Hyppää pääsisältöön

Teatteriesitysten raiskauskeskustelun aloittanut Anna Paavilainen: On aika siirtyä hashtag-feminismistä toimenpiteisiin

Anna Paavilainen katsoo intensiivisesti kameraan punainen pipo päässään.
Anna Paavilainen katsoo intensiivisesti kameraan punainen pipo päässään. Kuva: Sari Casal/ Yle Anna Paavilainen

Anna Paavilaisen näyttelijänura alkoi kuin unelma, mutta katkesi ahdistukseen. Hän esitti raiskauksen uhria lavalla yleisön edessä yli sata kertaa. Paavilaisen PLAY RAPE -monologi nosti näyttämöraiskaukset puheenaiheeksi pari vuotta sitten. Etenkin sen jälkeen hän on ollut näkyvä naisten asioiden puolustaja, osin tahtomattaan.

Anna Paavilainen rakasti pikkutyttönä barbieleikkejä ja esiintymistä. Perheen nuorimpana lapsena hän oli huomannut, että esiintymällä sai huomiota, joten kotiväen lisäksi esityksistä osallisiksi pääsivät kaikki vieraat. Esiintymisvimma ei laantunut kotona, ja tie vei harrastajateatteriin.

Näyttelijän ura oli lähinnä hassu haave siihen asti, kun hän näki teini-ikäisenä Neitoperho-elokuvan. Leea Klemolan roolisuoritus lumosi Paavilaisen niin, että muuta reittiä ei enää ollut.

Paavilaisen tie näyttelijänä avautui kuin unelma. Hän pääsi Teatterikorkeakouluun ensiyrittämällä, ja Kansallisteatteriin tuli kiinnitys ammattiuran ensimetreillä. Siellä hän ehti tehdä 16 ensi-iltaa. Sen jälkeen näyttelemisen ilo oli kadonnut. Hän halusi luopua näyttelemisestä kokonaan.

Anna Paavilainen pyyhkäisee silmiään.
Anna Paavilainen pyyhkäisee silmiään. Kuva: Sari Casal/ Yle Anna Paavilainen
Miksi aikuisen ihmisen pitäisi jatkuvasti maata selällään toisen alla ja esittää vääristynyttä ihmiskuvaa.

Anna Paavilaisen kotona arvostettiin oikeudenmukaisuutta ja itsenäisyyttä. Hän kiinnostui sukupuolen tutkimisesta Teatterikorkeakoulussa opiskellessaan. Viimeistään silloin hänestä tuli feministi. Helena Kallio luennoi ruumiin fenomenologiasta ja sukupuolisuudesta, ja se oli tajunnanräjäyttävä kokemus.

Myöhemmin teatterisalin kattomaalausta illasta toiseen katsoessaan Paavilainen ehti miettiä, miksi aikuisen ihmisen pitäisi jatkuvasti maata selällään toisen alla, ja esittää yksipuolista, vääristynyttäkin ihmiskuvaa. Paavilainen esitti raiskatuksi tulemista lavalla yli sata kertaa.

Näyttämöraiskaukset eivät olleet ainoa syy, miksi Paavilainen halusi hengittää teatterin ulkopuolista elämää. Hän oli alkanut haaveilla omien tarinoiden kertomisesta ja elokuvaajan ammatista. Kuitenkin raiskauskohtausten näytteleminen oli hiertänyt ja riivannut jossain taustalla, se toimi katalyyttinä lopettamispäätökselle.

Kun Paavilainen astui ulos laitosteatterista, ja taiteellinen vapaus koitti, paperi pysyi tyhjänä. Hän oli saanut apurahan näyttämöraiskauksista kirjoittamiseen, mutta kesti vuoden, ennen kuin padot aukesivat.

– En halunnut palata niihin muistoihin. Aihe tuntui todella raskaalta, ja siinä vaiheessa olisin halunnut vain tehdä kamera-assistentin hommia.

