Maaliskuun 7. päivänä Katarina Sibelius suree rakastettuaan ja kohtaa epähienoja ihmisiä. #musiikinkevät1918
Oli kulunut viikko siitä, kun 15-vuotias Katarina Sibelius oli saanut tiedon mielitiettynsä valkokaartilaisen Erik Hernbergin kuolemasta. Vieraillessaan Erikin kodissa maaliskuun 2. päivänä Katarina oli kuullut tämän äidiltä, mitä Sjunbyn kartanossa Kirkkonummella oli tapahtunut helmikuun 20. päivän vastaisena yönä. Myöhemmin Katarinalle selvisi, että ennen ampumista punaiset olivat pahoinpidelleet Erikiä.
Jean Sibeliuksen perhe oli ollut evakossa Helsingissä kaksi viikkoa. Osa perheestä asui säveltäjän veljen Christian Sibeliuksen kodissa Lapinlahden mielisairaalan ylilääkärin asunnossa. Katarina puolestaan oli sijoitettu Paloheimoille, missä asui myös hänen vanhin sisarensa Eva lapsensa ja miehensä Arvi Paloheimon kanssa.
Sota ei estänyt Katarinaa jatkamasta piano-opintojaan Helsingissä Martha Tornellin johdolla.
”Minun ystäväni – he ovat häntä massakreeranneet, nuo pedot. Ryöstäneet ja heittäneet puistoon. Tuntuu pahalta ajatella – kasvot ovat tuntemattomat.
Miten ikävä minulla onkaan häntä. En koskaan unohda, kuinka hän tuli kadulla vastaan ja sanoi ”päivää”…
No nyt tämä elämä vähitellen alkaa palautua tavalliseen maailmaansa. Olen tähän saakka elänyt suurimmaksi osaksi kuvitteluissa ”minkälaista olisi ollut jos ei…”.
Mutta nyt en niihin itsekään enää usko. Parempi se onkin, sillä se ei hyödytä kerrassaan mitään.
Tämä on ensimmäinen kuolemantapaus, joka kohtaa minua aivan läheltä. Olen monesti ajatellut, minkälainen tunne suru on, tuleeko sitä epätoivoiseksi tai tylsäksi tai miten se vaikuttaa. Minä en ole tullut kummaksikaan. Minulla on surusta vain yksi määritelmä, se on tunne jota ei näytä muille.
Oikeastaan ei tämä olekaan oikeata surua, jota minä tunnen. Miksi sitte surisin? Se mikä tapahtui, tapahtui Suomen edestä ja koska niin oli määrätty. Ja millä oikeudella minä voisin mukista sitä vastaan.
Joskus kyllä, kuten eilen illalla, tulee mieleeni hirveä epätoivo, miksi juuri hän meni? Mutta ainapa siitä lopulta rauhoittuu. En minä ”sure”. Minulla on ainoastaan ikävä häntä, kaipaan häntä suunnattomasti.
Täällä ovat kaikki minulle hirveän ystävällisiä. Ei kukaan puhu sanaakaan Eerikistä, mutta tunnen, että he usein ajattelevat häntä, kun näkevät minut. Ainoa mitä Yppi on sanonut on, kun katsoimme erästä ruusua: ”Tuon Eerik vielä pakkasi, kun se tuotiin Tuusulasta.”
Setä kulkee ohi taputtaen minua päähän tai polvelle, jotain, jota en koskaan ennen ole voinut hänestä kuvailla.
Arvi ei kiusaa – sanoipa kerran, kun Eva porasi, että ”Kaaga hillitsee itseään 10 kertaa paremmin”.
Veli antaa minulle kunnian säestää itseään ja tarjoutui opettamaan minua luistelemaan ja täti – niin hän antoi minulle suuren komplimangin nähdessään nimikirjoitukseni: ”Sinulla on niin voimakas käsiala – soitostasikin huomaa, että sinussa on paljon sisäistä voimaa.”
Muuten on täällä aika intresanttia elää. Täydellinen Wiskottenin perhe. Arvi ja Veli sättivät toisiaan iltaisin ja Yppi istuu kutimensa kanssa sohvassa heitä rauhottaen.
Minä nukun lämpiössä, shärmin takana, jonka sisäpuolelle Yppi ja Veli säännöllisesti näkevät tullessaan aamuisin alas kiertoportaita.
Niin, minä en ole siis kaikesta päättäen harrastanut itkua ja murjotusta muuta kuin yksikseni.
Voi, toivoisinpa että vielä kerran saisin nauraa hänen kanssaan. Sitä hän osasi - ! En ikinä unohda joululupaa, kun nauroimme Kiljusille. Ollutta ja mennyttä sekin.
Mutta toiset ihmiset sitte lohduttavat apokryyffisesti. Tai, itse asiassa, eiväthän he ”lohduta”, ainoastaan yrittävät. Vaava kirjoitti Jefkalle: ”Koska ovat hautajaiset?” Eva poltti kirjeen, sillä se oli hieman fjäski – et höynämäisyyttä osoittava.
Tant Martha sanoi soittotunnilla kaiken proosallisuuden sekaan: ”O din lilla vän gick!” ”Jo” sanoin kuin olisi ollut luonnollisinta maailmassa. Enkä itse asiassa ollut juuri muuta t. Marthalta odottanutkaan. ”Ja ju det är nu din sorg, das erste Schnee drückt auf den Bäumen, das erste Weh liegt auf den Träumen.”
Paarma parahti malplaceeratussa paikassa: ”Eix se o’ surullista ett’ pikku Eerik kuoli?” Pipsa katsoi minuun totisesti, ei sanonut mitään, vaan puristi kättäni. Samoin Kessi. Sellaisesta osanotosta minä pidän, jos yleensä mistään pidän.”
Seuraa Katarina Sibeliuksen päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 8. maaliskuuta.
Lähteet
Sibelius, Katarina: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansallisarkisto.
Linkit
Sibelius.fi Katarina Ilves
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
