Maaliskuun 10. päivänä Martti Johannes Siirala ihmettelee tapahtumia ympärillään ja tuntee, ettei voi niihin mitenkään vaikuttaa. #musiikinkevät1918
Edellisenä iltana kuukauden ikäisen tyttären hoitovuoro keskeytti nuoren helsinkiläislääkärin Martti Johannes Siiralan päiväkirjan kirjoittamisen. Seuraavana aamuna Siirala jatkoi sekä punaisten ja venäläisten että valkoisten ja saksalaisten monimutkaisten suhteiden tarkastelua.
"Airin hoitovuoroni keskeytti eilen illalla nämä pakinani. Nyt keväisenä pyhäaamuna aikaisin herättyäni jatkan taasen.
Niin. Toissa iltana kävi talossa Kruunuvuorenkatu 11 venäläinen upseeri esimerkiksi Kohosen perheessä kehoittamassa kaikkia sanotun talon asukkaita poistumaan kodistaan. Ja kehoitusta noudatettiinkin.
Nyt juuri alkaa kadulta kuulua huuto. "Työmies täänpäivänen". Kiusaus ostaa se on suuri, mutta enpä totta totisesti aio sittenkään heille penniäni siirtää. Ehei.
Alkaa tässä mielikin hieman piristyä, kun aurinko edes aamulla anivarahin huoneustoomme pistäikse. Nyt se hivelee säteillään kirjoituspöytäni yhtä nurkkaa.
Taas eilenkin illalla kävi klo 1/2 9 maissa Kauppatorilla ja Espiksellä täysi rätinä. Ne anarkistitkohan siellä yhä sisuaan punaisiin purkaa vai mikä kumma nyt on valloilleen päässyt. Sanomalehdistä päättäen oisi punakaarti puhdistanut anarkistein pesäpaikat, mutta ainakin vielä eilen liehui meriupseeriklubin lipputangossa anarkistien lippu.
Täytyy tässä vain ihmetellen katsella historian kulkua voimatta pikkurillilläänkään asioihin vaikuttaa.
Ensin hankkivat punaiset ryssiltä aseet, suutelivat ja imartelivat vuosisataista sortajaamme. Saivat miehiä, johdon ja komennon sieltä. Nimittävät päämajaansakin yksin julistuksissaankin "Smolnaksi". Ettei edes se heitä iletä. Tunsivat lopulta paisuneensa kyllin vahvoiksi. Aseistetun roistoväen antoivat vapaasti Etelä-Suomessa murhata ja teurastaa aseettomia. Pohjois-Suomea vastaan lähettivät laumansa ryssäin komennon alla.
Porvarit olivat luulleet leikistä omin voimin selviävänsä, mutta sepä ei käynytkään päinsä. Täytyi – niin masentavaa ja vastaisuutta varten liiaksi sitovaa kuin se minusta onkin – meikäläistenkin henkeämme turvataksemme hakea ulkomaista apua "itsenäisyytemme säilyttämiseksi". Se on jo totisesti karvas pala sille, joka itsenäisyyden arvoiseksi on itsensä arvioinut.
Mutta myönnän empimättä, että tällaisenkin karvaan palan nielemisen hinnalla täytyi, oli verinen pakko, koettaa isänmaa pelastaa nykyisen pähkähullun hallituksen ja sitä, sen onnistuessa, mahdollisesti seuraavien, vielä enemmän kommunististen hallitusten kynsistä. Täytyi ja täytyy koettaa keinolla millä hyvään ja miltei hinnalla millä tahaan saada takaisin lainvoima ja turva tähän maahan, saada hyvitystä sadoille murhattujen perheille, mutta miten ja mistä? Roistot ansaittuun rangaistukseen ja elämä rauhalliselle ladulleen. Vähemmistö tyrannius pois! Ja pois mitä pikimmin!
Millainen äänilajihan nyt rupeaa Työmiehessä soimaan! Jos saksmanni todellakin tulee, niin antautuvatko hevillä ja sovinnolla armoille vai aikovatko ilman empimistä iskeä vielä päänsä seinään.
Eilisen palvelijattarellemme Edithille tulleen Työmiehen minä vilkaisin läpitse. Tarkemmin luin vain sen perin merkillisen sepustuksen, jonka Irmari Rantamala oli alakerraksi kokoon kyhännyt. Sellaisista pirullisuuksista ansaitsisi miltei hirsipuun.
Se konnien puhetorven soraääninen toitottaja uhkaa Pärttylin yön kauhuilla sekä muilla julmuuksilla porvariston naisia, jotka muka ovat syypäät siihen, että valkoisten sotajoukot, joita hän nimittää "valkoisiksi rosvoiksi" ovat muka naisiakin ampuneet!
Merkillistä merkillisempänä ilmiönä on aivan ensi sivulla valkoinen sensuurin pyyhkimä paikka Työmiehessä. Se on totisesti jo oire sekin. On hieman vaikea päätellä, mistä sanotulla valkoiseksi nyt jääneellä palstalla oli tarkoitus kertoa, mutta lienee se ollut oikeastaan pääkirjoituksen loppukaneetti.
Ja kun edellä on haukuttu porvareita maan myynnistä sekä sen semmoisesta, sekä lyhyesti ohimennen mainittu, miltei kuin salassa, Saksan aktiivisista hommista, niin eiköhän poispyyhittykin palanen liene koskenut niitä. Oisivatkohan ne jo todellakin laskeneet joukkoja maihin?
No nyt tuli Inkeri. Häneltä kuulin, että eilen illalla oli ryssäin ja miliisin välisestä tappelusta tuotu 8 haavoittunutta suoraa päätä Kirurgille, jossa niistä oli 2 kohta kuollut. Myöhemmin oli tuotu vielä seitsemän lisää.
Tappelu Heimolassa on siis ollut aikamoinen nujakka. Ja kenties poispyyhitty, valkea paikka Työmiehessä on jossain tekemisissä sen kanssa. Samasta johtavat myös juurensa ilmoitukset, joissa yhä ankarammin kielletään hajuvesien kauppa ym. Semmottii.”
Kirjoittaja
Keväällä 1918 Martti Johannes Siirala (1889–1948) oli 29-vuotias lääkäri. Hän oli suojeluskuntalainen, muttei pojanpoikansa Seppo Siiralan mukaan osallistunut sotatoimiin. Loppukeväällä hän toimi mm. Suomenlinnan vankileirin lääkärinä. Myöhemmin Siirala erikoistui lääkärinurallaan synnytysoppiin ja opetti mm. Kätilöopistolla.
Hänen pojastaan Martti Olavi Siiralasta (1922-2008) tuli myös lääkäri ja tunnettu psykiatri. Sen sijaan pojanpojista tuli muusikoita; Seposta kitarataiteilija ja Jussista pianotaiteilija – ja pojanpojanpojasta Antti Siiralasta kansainvälinen pianotaiteilija.
Seuraa nuoren helsinkiläisen lääkärin Martti Johannes Siiralan päiväkirjaa keväällä 1918.
Lähteet
Siirala, Martti Johannes: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Seppo Siiralan arkisto.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