Anna Paavilainen silmät kiinni sivuprofiilissa.
Anna Paavilainen silmät kiinni sivuprofiilissa. Kuva: Sari Casal/ Yle Anna Paavilainen

Paavilainen muutti Ruotsiin vuonna 2014 ja alkoi opiskella elokuvaohjaamista ja käsikirjoittamista Stockholms Filmskolassa. Naapurimaassa feministinen keskustelu oli keskiössä, ja tilaa ajattelulle oli paljon.

– Suomessa piti vielä tuolloin hakata tilaa keskustelulle. Kun kerroin suunnitelmistani Ruotsissa, sain heti hirveästi kannustavaa palautetta. Että aihe on todella kiinnostava, tärkeä ja pakko toteuttaa. Aiemmin pieneksi kokemani aihe olikin suurensuuri.

PLAY RAPE -monologi syntyi inspiroituneessa mielentilassa ja ilmapiirissä. Esitys sai valtavasti ylistystä ja palstatilaa Suomessa.

Paavilaisesta tuli kasvot paitsi näyttämöraiskauksille, myös valtarakenteiden kyseenalaistamiselle ja feminismille. Viimeinkin ongelmista alettiin puhua laajalti. Paavilainen uskoo, että menestys johtuu täydellisestä ajoituksesta. Keskustelulle oli tarve.

– Vielä pari vuotta aiemmin minut olisi leimattu hankalaksi, niin kuin monet minua ennen. Seison ehdottomasti vanhempien kollegojen olkapäillä. Esimerkiksi Elina Knihtilä ja Helena Kallio jauhoivat tästä silloin, kun se ei ollut lainkaan trendikästä.

Feminismiä kuvaillaan usein ilonpilaamiseksi, mutta jonkun pitää uskaltaa sanoa asiat ääneen ja olla se ilonpilaaja.

Paavilainenkin tarvitsi etäisyyttä menneeseen avatakseen keskustelun. Asioiden kyseenalaistaminen laitosteatterissa oli vaikeaa. Paine saada esitykset ensi-iltaan on suuri eikä hidastuksia kaivata. Paavilainen arvelee, että isoissa tuotannoissa kyseenalaistaminen nähdään hankalana asiana, vaikka se pitäisi nähdä syynä tehdä mitään ylipäätään.

– Ei ole järkeä viedä esitystä ensi-iltaan, jos se ei ole ajateltu. Feminismiä kuvaillaan usein ilonpilaamiseksi, mutta jonkun pitää uskaltaa sanoa asiat ääneen ja olla se ilonpilaaja. Se on hyvin vaikeaa, kun on nuori.

Paavilainen toivoo, ettei tilanne ole enää nuoren naisnäyttelijän kannalta yhtä lohduton tai esineellistetty kuin aikaisemmin, koska aihe on ollut tapetilla. On vaikeaa laittaa itselleen rajoja siinä vaiheessa, kun ei itsekään tiedä, mitä rajat ovat.

– Omalla kohdallani muutos on tietysti tapahtunut, minua kuunnellaan ja minulla on enemmän valtaa. Mutta en ole enää 20-vuotias, joten en tiedä, millaista se on.

Anna Paavilainen katsoo maahan.
Anna Paavilainen katsoo maahan. Kuva: Sari Casal/ Yle Anna Paavilainen
Anna Paavilainen katsoo intensiivisesti kameraan punainen pipo päässään.
Anna Paavilainen katsoo intensiivisesti kameraan punainen pipo päässään. Kuva: Sari Casal/ Yle Anna Paavilainen
Muutosehdotusten pitää tulla muualta kuin näyttelijähaastatteluista.

Paavilainen on seurannut viime syksynä alkanutta ja edelleen vilkkaana käyvää #metoo-keskustelua mielenkiinnolla. Seksuaalisesta häirinnästä on puhuttu vuosikausia, mutta nyt siitä on tullut yhteiskunnan läpileikannut ilmiö, jota ei ole unohdettu ensimmäisen uutisviikon jälkeen.

