Hyppää pääsisältöön

Lahden kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla vie vahvasti läpi väkivaltaisen historian

Jussi Koskela kuokkii suota. Roolissa Aki Raiskio.
Jussi Koskela kuokkii suota. Roolissa Aki Raiskio. Kuva: Lahden kaupunginteatteri / Robert Seger Täällä pohjantähden alla,Lahden kaupunginteatteri

Esityksen jälkeen mielessä hakkaa yksi ajatus yli muiden: kuinka verinen, väkivaltainen ja vihantäyteinen kotimaamme synty olikaan.

Lahden Kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla on upea, tärkeä näyttämöteos

Kävin viikonloppuna katsomassa Juha Malmivaaran ohjaaman kuusituntisen spektaakkelin. Ykkösosan katsoin perjantai-iltana ja kakkosen lauantaina päivänäytöksessä.

Tarinan intensiteetti säilyi, kun esitysten välillä ei ollut pitempää taukoa, eikä toisaalta istuminen käynyt raskaaksi.

Kuinka verinen, väkivaltainen ja vihantäyteinen kotimaamme synty olikaan.

Malmivaaran ohjaus toimi itselleni henkilökohtaisen Väinö Linna -rupeaman vaikuttavana päätöksenä. Päätin viimein, Suomen satavuotisjuhlien innoittamana, lukea Linnan trilogian. Lähtölaukaukseksi kävin vuosi sitten helmikuussa katsomassa Juha Luukkosen ohjauksen Seinäjoen kaupunginteatterissa. Komea, puhutteleva esitys sekin.

Lahden kaupunginteatterin näyttelijät lavalla: kukin istuu tuolillaan hiljaa.
Lahden kaupunginteatterin näyttelijät lavalla: kukin istuu tuolillaan hiljaa. Kuva: Lahden kaupunginteatteri/ Robert Seger Täällä pohjantähden alla,Lahden kaupunginteatteri

Romaanin kolmas osa on nyt viimeisiä lukuja vaille luettu, se oli minulla Lahden reissullakin matkalukemisena. Olen aina ollut lukutuokka, joten en ihan ymmärrä, miksi olen jättänyt teoksen lukemisen näin pitkälle. Mutta parempi todellakin myöhään kuin ei milloinkaan.

Tuntuu, että suhteeni kotimaahan ja sen historiaan on nyt Linnan ansiosta hurjan paljon syvällisempi, ja juurevampi.

Jussi Koskela kylvää viljaa, Alma Koskela riemuitsee. Rooleissa Aki Raiskio ja Lumikki Väinämö-
Jussi kylvää viljan ja laittaa uuden elämän alulle. Aki Raiskion Jussi ja Lumikki Väinämön Alma ovat tarinan ja näyttämön kantavia voimia Jussi Koskela kylvää viljaa, Alma Koskela riemuitsee. Rooleissa Aki Raiskio ja Lumikki Väinämö- Kuva: Lahden kaupunginteatteri / Robert Seger Täällä pohjantähden alla,Lahden kaupunginteatteri

Ari-Pekka Lahti on dramatisoinut Väinö Linnan trilogian todella taitavasti.

Esitys kutoo yhteen historian isoja tapahtumia ja yksilöiden kohtaloita. Välillä fokus on kylässä tai koko yhteiskunnassa: koko suuri näyttelijäjoukko liikkuu lavalla, yksilöt sulautuvat joukkoon. Sitten näkökulma vaihtuu. Pieni ihminen nousee valokeilaan.

Laajasta kuvasta leikataan lähikuvaan. Arjen uurastuksesta leikataan sotaan, paatoksesta nauruun, mustimmasta mustasta valon pilkahdukseen.

Ihmiset ovat pikkuruisia pärskeitä historian väkivaltaisissa aallokoissa

Näin Väinö Linna kirjoittaa, ja näin teatteriesitys kulkee.

Ohjaus on runsas, vauhdikas ja silti kirkas. Yksittäisistä henkilöistä saa kaiken pauhun keskellä otteen, heidän persoonansa ja tragediansa koskettavat. Samalla he silti ovat vain pikkuruisia pärskeitä historian väkivaltaisissa aallokoissa.

Punaiset juoksevat lippu liehuen halki näyttämön. Etualalla Maiju Saarinen ja Tapani Kalliomäki.
Etualalla juoksee Maiju Saarinen. Häntä paikkaa nyt Anna Pitkämäki, joka näytteli mm. Aune Leppästä Punaiset juoksevat lippu liehuen halki näyttämön. Etualalla Maiju Saarinen ja Tapani Kalliomäki. Kuva: Lahden kaupunginteatteri/ Robert Seger Täällä pohjantähden alla,Lahden kaupunginteatteri

Omaperäisintä lahtelaisten tulkinnassa on sen läpikotainen tanssillisuus. Panu Varstalan jykevät koreografiat ovat tasavertainen osa kerrontaa. Monia asioita ei tarvitse sanoa, ne tanssitaan, tai lauletaan.

Jännittävää on se, miten jonkin historian käänteen voikin kertoa tanssimalla niin tarkasti.

Liikkeeseen ja rytmiin tiivistyy olennainen lukuisissa kohtauksessa: oli kyse sitten suon kuokinnasta, kattotalkoista, Lapuan liikkeen noususta, lasten oppitunnista tai vaikka vihan tai tuskan purkautumisesta.

