Sirpa Jegorow
Yle
Vuoden 1907 eduskuntavaaleissa naiset saivat äänestää ensimmäisen kerran ja asettua vaaliehdokkaiksi. Äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden saaminen oli pitkä prosessi, joka kytkeytyi ensimmäiseen sortokauteen ja 1800-luvulla alkaneeseen tasa-arvotaisteluun. Ykkösdokumentissa Sankarittaret (2003) palataan 1900-luvun alkuun keskelle kiivasta yhteiskunnallista kuohuntaa ja perehdytään ensimmäisiin naiskansanedustajiin ja heidän tavoitteisiinsa. Ohjelmassa kuullaan myös radiotaltiointeja naiskansanedustajien haastatteluista vuosilta 1946 ja 1952.
Venäjän keisarien myötämielisyys Suomen erityisasemaa kohtaan alkoi pikkuhiljaa hiipua 1890-luvulle tultaessa. Keisari Nikolai II julistikin helmikuussa 1899 manifestissaan, että yleisvenäläiset lait syrjäyttäisivät Suomen oman lainsäädännön. Tämä ensimmäisenä sortokautena tunnettu ajanjakso herätti suomalaisissa voimakasta vastarintaa. Manifestin peruuttamiseksi kerättiin kansalaisadressi, mutta turhaan, sillä keisari ei ottanut sen enempää suomalaisvaltuuskuntaa kuin sen mukanaan tuomaa adressiakaan vastaan.
Nikolai II jatkoi venäläistämistoimia vuonna 1901 antamalla kutsuntalain, jonka perusteella suomalaiset asevelvolliset voitiin määrätä Venäjän armeijaan. Akatemiatutkija Maria Lähteenmäki toteaa Sankarittaret-dokumentissa, että tämä nosti erityisesti työläisnaisissa tunteet pintaan. He lähtivät mukaan organisoimaan kutsuntalakkoja, joita järjestettiin vuosina 1902–1904. Kansan saaminen yhteiseen rintamaan merkitsi sitä, että naisten yhteiskunnallista tietoisuutta oli lisättävä. Tähän tehtävään Työväen puolue koulutti yksittäisiä naisia agitaattoreiksi.
Naisten kasvatus pitäisi saada vapaammaksi, niin että heistä kasvaisi itsenäisesti ajattelevia eikä miesten vanavedessä kulkevia ihmisiä.
Naisten yhteiskunnallista tietoisuutta oli herätelty jo 1800-luvun lopulta lähtien, kun naisten sosioekonomisen aseman parantamista oli ryhdytty ajamaan esimerkiksi Suomen naisyhdistyksen ja yksittäisten henkilöiden toimesta. Tunnetuimpia naisten tasa-arvon puolestapuhujia olivat 1800-luvulla Lucina Hagman ja Minna Canth.
Joitakin edistyaskelia oli otettu. Veroa maksavat naiset saivat kunnallisen äänioikeuden maaseudulla 1863 ja kaupungeissa 1872. Naisten osallistuminen ylioppilaskirjoituksiin vapautettiin 1874. Ensimmäinen naisylioppilas sekä maisteri Emma Irene Åström oli valmistunut ylioppilaaksi jo 1870 erityisluvalla. Tosin ylioppilaslakin käyttö oli naisilta kielletty, mutta Åström uhmasi tätä sillä seurauksella, että hän lopulta kiellettiin käyttämästä lakkia ulkona. Yliopisto-opinnotkaan eivät olleet naisille mahdollisia kuin keisarin erityisluvalla aina vuoteen 1901 asti.
Myös avioliittolaki oli naisten mielestä vanhentunut ja kaipasi uudistamista. Sen mukaan nainen ei esimerkiksi saanut hallita edes sitä, mitä omalla työllään ansaitsi. Lisäksi työura valtion palveluksessa oli miltei mahdoton asia saavuttaa. Ensimmäinen valtion virka-ala, johon naiset päästettiin, oli sähkösanomalaitos.
Emme ole eläneet todellista elämää. Olemme olleet orjia! Naisten on saatava äänioikeus!
Vuonna 1904 edelleen jatkuvat venäläistämistoimet johtivat siihen, että diktaattorin oikeudet Suomessa saanut kenraalikuvernööri Bobrikov murhattiin kesäkuussa. Tämän jälkeen sortotoimia lievennettiin, mutta ei lopetettu kokonaan. Verityön ja erilaisten mielenosoitusten seurauksena suomalaisia karkotettiin Venäjälle. Marraskuussa 1904 Naisasialiitto Unioni oli kutsunut koolle ylioppilastalolle kokouksen, jonka aiheena oli naisten äänioikeus. Mukaan oli pyydetty keskeisiä työläisnaisvaikuttajia kuten Miina Sillanpää ja Maria Laine. Molemmat tunnettiin myös vahvoina agitaattoreina.