Paavilaisen iloitsee ilmapiiristä, jossa naiset voivat tulla ulos kokemustensa kanssa. Tämä vaatii rohkeutta, ja hän on kiitollinen tarinoista, jotka ovat muuttaneet keskusteluilmapiiriä. Hän kuitenkin muistuttaa, ettei avautuminen välttämättä ole kaikille eheyttävä ja miellyttävä kokemus.

– Olemme kuulleet jo niin monta tarinaa, ettei ainakaan tarvitse enää pohtia, onko ongelma todellinen vai ei. Nyt kaivataan toimenpiteitä asian korjaamiseksi. Se ei tapahdu lehtien sivuilla tai klikkiotsikoissa vaan organisaatioiden sisällä.

Ja siihen tarvitaan tahtoa, työryhmiä ja asiantuntijoita.

– Pian nähdään, onko tämä vain hashtag-feminismiä. Vaikka naisnäyttelijät nostivat alunperin ongelman esiin, emme me ole asiantuntijoita organisaatiomuutoksissa. Muutosehdotusten pitää tulla muualta kuin näyttelijähaastatteluista.

Paavilainen toivoo, että #metoo-keskustelu avaisi silmiä myös muille rakenteellisille ongelmille, kuten suomalaisen kulttuurikentän yksipuolisuudelle.

– Se on todella vitivalkoinen, vaikka Suomi on oikeasti monimuotoinen ja monennäköinen maa. Myös tämän muuttamiseen tarvitaan tahtoa.

Anna Paavilainen punainen pipo päässään kirkkaana talvipäivänä.
Anna Paavilainen punainen pipo päässään kirkkaana talvipäivänä. Kuva: Sari Casal/ Yle Anna Paavilainen
Ehkä seuraavaksi haluan mokata ja sanoa jotain todella epäkorrektia.

Paavilaisesta on tullut kuunneltu ja arvostettu tekijä Suomessa. PLAY RAPEa seurannut naisten ulkonäköpaineita käsitellyt, Marja Salon kanssa tehty näytelmä Sinuus oli myös arvostelumenestys. Viime vuonna Kulttuurirahasto palkitsi hänet merkittävä kulttuuriteko -palkinnolla.

Nyt Paavilainen keskittyy eritoten tv- ja elokuvaohjaamisen sekä käsikirjoittamiseen. Hän tekee edelleen myös näyttelijän töitä, viimeisimpänä lappilaisen Ainon roolin Jättekiva-sarjassa.

Paavilainen on onnellinen, että hänet otetaan tosissaan ja että hänellä on paljon töitä. Muuten viime vuosien muutos ei tunnu arjen tasolla kovin isolta. Hänen tulevat työnsä jatkavat naisena olemisen tematiikan käsittelyä.

– Elämme patriarkaatissa, ja on olemassa seksistisiä ilmiöitä, jotka koskettavat minua päivittäin. Olen myös herkistynyt niille tosi paljon, joten ei niitä voi ohittaakaan. Niistä on luonnollista kirjoittaa.

Paavilainen on tyytyväinen, että hänelle tärkeät asiat tulevat kuulluiksi. On mukavaa puhua niistä eikä vain kuvausanekdooteista tai vaatekaapin sisällöstä. Välillä hän toivoo, ettei keskustelu kuitenkaan henkilöityisi niin vahvasti häneen itseensä.

– Olen taiteilija. Minulla ei ole varsinaisesti kiinnostusta olla mielipidevaikuttaja, tai oikeamielinen ja oikeassa. Ehkä seuraavaksi haluan mokata ja sanoa jotain todella epäkorrektia. Minä en edusta kaikkia naisia. Eivätkä naiset ylipäätään edusta sukupuolta, vaan itseään ja ihmisyyttä.

Kommentit