Maaliskuun 12. päivänä kuoronjohtaja Väinö Pesola kertoo lapsuudenkotinsa rintamalinjoista, joista yksi kulkee sosialisti-isän, joka on kansakoulunopettaja ja porvari-äidin välissä. #musiikinkevät1918
Edellisenä iltana, 11. maaliskuuta Väinö Pesolalta jäi väsymyksen vuoksi lause kesken. Seuraavana aamuna hän kiirehti oitis päiväkirjansa ääreen. Päällimmäisenä oli mielessä rahatilanne, sillä Helsingin Työväenyhdistyksen mies- ja sekakuorojen johtajalle ei ollut maksettu sota-aikana palkkaa...
”Jatkoa edelliseen, joka loppui kesken väsymykseen, sammumiseen.
Olen nyt kuukauden hommaillut itselleni HTY:n palkkaa viime kuulta.
Aloin noin 10:s päivä helmikuuta. Puheenjohtaja ilmoitti luonnolliseksi, että se maksetaan. Aloin juosta Iso-Roobertti 44 ekonoomi Vuorisen luona. Ensin monta turhaa juoksua. Kun lopulta tapasin, ilmoitti hän, ettei puheenjohtaja ole määrännyt mitään. Oli itse epäileväisen näköinen.
Käännyin taas Peltosen puoleen. Hän peruutti ensi lupauksensa ja sanoi, etteivät he Vuorisen kanssa uskallakaan antaa palkkaa, täytyy saada Toimikunnan suostumus.
Jatkuvaa telefoonisemista Peltoselle. Hän ei ole saanut Toimikuntaa koolle. Lopuksi sai, palkka luvattiin maksaa.
Aloin hyppiä Vuorisen luona. En tavannut häntä. Kun usean turhan yrityksen jälkeen tapasin, ilmoitti hän olleensa Porvoossa tappelemassa. Lupasi järjestää asian, jättää rahat vaimolle tai kirjeeseen kotiin. Tyhjää!
Olen jatkanut juoksemista. Lopuksi ilmoitti eräs pihalla olleista lapsistaan, että isä on Lylyssä taistelemassa. Vaimoaan en ole tavannut.
Aloin taas vaivata Peltosta. Hän lupasi käydä etsimässä Vuorisen kotoa pankkikirjan. Telefonoimiseni on jatkunut. Ilmaa!
Peltonen ei ole tavannut ketään kotoa. Viimeinen aste: Peltonen lupasi ottaa yksityisen vipin eräältä varakkaalta kuorolaiselta. Tulos: palkkaa en ole vielä saanut.
Totisen totta, olen juoksemisellani ja telefonoimisella ja muulla huolehtimisella tehnyt ainakin yhtä paljon työtä, kuin jos olisin kuoroa harjoituttanut. Usein olen askarrellut aivoissani yllätyksellä nolata työnantajat eli mennä Vallankumousoikeuteen antamaan kuvaavan esimerkin, mitenkä työläiset itse porvarityöntekijää kohtelevat.
Syytös olisi kohdistunut sekakuoroon, joka ei kai aijo maksaa penniäkään palkkaa. En ole viitsinyt. Samanlaista on se siinä leirissä kaikki, ei niiltä voi muuta vaatiakaan.
Joka tapauksessa omituinen vallankumousmuisto tämäkin!
Ainoa olen viime aikoina tavannut usein. Olen keskustellut hänen kanssaan hänen suhteestaan miehiin. Enkä ole voinut tulla muihin tuloksiin kuin että A:n ajatuselämä on epänormaali. Hän on nimittäin puolustellut antautumistaan sillä, ettei hän ole kieltäytymisellä tahtonut loukata ”rakastuneitten mieliä”. Hänessä on herännyt sääli, kun hän on nähnyt heidän kiellosta kärsivän. On tässäkin naisen siveyden mittapuu!
Koko suhteeni Ainoon on nyt omituisen kiusallinen. En kehtaisi häntä pitää tässä asemassa, kun en voi häntä rakastaa.
Peruutus. Kuvaava vastaus. Turun kuulumisia.
Eilinen taistelu olikin vain ilotulitus. Venäläiset soltut juhlivat vallankumouksen vuosipäivää. Epäilin illalla kyllä itsekin koko hommaa leikinteoksi, sillä tuskin raketeilla on ilmasodassa mitään tekemistä. Ja lienee ryssillä sentään edes joku järeä kanuuna jälellä Viaporissa.
Mutta huonoa oli paukeloiste ilotulitukseksikin. Vain sieltä täältä nousi raketteja. Harvoin jaksoi edes kaksi yhtä aikaa ilmaan osua. Heikkoa ja laihaa oli kaikki, kuten aivan kuuluisaksi sananparreksi tulleet ”vallankumouksenkin saavutuksetkin”.
Niin, kuka vuosi takaperin vallankumoushuuman riemupäivänä olisi uskonut vuosi eteenpäin oltavan näin pitkällä?!
Muistan päiväkirjani lehdillä ennustaneeni Venäjän armeijan häviötä ja valtakunnan sekasortoa, mutta sitä ei edes mielikuvitus jaksanut aavistella, että Venäjä menisi niin rappiolle kuin mitä se nyt on ja että me joutuisimme samaan ryöppyyn kansalaissotaan ja nälkäkuolemalle alttiiksi!
