Tuula Viitaniemi
Yle
Esityksen jälkeen mielessä hakkaa yksi ajatus yli muiden: kuinka verinen, väkivaltainen ja vihantäyteinen kotimaamme synty olikaan.
Lahden Kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla on upea, tärkeä näyttämöteos
Kävin viikonloppuna katsomassa Juha Malmivaaran ohjaaman kuusituntisen spektaakkelin. Ykkösosan katsoin perjantai-iltana ja kakkosen lauantaina päivänäytöksessä.
Tarinan intensiteetti säilyi, kun esitysten välillä ei ollut pitempää taukoa, eikä toisaalta istuminen käynyt raskaaksi.
Kuinka verinen, väkivaltainen ja vihantäyteinen kotimaamme synty olikaan.
Malmivaaran ohjaus toimi itselleni henkilökohtaisen Väinö Linna -rupeaman vaikuttavana päätöksenä. Päätin viimein, Suomen satavuotisjuhlien innoittamana, lukea Linnan trilogian. Lähtölaukaukseksi kävin vuosi sitten helmikuussa katsomassa Juha Luukkosen ohjauksen Seinäjoen kaupunginteatterissa. Komea, puhutteleva esitys sekin.
Romaanin kolmas osa on nyt viimeisiä lukuja vaille luettu, se oli minulla Lahden reissullakin matkalukemisena. Olen aina ollut lukutuokka, joten en ihan ymmärrä, miksi olen jättänyt teoksen lukemisen näin pitkälle. Mutta parempi todellakin myöhään kuin ei milloinkaan.
Tuntuu, että suhteeni kotimaahan ja sen historiaan on nyt Linnan ansiosta hurjan paljon syvällisempi, ja juurevampi.
Ari-Pekka Lahti on dramatisoinut Väinö Linnan trilogian todella taitavasti.
Esitys kutoo yhteen historian isoja tapahtumia ja yksilöiden kohtaloita. Välillä fokus on kylässä tai koko yhteiskunnassa: koko suuri näyttelijäjoukko liikkuu lavalla, yksilöt sulautuvat joukkoon. Sitten näkökulma vaihtuu. Pieni ihminen nousee valokeilaan.
Laajasta kuvasta leikataan lähikuvaan. Arjen uurastuksesta leikataan sotaan, paatoksesta nauruun, mustimmasta mustasta valon pilkahdukseen.
Ihmiset ovat pikkuruisia pärskeitä historian väkivaltaisissa aallokoissa
Näin Väinö Linna kirjoittaa, ja näin teatteriesitys kulkee.
Ohjaus on runsas, vauhdikas ja silti kirkas. Yksittäisistä henkilöistä saa kaiken pauhun keskellä otteen, heidän persoonansa ja tragediansa koskettavat. Samalla he silti ovat vain pikkuruisia pärskeitä historian väkivaltaisissa aallokoissa.
Omaperäisintä lahtelaisten tulkinnassa on sen läpikotainen tanssillisuus. Panu Varstalan jykevät koreografiat ovat tasavertainen osa kerrontaa. Monia asioita ei tarvitse sanoa, ne tanssitaan, tai lauletaan.
Jännittävää on se, miten jonkin historian käänteen voikin kertoa tanssimalla niin tarkasti.
Liikkeeseen ja rytmiin tiivistyy olennainen lukuisissa kohtauksessa: oli kyse sitten suon kuokinnasta, kattotalkoista, Lapuan liikkeen noususta, lasten oppitunnista tai vaikka vihan tai tuskan purkautumisesta.
Tanssia voi senkin, miltä tuntuu tarpoa arjessa eteenpäin, vaikka kipu kuinka korventaisi.
Miten jonkin historian käänteen voikin kertoa tanssimalla niin tarkasti.
Tanssikohtaukset korostavat sitä, kuinka ihmiset tempautuvat mukaan aatteisiin ja virtauksiin. Vahvasti kajahtavat laulut tekevät samaa.
