Hyppää pääsisältöön

Flinkkilä & Tastula: Kunnes rauha heidät erotti

Kuvataiteilija Leena-Riitta Salminen selätti isättömyyden häpeän ja katkaisi vaikenemisen ketjun. Anne Flinkkilän vieraana myös historioitsija Ira Vihreälehto.
Toimittaja Anne Flinkkilän vieraina ovat historioitsija Ira Vihreälehto (vas.) ja kuvataiteilija Leena-Riitta Salminen. Kuvataiteilija Leena-Riitta Salminen selätti isättömyyden häpeän ja katkaisi vaikenemisen ketjun. Anne Flinkkilän vieraana myös historioitsija Ira Vihreälehto. Anne Flinkkilä (Yle),Yle TV1

TV1 lauantaina 17.3. klo 17.10 - 18.00, uusinta sunnuntaina 18.3. klo 9.05
Katsottavissa Yle Areenassa

Ottopentu, pikku-iivana, suvun synkkä salaisuus.

Koko kylä sen tiesi jo, mutta pieni Leena-Riitta sai kuulla totuuden vasta myöhemmin. Hän syntyi keväällä 1945 Hitlerin kuolinpäivänä pieneen mökkiin, puoli salaa, viranomaisten tietämättä. Sellainen pelko oli, että ryssänpennut lähetetään isiensä, vihollisen sotavankien kanssa Neuvostoliittoon, ehkä äidit pannaan samaan junaan. Oli parempi pysyä piilossa.

Kotkalainen kuvaamataidon opettaja ja kuvataiteilija Leena-Riitta Salminen ja historioitsija, tietokirjailija Ira Vihreälehto ovat toimittaja Anne Flinkkilän vieraina Flinkkilä & Tastula- keskusteluohjelmassa.

Samanlainen tulee kuin äidistään

Leena-Riitta on pala palalta jäljittänyt omaa historiaansa, törmännyt sekä omaan että muiden vaikenemiseen, häpeään, mutta saanut kokea myös löytämisen riemua.

Hän oli kuusivuotias, kun sai kuulla olevansa adoptoitu. Lapsuus oli karu ja yksinäinen. Adoptioäiti ei voinut hyväksyä omaa lapsettomuuttaan ja purki katkeruutensa lapseen.

Leena-Riitta sai kuulla, että hänen biologinen äitinsä tai synnyttäjä, niin kuin hän itse sanoo, oli moraaliton nainen. Kun pieni Leena-Riitta leikki nukella, adoptioäiti totesi, että samanlainen yksinäisen lapsen kanssa kulkija sinusta tulee kuin äidistäsikin.

Huonommuuden ja arvottomuuden tunne iskostui jo silloin, Leena-Riitta sanoo ja kertoo taistelleensa koko elämänsä niiden tunteiden ja ajatusten kanssa.

Arkuus ja häpeä sulkivat suun

Myöhemmin Leena-Riitta jäljitti äitinsä, tapasi ihan tavallisen naisen ja sai lopulta puristettua tiedon isästä. Ivan se oli, venäläinen sotavanki. Sinne palautettiin eikä sen koommin hänestä kuultu. Perheellinen mies, kolme tytärtä Neuvostoliitossa.

Leena-Riitta kertoo, että hänellä olisi ollut myöhemmin tilaisuuksia kysyä tarkempiakin tietoja aikalaisilta, mutta ei uskaltanut. Arkuus ja häpeä sulkivat suun.

Kun Leena-Riitta ja Ira tapasivat, kumpikin sanoo, että oli kuin sukulaisen olisi kohdannut. Jonkinlainen särö oli hyvä tunniste ja tiesihän Leena-Riitta jo Irasta. Ira oli jo monta vuotta etsinyt isänsä isää, Mikkelin lähellä Otavan koulutilalla töissä ollutta venäläistä sotavankia, kirjoittanut kirjankin.

Rakkaussuhde vihollisen kanssa

Ira arvelee, että jonkun puhumattomuuden padon hän on etsinnällään tullut avanneeksi. Hän tapaa jatkuvasti ihmisiä, jotka haluavat selvittää oman perheen tai suvun mysteerin, sen puhumattoman unohdetun ihmisen, joka on vaikuttanut suvun elämään tähän päivään asti.

Venäläisen sotavangin jälkeläisyys on ollut monien mielestä se synkin salaisuus, olihan suomalainen nainen suhteessa, ehkä jopa oikeassa rakkaussuhteessa vihollisen kanssa. Saksalaiset sentään olivat aseveljiä, ainakin aluksi. Mutta neuvostoliittolainen, oli sitten inkeriläinen, karjalainen, ukrainalainenkin, oli kuitenkin vihollinen.

Iran isä sai perunkirjoituksessa tietää, että isä olikin aivan joku muu kuin hänen isänä pitämänsä mies. Se oli kova järkytys, ei niinkään tieto sotavangista vaan petoksesta. Minulle on valehdeltu, muut ovat tienneet, mutta minulle ei ole kerrottu.

Tämän takia Ira sanookin, että hänen mielestään ei ole koskaan oikein salata lapsen alkuperä. Hän on nähnyt isänsä tuskan ja uutta kirjaansa varten haastatellut ison joukon ihmisiä, ja monelle häpeä ja salailu ovat aiheuttaneet elämänmittaiset vauriot sieluun.

