhumaan mitään, ja ammuttu siihen paikkaan.
”Kymmenen minuutin odotuksen jälkeen tuli kolme punaista ulos ja lähestyi molempia piiloutuneita suojeluskuntalaisia. Nämä pysähdyttivät heidät, mutta punaiset alkoivat ampua sillä seurauksella, että Gadolinin hevonen kaatui. Hän ja Pehrman peräytyivät nyt ampuen. Pehrman pelastui omalla hevosellaan, Gadolinin onnistui päästä pakoon ja hän sai hevosen eräästä torpasta.”
Nostaakseen joukkojensa mielialaa järjesti päällikkö saman päivänä iltana Sigurdsissa, Ingelsissä ja Kvarnbyssä juhlallisuuksia, johon sisältyi puheita ja torvisoittoa.
”Toverit, lausui luutnantti, olen kutsunut teidät koolle, jotta saisitte kuulla vähän soittoa ja ilahuttaa mieltänne tänä surullisena päivänä. Kaksi nuorimmaista tovereistamme on kaatunut, he olivat ymmärtämättömiä ja menivät taloon, jossa oli vihollisia. He olivat 17–18 -vuotiaita, he uhrasivat henkensä isänmaan puolesta. Minun on hyvin vaikea olla ajattelematta näitä nuorukaisia. Mitä tunteita liikkui heidän mielissään, kun he huomasivat seisovansa kuoleman edessä? Ehkä he ajattelivat isää ja äitiä, sisaria ja veljiä. Mutta kukaan ei kuullut heidän ajatuksiaan. Me muistamme heidät ja isänmaa muistaa heitä. Toverit, muistakaamme näitä meidän kaatuneita veljiämme, nyt kun on kysymyksessä meille itsellemme seisominen tai kaatuminen. Tiedämme, että vihollinen on ympäröinyt meidät kaikilta puolin. Ratkaiseva taistelu voi olla ensi yönä, huomenna tahi ylihuomenna.”
Tämän jälkeen kanttori Fredrikssonin harjoittama ja johtama torviseitsikko soitti Porilaisten marssin ja Maamme-laulun.
Ivar Hortling kuvasi tunnelmia kirjassaan: ”Kummalliset tunteet täyttävät mielen, kun todella kerran saa seisoa joukossa ja laulaa: "Viel liehuu jäännös Suomen värein entisten". Monen vuoden vaitiolon jälkeen, pelon jälkeen, että nämä sanat eivät sisällä muuta kuin ivaa... Jokainen ajatus, jokainen ennussana noissa ihanissa runoissa paisui ja sai sisällön, jota ennen tuskin olisi voinut aavistaa.
Soittokunta esitti vielä muutamia kappaleita, ja yksinkertainen juhla oli lopussa."
Seuraa Katarina Sibeliuksen päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 3. maaliskuuta.
Lähteet
Sibelius, Katarina: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansallisarkisto.
Hortling, Ivar, Sigurds - minnen och intryck från medborgarkriget 1918
Sirén, Vesa: Aina poltti sikaria. Jean Sibelius aikalaisten silmin. Otava. Keuruu 2000.
Tawaststjerna, Erik: Jean Sibelius 4. Otava. Keuruu 1978.
Linkit
Sibelius.fi Katarina Ilves
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