Musiikki soi Lahden suurella näyttämöllä kauniisti ja täyteläisesti, oli kyse sitten herkästä haitarisoolosta ja koko voimallaan laulavasta näyttelijäjoukosta.
Esityksen alku korostaa ihmiselämän sattumanvaraisuutta ja epäreiluutta. Näyttelijät astelevat näyttämölle alusvaatteissaan, hauraina, yhdenkaltaisina. Sitten he pukevat rooliasun ja kohtalon ylleen. Samanlaisia ihmisiä he ovat kaikki, mutta niin vain yhdestä tulee herra ja toisesta rääsyläinen.
Yksi saa elää, toisen täytyy kuolla.
Monet näyttämökuvat painuvat syvälle mieleen. Katosta roikkuvat juurakot, kurkien tanssi suolla, punaisten tappion hetkellä katosta alas laskeutuvat vaatteet, Hennalan vankileirin piikkilankaselli. Minna Välimäen lavastus on runollinen, kaunis ja silti sopivasti karu.
Näyttelijät astelevat näyttämölle alusvaatteissaan, hauraina, yhdenkaltaisina.
Huomaan, että ei tee oikeastaan mieli juuri kirjoittaa yksittäisistä näyttelijöistä, sen verran kollektiivinen esitys on. Näyttelijät ja muusikot ovat loistavia ja he kertovat tätä tarinaa yhdessä, iskevät lapion maahan tai kiväärin olalle yhdessä. Heikkoa kohtaa ei kerta kaikkiaan ole.
Tutuilta tuntuvat, kaikki nämä ihmiset.
Esityksen päätyttyä putsaan olkalaukustani kyynelten kastelemia nenäliinatuppoja. Olen itkenyt Koskelan Akustia ja Aleksia, Voittoa, Eeroa ja Vilhoa, Leppäsen Valtua, Laurilan Elmaa. Olen nauranut Kankaanpään Eliaksen ja Kivivuoren Oton tokaisuille, elänyt mukana Jussin ja Alman uurastuksessa, Akselin ja Elinan raadannassa, rakkaudessa ja surussa.
Olen ihmetellyt ruustinnan palavia puheita, äänestänyt Kivivuoren Jannea, ymmärtänyt yhtä lailla niin rovastin epäröintiä kuin Leppäsen Aunen raadollista taivalta. Tutuilta tuntuvat, kaikki nämä ihmiset.
Esitys sai ensi-iltansa lokakuussa, ja se pyörii toukokuulle saakka.
Viikonlopun esityksissä katsomossa oli runsaasti väkeä mutta paljon enemmänkin olisi mahtunut. Se on sääli, sillä tulkinta on poikkeuksellisen hienoa teatteria.
Tehkää ihmeessä teatterimatka Lahteen, tämän esityksen vuoksi kannattaa lähteä kauempaakin.
En nimittäin tiedä, miten tätä tarinaa voisi enää vahvemmin näyttämöllä kertoa.
Täällä Pohjantähden alla, osat 1 ja 2. Alkuteos Väinö Linna. Dramatisointi Ari-Pekka Lahti, ohjaus Juha Malmivaara.Koreografia Panu Varstala, lavastus Minna Välimäki. Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava. Valosuunnittelu Kari Laukkanen. Äänisuunnittelu Kai Poutanen. Musiikki Hannu Kella. Muusikot Hannu Kella ja Martti Peippo
Rooleissa: Hiski Grönstrand, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Anna Pitkämäki, Satu Säävälä, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö, Timo Välisaari sekä Jarkko Lahti (vier.)
Haastattelin 13.2.2017 Kultakuume-ohjelmaan ohjaaja Juha Luukkosta, joka kertoo Seinäjoen kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla -ohjauksestaan ja suhteestaan Väinö Linnaan.
Edit: Korjattu näyttelijän nimi. Maiju Saarisen tilalla Aune Leppästä näyttelee Anna Pitkämäki.
