Hyppää pääsisältöön

Flinkkilä & Tastula: Kunnes rauha heidät erotti

Kuvataiteilija Leena-Riitta Salminen selätti isättömyyden häpeän ja katkaisi vaikenemisen ketjun. Anne Flinkkilän vieraana myös historioitsija Ira Vihreälehto.
Toimittaja Anne Flinkkilän vieraina ovat historioitsija Ira Vihreälehto (vas.) ja kuvataiteilija Leena-Riitta Salminen. Kuvataiteilija Leena-Riitta Salminen selätti isättömyyden häpeän ja katkaisi vaikenemisen ketjun. Anne Flinkkilän vieraana myös historioitsija Ira Vihreälehto. Anne Flinkkilä (Yle),Yle TV1

TV1 lauantaina 17.3. klo 17.10 - 18.00, uusinta sunnuntaina 18.3. klo 9.05
Katsottavissa Yle Areenassa

Ottopentu, pikku-iivana, suvun synkkä salaisuus.

Koko kylä sen tiesi jo, mutta pieni Leena-Riitta sai kuulla totuuden vasta myöhemmin. Hän syntyi keväällä 1945 Hitlerin kuolinpäivänä pieneen mökkiin, puoli salaa, viranomaisten tietämättä. Sellainen pelko oli, että ryssänpennut lähetetään isiensä, vihollisen sotavankien kanssa Neuvostoliittoon, ehkä äidit pannaan samaan junaan. Oli parempi pysyä piilossa.

Kotkalainen kuvaamataidon opettaja ja kuvataiteilija Leena-Riitta Salminen ja historioitsija, tietokirjailija Ira Vihreälehto ovat toimittaja Anne Flinkkilän vieraina Flinkkilä & Tastula- keskusteluohjelmassa.

Samanlainen tulee kuin äidistään

Leena-Riitta on pala palalta jäljittänyt omaa historiaansa, törmännyt sekä omaan että muiden vaikenemiseen, häpeään, mutta saanut kokea myös löytämisen riemua.

Hän oli kuusivuotias, kun sai kuulla olevansa adoptoitu. Lapsuus oli karu ja yksinäinen. Adoptioäiti ei voinut hyväksyä omaa lapsettomuuttaan ja purki katkeruutensa lapseen.

Leena-Riitta sai kuulla, että hänen biologinen äitinsä tai synnyttäjä, niin kuin hän itse sanoo, oli moraaliton nainen. Kun pieni Leena-Riitta leikki nukella, adoptioäiti totesi, että samanlainen yksinäisen lapsen kanssa kulkija sinusta tulee kuin äidistäsikin.

Huonommuuden ja arvottomuuden tunne iskostui jo silloin, Leena-Riitta sanoo ja kertoo taistelleensa koko elämänsä niiden tunteiden ja ajatusten kanssa.

Arkuus ja häpeä sulkivat suun

Myöhemmin Leena-Riitta jäljitti äitinsä, tapasi ihan tavallisen naisen ja sai lopulta puristettua tiedon isästä. Ivan se oli, venäläinen sotavanki. Sinne palautettiin eikä sen koommin hänestä kuultu. Perheellinen mies, kolme tytärtä Neuvostoliitossa.

Leena-Riitta kertoo, että hänellä olisi ollut myöhemmin tilaisuuksia kysyä tarkempiakin tietoja aikalaisilta, mutta ei uskaltanut. Arkuus ja häpeä sulkivat suun.

Kun Leena-Riitta ja Ira tapasivat, kumpikin sanoo, että oli kuin sukulaisen olisi kohdannut. Jonkinlainen särö oli hyvä tunniste ja tiesihän Leena-Riitta jo Irasta. Ira oli jo monta vuotta etsinyt isänsä isää, Mikkelin lähellä Otavan koulutilalla töissä ollutta venäläistä sotavankia, kirjoittanut kirjankin.

Rakkaussuhde vihollisen kanssa

Ira arvelee, että jonkun puhumattomuuden padon hän on etsinnällään tullut avanneeksi. Hän tapaa jatkuvasti ihmisiä, jotka haluavat selvittää oman perheen tai suvun mysteerin, sen puhumattoman unohdetun ihmisen, joka on vaikuttanut suvun elämään tähän päivään asti.

Venäläisen sotavangin jälkeläisyys on ollut monien mielestä se synkin salaisuus, olihan suomalainen nainen suhteessa, ehkä jopa oikeassa rakkaussuhteessa vihollisen kanssa. Saksalaiset sentään olivat aseveljiä, ainakin aluksi. Mutta neuvostoliittolainen, oli sitten inkeriläinen, karjalainen, ukrainalainenkin, oli kuitenkin vihollinen.

Iran isä sai perunkirjoituksessa tietää, että isä olikin aivan joku muu kuin hänen isänä pitämänsä mies. Se oli kova järkytys, ei niinkään tieto sotavangista vaan petoksesta. Minulle on valehdeltu, muut ovat tienneet, mutta minulle ei ole kerrottu.

Tämän takia Ira sanookin, että hänen mielestään ei ole koskaan oikein salata lapsen alkuperä. Hän on nähnyt isänsä tuskan ja uutta kirjaansa varten haastatellut ison joukon ihmisiä, ja monelle häpeä ja salailu ovat aiheuttaneet elämänmittaiset vauriot sieluun.

Kuvassa iloisesti naurava mies

Kymmenen vuotta sitten Leena-Riitta sai viestin, että eräillä pitäjän nettisivuilla on kuva isästä. Siellähän se oli, iloisesti naurava mies porukan keskellä. Leena-Riitta sanoo purskahtaneensa itkuun, ilostakin, koska isä oli iloinen, ei sellainen synkkä vihollisvanki, joksi hän oli kuvitellut. Hän sai kuulla, että isä oli ollut pidetty luottovanki, jota pyydettiin tekemään tärkeät työt.

Leena-Riitta sanoo, että häpeä alkoi hälvetä ja tilalle tuli ylpeys isästä ja omasta taustasta. Mutta mysteeriksi jää, tiesikö isä, että Leena-Riitta oli tulossa, sota oli loppumassa ja vankien palautusjunat olivat valmiina.

"Kun saa oikeaa tietoa, häpeä hälvenee", sanoo Ira myös. Molemmat ovat tämän päivän metodein eli dna-tutkimuksen avulla selvitelleet myös etnisiä juuriaan ja saaneet tietoa, että todennäköisesti molemmat vangit olivat suomensukuisia, ehkä inkeriläisiä.

Puuttuva palanen

Leena-Riitta on tavannut monta kertaa mielessään kuvitteellisia sukulaisia, olisivatko samannäköisiä, tummia ja pienikokoisia, niin kuin kun hänkin. Ira sanoo samaa, jotakin omaan heimoa haluasi jäljittää, jotakin johon omana itsenään kuuluisi.

Mihin sitten ihminen seitsemänkymppisenä isää tarvitsee, on Leena-Riitta kysynyt itseltään? Se olisi se puuttuva pala, auttaisi minua vastaamaan kysymykseen, kuka minä olen.

Leena-Riitta on kirjoittanut isälle monta kirjettä, vihaisena, kaipaavana, surullisena ja vähän iloisenakin. Mutta allekirjoituksena on aina Salatyttäresi Suomesta.

Keskustele