Maaliskuun 10. päivänä 15-vuotias Katarina Sibelius puhuu rakastettunsa kuolemasta tämän parhaan poikakaverin kanssa. #musiikinkevät1918
Kun muu Jean Sibeliuksen perhe Helsingissä oli evakossa säveltäjän veljen, Christian Sibeliuksen luona Lapinlahden mielisairaalan ylilääkärin asunnossa, keskimmäinen tytär 15-vuotias Katarina oli majoitettuna Paloheimoille. Paloheimoilla asuivat myös Katarinan vanhin sisar Eva pienen tyttärensä ja miehensä Arvi Paloheimon kanssa.
Katarinan mielitietty, Kirkkonummella kaksi viikkoa aikaisemmin pahoinpidelty ja murhattu Erik Hernberg oli Paloheimojen serkku, ja Yppi Paloheimo Erikin paras poikakaveri.
”Yppi parka. Häneen on tämä vaikuttanut enemmän kuin luulin. Eilen illalla olivat nimittäin kaikki poissa paitsi Veli, joka oli mennyt nukkumaan. Me juttelimme hänestä.
Minä kerroin kaikki mitä tiesin. Yppi oli aivan kalpea ja sanoi yhtä mittaa: ”Minä en voi mennä Hernbergeille, en millään. Itkisin siellä koko ajan. Ja pelkään hautajaisia hirveästi… vain suurella vaivalla voin niihin tulla.”
Minulla oli niin kamalan sääli sitä, mutta millä olisin lohduttanut, kun itsekin olin niin surullinen? Poika parka.
”Nyt on meistä kolmesta vain 2 jälellä. Lauri Paloheimo ja minä. Ja kai mekin täältä menemme.” ”Niin sinä nyt ajattelet”, sanoin, ”mutta saapa sitä vain luvan elää”. ”Ei tiedä mitä tänne vielä tulee,” sanoi hän.
Minä sain vahvisteen luulooni, että hän sittenkin kuului ”heihin”. Miksipä hän muuten olisi tullut kuolemaa ajatelleeksi?
Niin, pitkästä aikaa puhuimme taas kunnolla. Huomasin, miten paljon synkemmin Yppi katso asiaa kuin minä. Mutta hänellä ei olekaan sitä, mikä minua auttaa, nimittäin mielikuvitukseni. Minä en voi käsittää, mistä se johtuu, mutta voin toisinaan aivan hyvin kirjoittaa hänelle, ikään kuin hän olisi vain pitkän matkan takana. Ja ehkäpä hän sitä onkin.
Mutta eilen sai Ypin mielentila minut toivottomalle tuulelle. Kaikki tuntui kaamealta ja viimeinen, mitä ajattelin ennen kuin nukuin oli: ”He ovat lyöneet hänen otsansa sisään…”.
Muuten ei Yppi E:hen nähden anna minulle mitään etusijaa niin kuin toiset. Se pidättää itselleen kaikki. Ja minusta tuntui eilen niin hirveältä ajatellessani, etten ehkä ollutkaan hänelle enemmän kuin Yppi.
Mutta nyt tunnen, että minun täytyi olla häntä aika lähellä, muuten hän ei olisi puhunut minusta niin kuin hän puhui.
Ypissä oli jotain hermostunutta, joka tarttui minuunkin. Tuntui ikään kuin olisimme pelänneet jotain. Mutta nyt olen taas päässyt tavalliseen rauhaani. Onhan kaikkien kerran kuoltava. Siinä ei ole mitään kauheaa.
Mutta – miten tyhjältä tuntuukaan nyt kaikki, ammottavan tyhjältä. En enää koskaan saa häneltä kirjeitä, en enää koskaan näe häntä. Ollutta ja mennyttä.
Kaippa tässä maailmassa kaikella on oma tarkoituksensa – paras kai oli, että kävi niin kuin kävi.”
Seuraa Katarina Sibeliuksen päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 14. maaliskuuta.
Lähteet
Sibelius, Katarina: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansallisarkisto.
Linkit
Sibelius.fi Katarina Ilves
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