Kuvassa iloisesti naurava mies

Kymmenen vuotta sitten Leena-Riitta sai viestin, että eräillä pitäjän nettisivuilla on kuva isästä. Siellähän se oli, iloisesti naurava mies porukan keskellä. Leena-Riitta sanoo purskahtaneensa itkuun, ilostakin, koska isä oli iloinen, ei sellainen synkkä vihollisvanki, joksi hän oli kuvitellut. Hän sai kuulla, että isä oli ollut pidetty luottovanki, jota pyydettiin tekemään tärkeät työt.

Leena-Riitta sanoo, että häpeä alkoi hälvetä ja tilalle tuli ylpeys isästä ja omasta taustasta. Mutta mysteeriksi jää, tiesikö isä, että Leena-Riitta oli tulossa, sota oli loppumassa ja vankien palautusjunat olivat valmiina.

"Kun saa oikeaa tietoa, häpeä hälvenee", sanoo Ira myös. Molemmat ovat tämän päivän metodein eli dna-tutkimuksen avulla selvitelleet myös etnisiä juuriaan ja saaneet tietoa, että todennäköisesti molemmat vangit olivat suomensukuisia, ehkä inkeriläisiä.

Puuttuva palanen

Leena-Riitta on tavannut monta kertaa mielessään kuvitteellisia sukulaisia, olisivatko samannäköisiä, tummia ja pienikokoisia, niin kuin kun hänkin. Ira sanoo samaa, jotakin omaan heimoa haluasi jäljittää, jotakin johon omana itsenään kuuluisi.

Mihin sitten ihminen seitsemänkymppisenä isää tarvitsee, on Leena-Riitta kysynyt itseltään? Se olisi se puuttuva pala, auttaisi minua vastaamaan kysymykseen, kuka minä olen.

Leena-Riitta on kirjoittanut isälle monta kirjettä, vihaisena, kaipaavana, surullisena ja vähän iloisenakin. Mutta allekirjoituksena on aina Salatyttäresi Suomesta.

Kommentit
  • Flinkkilä & Tastula: Oikeuspsykologi ja psykiatri perustivat duon: musiikki läpäisee mielen suojamuurit

    Oikeuspsykologin ja psykiatrin musiikilliset iltamat.

    Oli huhtikuinen ilta, kun kaikki muuttui. Oikeuspsykologi Julia Korkmanin äiti oli sairastanut syöpää, ja oli tullut aika sanoa hyvästit. Tuosta viimeisestä illasta syntyi myöhemmin Julian veljen käsissä kaunis laulu, jonka keskeinen sanoma on toivossa. Kun Julia laulaa Då vi ses igen eli Kun kohtaamme jälleen, kuulija liikuttuu, ehkä itkee, ehkä muistaa omia rakkaitaan. Siinä on musiikin suuri voima: se avaa mielen, se läpäisee meidän älylliset suojamuurimme.

  • Flinkkilä & Tastula: Matkaan tarvitaan suuret korvat ja pieni suu, vaihtokalsarit, valokuva kotoa, mutta sädekehä jääköön hyllylle

    Anne Flinkkilän vieraille kriisialueet ovat tuttuja.

    Mitä pitää ottaa mukaan, kun lähtee maailman kriisipesäkkeisiin avustustöihin? Puhtaat kalsarit, rulla vessapaperia, ja sitä paitsi, pitää olla suuret silmät ja pieni suu. Näin sanoo ensihoitolääkäri Teuvo Määttä, jolle ovat tuttuja niin Kamputsean kansanmurhan jaloista paenneet ihmiset, Kenian pakolaisleirit, ihmiskilpenä olo Irakissa, Pakistanin maanjäristysten uhrien auttaminen. Kotiasiat pitää olla kunnossa, omia tai muiden ongelmia ei voi lähteä pakoon, sanoo Teuvo. Vaikka moni niin tekeekin, hän on vuosien varrella huomannut.

  • Flinkkilä & Tastula: Miksi raiskaus on ollut Suomessa vähätelty rikos?

    Keskustelu seksuaalirikoksista kuohuttaa tunteita.

    Viime viikkoina Suomessa on puhuttu raiskauksista enemmän kuin ehkä koskaan. Rikosoikeuden professori emerita Terttu Utriainen muistuttaa, että naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden historia on Suomessa yllättävän lyhyt. Maarit Tastulan ohjelmassa aihetta kommentoi myös liikkeenjohdon konsultti, yrittäjä Rajkumar Sabanadesan, joka on johtanut useita turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksia.

  • Flinkkilä & Tastula: Pakopaikka, musta peitto, perjantai-illan paras kaveri - riippuvuuden monet kasvot

    Oma tila, oma vapaus? Milloin riippuvuudesta tulee ongelma?

    Pakko saada draamaa, kirjoitti toimittaja, tietokirjailija Ani Kellomäki blogissaan ja räjäytti lukijapankin. Juuri tuolta minustakin tuntuu, hänelle kerrottiin kerta toisensa jälkeen. Ani oli kertonut omasta lapsuudestaan kosteassa perheessä, siitä, miten arvaamattomuudesta tuli normi. Aikuisiällä hän hakeutui tilanteisiin, jotka herättivät suuria tunteita. Katastrofi oli parempi kuin sen odottelu.