Ylioppilastalon saliin oli ahtautunut yli tuhat naista ja pauhu oli melkoinen, toteaa Hedvig Gebhard radiohaastattelussa 1952. Hän kuvaa tunnelmaa Ylioppilastalolla innostuneeksi ja välillä jopa kiivaaksi. Porvarisnaiset vaativat, että äänioikeus oli annettava samoilla periaatteilla kuin miehillä. Työläisnaiset olivat eri mieltä. Sosiaalidemokraattiset naiset vaativat yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja tähän lopputulokseen päädyttiin myös kokouksessa.
Syys–lokakuussa 1905 Suomessa vastattiin sortotoimiin suurlakolla, joka oli tärkeä käännekohta Suomen historiassa. Kahdeksan päivää kestänyt vallankumouksellinen lakko yhdisti kansan, mutta se oli myös osa suomalaisten keskinäistä sisäpoliittista valtataistelua. Keisarin oli lopulta rauhoitettava tilanne ja hän asetti komitean, joka ryhtyi valmistelemaan eduskuntauudistusta. Suurlakon myötä ensimmäinen sortokausi päättyi ja sääty-yhteiskunta muuttui parlamentaarisen kansalaisyhteiskunnan suuntaan.
Keväällä 1906 Suomessa kamppailtiin siitä, ketkä pääsisivät äänioikeuden piiriin. Äänioikeusuudistusta valmistelevassa komiteassa naisia koskevia keskustelunaiheita oli kolme: äänioikeus, naimisissa olevien naisten asema ja naisten vaalikelpoisuus. Vihdoin hyväksyttiin myös naisten asettuminen kansanedustajaehdokkaaksi. Äänioikeutettujen määrä kasvoi yli kymmenkertaiseksi, ja puolueet alkoivat kamppailla naisten äänistä. Ensin olisi kuitenkin löydettävä sopivat naisehdokkaat.
Porvarillisilla puolueilla oli kuitenkin vaikeuksia löytää naisehdokkaita. Samaa ongelmaa ei ollut työläisnaisten järjestöillä. Työläisnaisten liitto oli perustettu osittain vaaliorganisaatioksi, väittää tutkija Maria Lähteenmäki. Liiton jäsenistön joukosta valittiin tulevat ehdokkaat, jotka olivat jo niittäneet jonkin verran valtakunnallistakin mainetta mm. kutsuntalakoissa puhujina ja organisaattoreina sekä maanalaisessa toiminnassa.
Sosiaalidemokraattien näkyvin ehdokas oli forssalaissyntyinen Miina Sillanpää, torpparintytär, tehtaantyttö ja piika. Vuonna 1899 hänet oli valittu Helsingin Palvelijataryhdistyksen puheenjohtajaksi. Sillanpää kertoo radiohaastattelussa vuonna 1946, että hänestä tuli julkinen ihminen naisten äänioikeuskysymyksen ja palvelijakysymyksen johdosta.
Suomalaisen puolueen tunnetuin ehdokas oli Hilda Käkikoski, kirjailija ja opettaja, joka ajoi tytöille samoja koulutusmahdollisuuksia kuin pojillekin. Hilda Käkikoski ei nähnyt estettä sillekään, että nainen toimisi pappina. Muita puolueen tunnettuja ehdokkaita olivat Hedvig Gebhard, naisasianainen Alexandra Gripenberg ja kuortanelainen emäntä Eveliina Ala-Kulju.
Nuorsuomalainen puolue hankki naisehdokkaitaan muun muassa Naisasialiitto Unionin piiristä. Sen näkyvimpiä ehdokkaita olivat tunnetut naisasianaiset Lucina Hagman ja Alli Nissinen. Kaikkein vaikeinta oli löytää ehdokkaita vastaperustetuille puolueille kuten Suomen maalaisten liitolle ja Ruotsalaiselle kansanpuolueelle.
Tahtoisin tulevaisuuden naisille sanoa: Eteenpäin ja ylöspäin!
Eduskuntavaalit pantiin toimeen 15.–16. maaliskuuta 1907. Naisia valittiin edustajiksi yhdeksäntoista. Eduskuntaan valituista suurimman ryhmän muodosti sosialistinen kansanedustajaryhmä, joka sai yhdeksän naiskansanedustajaa. Uudenmaan läänin äänikuningatar oli Miina Sillanpää. Viipurin läänistä valittiin runoilijanakin tunnettu opettaja Hilja Pärssinen. Muita Itä-Suomesta valittuja olivat ompelijatar Anni Huotari ja viipurilainen kutoja Jenny Nuotio. Hämeestä valittiin työväen- ja raittiuspuhuja Maria Paaso Laine sekä kovasanaisena agitaattorina tunnettu Sandra Lehtinen. Turun seudulta valittiin arvostettu naisyrittäjä Iida Aalle-Teljo ja tulisena agitaattorina tunnettu Mimmi Kanervo. Sosialistien pohjoisin edustaja oli keuruulaissyntyinen viiden lapsen yksinhuoltaja Maria Raunio.
