Maaliskuun 10. päivänä kuoronjohtaja Väinö Pesola uppoutuu säveltämiseen ja vertailee maestrojen Erkki Melartinin ja Heikki Klemetin opetuksia. #musiikinkevät1918
Kämppäkaverin lähtö ja yksin jääminen siltasaarelaiseen alivuokralaishuoneeseen vapautti Väinö Pesolassa säveltäjän. Silloin kun 32-vuotias kuoronjohtaja ei istunut pianon ääressä säveltämässä, pohti hän teosanalyysin ja musiikinteorian kysymyksiä päiväkirjassaan.
Pesola arvioi myös kahdelta tunnetulta musiikkimieheltä saamaansa opetusta. Säveltäjä Erkki Melartin oli Helsingin Musiikkiopiston rehtori ja Pesolan sävellyksen opettaja. Heikki Klemetti puolestaan oli Ylioppilaskunnan Laulajien ja Suomen Laulun kuoronjohtaja, joka kunnostautui myös kuorosäveltäjänä.
"Analyysi. (Syntymishistoriaa, psykologisia ilmiöitä, mielipiteitä opettajista ym.)
Analyysi on mulle aina ollut vastenmielistä jo heti Musiikkiopistoon tultuani. Tuntui tarpeettomalta, miltei kaaosmaiselta yrittää selostaa sitä, mitä säveltäjät olivat tarkoittaneet tai ajatelleet sävellyksillään. Ja muoto puoli sinänsä tuntui sekin vain säveltäjien vaistotoiminnan tuotteelta, joten oli miltei vääryys heitä kohtaan mennä jakamaan ja palottelemaan heidän henkensä tuotteita meidän mielivaltamme mukaan.
Välistä pilkahti päähän: säveltäjänerot ehkä kääntyisivät haudoissaan, jos saisivat tietää meidän useinkin typeriä ja heistä (itsestään) lapsellisilta tuntuvia aivoituksiamme.
Muun lisäksi oli analyysi vaikeata. Kun tulin opistoon, oli mulla huolimatta siitä, että monta vuotta olin käynyt ”musiikkimiehestä” perin heikot tiedot varsinkin teoriassa. En osannut kunnolla edes E.E.E:n pientä koulun Musiikkioppia. Olin myös ehkä juuri tämän takia sitä mieltä, että sävellykset yleensä ovat muodollisesti mitä sotkuisin laitos ja olkoon, että puhumme muodoista ym., ne ovat kovin epävarmaa keksintöämme, emmehän juuri tapaa kahta sävellystä aivan samassa muodossa.
Tulos analyysiopinnoista oli huono. Sain ikäisekseni ja siihen katsoen, että sivistystasossa olin luokkatovereitani edellä, huonot numerot, ensi kurssilta vain 8, toiselta 8,05. Olen päättänytkin ne korottaa, ennen kuin lopullisesti eroan opistosta.
Mutta aika on muuttanut vähitellen käsitykseni analyysistäkin sävellysopintojen alettua ja tietojen lisäännyttyä olen huomannut analyysin aivan välttämättömäksi. Samalla olen huomannut, että muototaju on mulla itselläin heikko, vika siis ei ollut säveltäjien tuotteissa.
Olen nyt pyhästi päättänyt jo ensi syksystä käydä rajusti kiinni analyysiin ja suuriin muotoihin. Melartin on usein miltei tyytymättömyydellä viitannut tähän. Kerran hän sanoi: ”Uskokaa, Teillä kyllä tunnemaailman rikkaus säilyy silti vaikka opiskelettekin nuotteja."
Ne selviksi siis! Tästä M:n huomautuksista on monta vuotta! Nyt ne rupeavat kantamaan hedelmää ne kehoitukset.
Sävellän tietysti pianon avulla. Se lapsellinen haavekuva, että säveltäjä ottaa sävellykset ”päästään” kuin hyllystä on aikoja kadonnut. Tämä kuva on kuitenkin vielä monella musiikerillakin, joka itse ei sävellä. He lausuvat: mikä konsti on pianosta hakata ulos sointuja, osaan sitä minäkin, jos tahdon jne. He samalla heti lausuvat jonkunlaisen epäluottamuslauseen toisen kyvyistä, jos tietävät hänen käyttävän pianoa.
Mutta tosiasia lienee: meillä ei ole yhtään säveltäjää, joka ei säveltäisi pianon avulla. Tämä on sitä paitsi luonnollista ja tulokset riippuvat totisesti muista tekijöistä kuin pianosta. Luulen kuitenkin, että pianon käyttäminen jää yhä vähemmälle, mitä enemmän säveltää. On tuntunut siltä, kuin joka sävellaji, jota jossain sävellyksessä on käyttänyt runsaasti, olisi tullut niin sanoakseni kotoisemmaksi eli syöpynyt veriin.