Kannattaa tosiaan ryssän ”jupileerata”!!!
Piikkiön Harvaluodosta, jonne pyrin asumaan, lukurauhaan ja nälkää pakoon, sain omituisen kieltävän vastauksen. ”Olen jutellut isälle Teidän tänne tulostanne, mutta hän ei uskalla ottaa yksin sahalaistenkaan tähden, sillä silloin täytyisi ruokatavaran antia heille vähentää. Ehkä muuten olisikin vähän riittämään paitsi leipää ja sokeria.”
Maanviljelijä puhuu siis uskaltamisesta. Niin pitkällä siis ollaan, että ”laiskuri herranretale” - kuten minä sosialistien kielenkäytön mukaan - saisi kuolla vaikka nälkään. Sahatyöläisille ensin ruokaa!
Ehkä isäntä pelkää myös minun vastaanottamistani viime kesäisen ivakirjoituksen tähden sosialistikokouksessa. Jos niin on, on se kurjaa pelkoa. Enhän pelkää kostoa itse omasta kohdastanikaan, miksi siis isäntä minun puolestani?
Voihan takana myös olla huono omatunto isännällä, niin elintarvikelautakunnan puhemies kun onkin. Hänellä voi olla kätkötavaraa ja jos minä menisin lisäsyöjäksi, voisivat punaisten epäluulot saada vauhtia. Ajan oloille kuvaavaa on myös, että Suomen rikkaimman seudun varakas tilanomistaja on ilman leipää.
Saan tyytyä, en tiedä mihin toimenpiteisiin nyt ryhdyn. Ehkä täytyy kirjoittaa saman saaren Alastaloon, jossa olen parempi tuttu, mutta jonne en vielä ole kirjoittanut, koska epäilen, että siellä jo on lisäsyöjiä laajasta sukulaisjoukosta Tampereelta ja Vaasasta. Jotain täytyy tehdä sillä rahanikin ovat kohta aivan loppu.
Turusta ei ole koko vallankumouksen aikana kuulunut juuri mitään, ei murhia, ei ryöstöjä, ei muutakaan ilkivaltaisuutta. Kun en ole kotoa saanut edes pientä kirjelappusta, perustuvat tietoni muilta saamiini viittauksiin.
Punaiset ovat hallinnossa, herrasvirastot kuten hovioikeus ja raastupa saboteeraavat. Koulut luultavasti myös päättäen siitä, että Tyyne-sisko on lähetetty Paimioon kotiopettajaksi.
Mistä tämä rauha Turussa? Teatteritkin kuuluvat näyttelevän ja konsertteja annetaan - ? Saiko Turun huligaaniaines tarpeekseen Turun joulukuun miljoonaryöstöstä? Ei! Turussa on 300 saksalaista!
Kaiken saastan ohella, mitä punaiset ovat ryssiltä lainanneet, ovat he sattuneet saamaan yhden hyvänkin perinnön nim. saksalaiskauhun. Mainitut 300 sotavankia piti viedä kotomaalleen ennen kansalaissodan alkua, mutta tämä tuli väliin, miehet vietiin Turkuun.
Siellä kuulutaan heitä juhlitun kukkuramitoin punaisten kiristellessä hampaitaan. Tästä voinee päättää, että Saksan pojat ovat aseissa ja tässäpä Turun rauhan selitys!
Meillä kotona sen sijaan jatkuu sota. Isä on kiivas ykspäinen sosialisti ja äiti yhtä kiihkeä ruotsalais-aristokraatti porvari. Muun kahnauksen ohella rytyytetään politiikkaakin. Isä lienee aivan yksin, kuin minäkin, joka ennen olen ollut välittävällä kannalla.
Kiukkuisin porvaripukari koko perheestämme kuuluu olevan nuori 14-vuotias priimussisareni.
Vähäsen huolestuttaa virkaheitto Ilmarin kohtalo. Hän on perheellinen ja asuu komeasti, eikä ollut vielä päässyt veloistaan. Mitenkähän hän nyt selviää. Minun asemani horjuu hänen kanssaan, sillä olen rahasuhteissa häneen. Hänessä menetti sosialismi tämän kumouksen kautta lahjakkaan miehen, sillä marraskuulla oli veli mielipiteiltään miltei täysi sosialisti. Tuskin nyt enää!
Toinen virkaheitto, Aarne-veli tullenee hyvin toimeen. Hän on viime aikoina lääninhallitusvirassaan ollen säästänyt noin 1500 mk. Kotolaisilla on myös pikkuisen säästöjä. Jos koskaan ovat ne nyt tarpeen.
Loppujen lopuksi olen minä itse sittenkin kaikkein vaivalloisimmassa asemassa. Mutta ainahan seuraa kuolemaa uusi elämä, syksyä uusi kevät, talvea uusi kesä. Ja voitto käy minullekin! Ja varmasti!"
Seuraa Väinö Pesolan päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 12. maaliskuuta.
Lähteet
Pesola, Väinö: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansalliskirjasto.
Wikipedia: Väinö Pesola.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