Suomalainen puolue oli toiseksi suurin eduskuntaryhmä ja sillä oli nyt kuusi naisedustajaa. Uudeltamaalta valittiin Hedvig Gebhard ja Hilda Käkikoski. Valituksi tuli myös vapaaherratar, kirjailija ja naisasianainen Alexandra Gripenberg, jolla oli paljon kansainvälisiä suhteita. Myös opettaja Iida Vemmelpuu huittislaisesta rusthollisuvusta valittiin. Vaasan läänistä puolue sai kaksi naista: papin rouvan Liisi Kiviojan ja kuortanelaisen emännän Eveliina Ala-Kuljun.
Nuorsuomalaisen puolueen kahdestakymmenestäkuudesta edustajasta vain kaksi oli naisia. Lucina Hagman ja Alli Nissinen olivat helsinkiläisiä oppikoulunopettajia ja naisasianaisia, jotka olivat alusta alkaen olleet mukana Martta-työssä. Ruotsalaisella kansanpuolueella oli kaksikymmentäviisi edustajaa, joista vain yksi oli nainen: koulun johtajatar Dagmar Neovius, joka oli sortovuosina osallistunut näkyvästi passiiviseen vastarintaan. Suomen maalaistenliiton yhdeksästä edustajasta yksi oli nainen. Valituksi oli tullut opettaja Hilma Räsänen, joka oli tunnettu raittius- ja matkapuhuja.
Kun eduskunta kokoontui 26.5.1907, Säätytalo ja Ritarihuone olivat käyneet ahtaiksi kahdellesadalle kansanedustajalle. Valtiopäivät kokoontuikin Palokunnantalolle Helsingin keskustassa. Naiskansanedustajat herättivät jopa siinä määrin kiinnostusta, että eduskunnan ensimmäisenä kokoontumispäivänä eduskuntatalolle johtava katu oli täynnä uteliaita ihmisiä. Vaalit olivat herättäneet myös kansainvälistä huomiota. "Haastattelijoita, sanomalehtimiehiä ja haastattelijoita vilisi naisedustajien ympärillä. Haluttiin heti tietää, minkä vallankumouksen naiset aikoivat tehdä eduskunnassa", Miina Sillanpää muistelee radiohaastattelussa. Lisäksi sanomalehdistön alituisena mielenkiinnon kohteena oli, miten naiset pukeutuivat eduskunnassa.
Vihasta ja ynseydestä.
Useimmat naiskansanedustajat kokivat tehtäväkseen kohottaa koko kansakunnan moraalista tasoa ja puuttua sellaisiin naisia sekä lapsia koskettaviin arkipäiväisiin asioihin kuten viinankirouksiin ja turvattomuuteen. Naiset eivät kuitenkaan kaikessa olleet yhtä mieltä, ja erimielisyys eräissä kysymyksissä osoitti, missä olivat keskustelujen ääripäät.
Yksi tällainen kysymys oli aviottomille naisille ja heidän lapsilleen tarkoitetut turvakodit, joita etenkin työläisnaisliikkeen edustajat ajoivat. Ensimmäisillä valtiopäivillä tämä aiheutti paljon keskustelua. Vanhoillisten naisten mielestä turvakodit olivat porttoloita, kun toisen ääripään, lähinnä työläisnaisten mielestä nämä aviottomat naiset lapsineen olivat yhteiskunnan uhreja. Välimaastossa olivat nuorsuomalaiset kansanedustajanaiset, jotka yrittivät toimia välittävässä roolissa.
Mutta kaikkein pahimpana pidettiin vanhentunutta avioliittolakia. Vaimo oli miehensä holhouksen alainen eikä hänellä ollut oikeutta edes omiin lapsiinsa. Kansanedustaja Maria Laine, omaa sukua Paaso koki omakohtaisesti, mitä holhouksen alaisuudessa oleminen tarkoitti myös avioeron alla.
Avioliittoon liittyi myös ensimmäisiä naisten ajamia ja hyväksyttyjä esityksiä. Naisen naimaikä oli viisitoista vuotta. "Naiskansanedustajat pyrkivät korottamaan naimaiän seitsemääntoista vuoteen, mitä osa miehistä vastusti", huomattaa Hedvig Gebhard radiohaastattelussa.
Dokumentissa haastateltu akatemiatutkija Pirjo Markkola pitää naisten suurimpana vaikutuksena sitä, että he tekivät asioita näkyviksi ja puhuivat niistä. Ensimmäiset naiskansanedustajat tekivät kymmeniä aloitteita, joista ehti toteutua seuraavina vuosina vain muutama. Radikaaleimmat niistä ovat toteutuneet vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
Suomen ensimmäiset naiskansanedustajat valokuvissa
Lähteet: http://www.helsinki.fi/sukupuolentutkimus/aanioikeus/artikkelit/ensimmaiset.htm