Tunnustan suoraan, etten pelkää mitään niin paljon kuin plagianttia. Toiselta puolen tässä voi olla houkutus liialliseen hakemiseen. Mutta jos itsenäisyyden kaipuussa tyytyy omiin sisäisiin lakeihin ja muittenkin arvosteluun suhtautuen ottaa huomioon sujuvaisuuden ja mahdollisimman suuren luonnollisuuden ja ymmärrettävyyden vaatimukset, niin mainittu pyrkimys on vain hyväksi.
Lopultakin tuotannon sittenkin määrää se luova persoonallisuus, todella itse erikoinen persoonallisuus, jonka uumenista luomistyö aarteensa kaivaa. Jos itsenäisyys on vain etsittyä, paljastaa ja saostaa se pian itse itsensä.
Hakemissyytöksen olen useita kertoja saanut deekis-kapakkassa-eläjä-ylioppilaalta Rindelliltä tässä muodossa: ”Sinä olet istunut pianon ääreen ja etsinyt sieltä sellaisia sointuyhteymiä, mitä muut eivät ole käyttäneet.” Hän lausuu tässä syytöksen. Minä sanon: ”Aivan oikein. Tee itse samaa, huomaat, ett’ on siinä muutakin kuin vain istumista ja etsimistä.”
Klemetti myös on usein huomauttanut siitä, että puran sointuja ”väärin”. Melartin on vapaamielisempi. Hän sanoo tavallisesti: ”Kyllä tuon voi ymmärtää.” Mutta monivuotisen kvinttien välttämisopetuksen takia on tullut kuitenkin pieni arkuus niitä kohtaan.
Ne toiselta puolen omintakeisuudellaan viehättävät, toiselta puolen ovat virheitä. Yksi näkökanta on myös se, että jokainen oppiastetta ylempänä oleva käyttää nykyään rinnakkaiskvinttejä miltei herkkuruokana. Niitten omintakeisuus rupeaa siis sekin olemaan jo suhteellista.
Tähän yhteyteen sopii hyvin Melartinin neuvot viime tunnilta. Näytin hänelle ensimmäisen Lähetys-seuran sävellyskilpailuun säveltämäni laulun. Siinä oli parissa paikassa rinnakkaiskvinttejä, joista Melartin sanoi: ”Minä kyllä nuo hyväksyn, soivathan ne hyvin, mutta muuttakaa ne varmuuden vuoksi. Palkintolautakunta voisi muuten epäillä, että ne ovat tehdyt taitamattomuudessa eli ottaisi ne todellisiksi virheiksi."
Se voisi ajatella, että nimimerkin takana on joku vasta-alkava oppilas, lukkari tai joku muu sen tapainen, jatkan minä Melartinin ajatuksen juoksua, ja se voisi hyljätä laulun väärillä perusteilla. Viittaus kuvaa Melartininkin käsitystä lautakunnasta, joka tosiaan ei olekaan erimoisen pätevä.
Varsinkin sävellyskokeilemiseni alkuaikoina melodiasuoneni oli aivan tyrehdyksissä. Tästä on opettajani Melartin usein huomauttanut samalla syyttäen sävellyksiäni liiasta värikylläisyydesta. Klemetti on lausunut saman ajatuksella: ”Tuumit liiaksi sointuja, tunnet liiaksi soinnuissa”. Tässä on siis kohta, jossa pitää jatkuvasti työskennellä.
Vaikka en tunnustakaan Klemettiä miksikään oppimestariksi sävellyksessä, hänhän on aivan liian yksipuolinen historiallisen musiikin läpitunkema, ei-omintakeinen ja kuiva säveltäjäpersoonallisuus, jonka laulut ”menevät läpi” etupäässä sen takia, että ne ovat kuoroteknillisesti taitavasti kirjoitetut ja hauskat laulaa, niin on hänen tässä mielipiteessään kuitenkin jotain oikeutusta.
Melartinhan käyttää liiaksi nelisointuja. Juuri hänen musiikkinsa on riivaavin esimerkki siitä, ettei liiaksi höystetty musiikki maistu kuin kerran. Useammin kuultuna sen tuntee liian raskaaksi vatsalle, lopuksi ällöttää, sitä paitsi saadaan siitä helposti aihetta syyttää sairalloisuudesta.
Klemetin septiimiviisaus on siis visusti pantava korvan taakse."
Seuraa Väinö Pesolan päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 11. maaliskuuta.
Lähteet
Pesola, Väinö: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansalliskirjasto.
Wikipedia: Väinö Pesola.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