Tanssia voi senkin, miltä tuntuu tarpoa arjessa eteenpäin, vaikka kipu kuinka korventaisi.

Miten jonkin historian käänteen voikin kertoa tanssimalla niin tarkasti.

Tanssikohtaukset korostavat sitä, kuinka ihmiset tempautuvat mukaan aatteisiin ja virtauksiin. Vahvasti kajahtavat laulut tekevät samaa.

Musiikki soi Lahden suurella näyttämöllä kauniisti ja täyteläisesti, oli kyse sitten herkästä haitarisoolosta ja koko voimallaan laulavasta näyttelijäjoukosta.

Koskelan Elina ja Akseli tanssivat. Rooleissa Liisa Loponen ja Tapani Kalliomäki.
Elina ja Akseli, loistavat Liisa Loponen ja Tapani Kalliomäki, vievät katsojan läpi Koskelan perheen kovan kohtalon. Koskelan Elina ja Akseli tanssivat. Rooleissa Liisa Loponen ja Tapani Kalliomäki. Kuva: Lahden kaupunginteatteri / Robert Seger Täällä pohjantähden alla,Lahden kaupunginteatteri

Esityksen alku korostaa ihmiselämän sattumanvaraisuutta ja epäreiluutta. Näyttelijät astelevat näyttämölle alusvaatteissaan, hauraina, yhdenkaltaisina. Sitten he pukevat rooliasun ja kohtalon ylleen. Samanlaisia ihmisiä he ovat kaikki, mutta niin vain yhdestä tulee herra ja toisesta rääsyläinen.

Yksi saa elää, toisen täytyy kuolla.

Monet näyttämökuvat painuvat syvälle mieleen. Katosta roikkuvat juurakot, kurkien tanssi suolla, punaisten tappion hetkellä katosta alas laskeutuvat vaatteet, Hennalan vankileirin piikkilankaselli. Minna Välimäen lavastus on runollinen, kaunis ja silti sopivasti karu.

Näyttelijät astelevat näyttämölle alusvaatteissaan, hauraina, yhdenkaltaisina.
Punavankeja piikkilangan takana Hennalan vankileirillä.
Punavankeja Hennalan vankileirillä. Punavankeja piikkilangan takana Hennalan vankileirillä. Kuva: Lahden kaupunginteatteri/ Robert Seger Hennalan vankileiri,Täällä Pohjantähden alla,Lahden kaupunginteatteri

Huomaan, että ei tee oikeastaan mieli juuri kirjoittaa yksittäisistä näyttelijöistä, sen verran kollektiivinen esitys on. Näyttelijät ja muusikot ovat loistavia ja he kertovat tätä tarinaa yhdessä, iskevät lapion maahan tai kiväärin olalle yhdessä. Heikkoa kohtaa ei kerta kaikkiaan ole.

Tutuilta tuntuvat, kaikki nämä ihmiset.

Esityksen päätyttyä putsaan olkalaukustani kyynelten kastelemia nenäliinatuppoja. Olen itkenyt Koskelan Akustia ja Aleksia, Voittoa, Eeroa ja Vilhoa, Leppäsen Valtua, Laurilan Elmaa. Olen nauranut Kankaanpään Eliaksen ja Kivivuoren Oton tokaisuille, elänyt mukana Jussin ja Alman uurastuksessa, Akselin ja Elinan raadannassa, rakkaudessa ja surussa.

Olen ihmetellyt ruustinnan palavia puheita, äänestänyt Kivivuoren Jannea, ymmärtänyt yhtä lailla niin rovastin epäröintiä kuin Leppäsen Aunen raadollista taivalta. Tutuilta tuntuvat, kaikki nämä ihmiset.

Täällä Pohjantähden alla Lahden kaupunginteatterissa.
Ruustinna pyörityksessä. Laura Huhtamaa teki roolin kiihkeästi ja notkeasti, hän syttyi ja paloi aatteensa voimasta. Täällä Pohjantähden alla Lahden kaupunginteatterissa. Kuva: Lahden kaupunginteatteri / Robert Seger Täällä pohjantähden alla,Lahden kaupunginteatteri

Esitys sai ensi-iltansa lokakuussa, ja se pyörii toukokuulle saakka.

Viikonlopun esityksissä katsomossa oli runsaasti väkeä mutta paljon enemmänkin olisi mahtunut. Se on sääli, sillä tulkinta on poikkeuksellisen hienoa teatteria.

Tehkää ihmeessä teatterimatka Lahteen, tämän esityksen vuoksi kannattaa lähteä kauempaakin.

En nimittäin tiedä, miten tätä tarinaa voisi enää vahvemmin näyttämöllä kertoa.


Täällä Pohjantähden alla, osat 1 ja 2. Alkuteos Väinö Linna. Dramatisointi Ari-Pekka Lahti, ohjaus Juha Malmivaara.Koreografia Panu Varstala, lavastus Minna Välimäki. Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava. Valosuunnittelu Kari Laukkanen. Äänisuunnittelu Kai Poutanen. Musiikki Hannu Kella. Muusikot Hannu Kella ja Martti Peippo
Rooleissa: Hiski Grönstrand, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Anna Pitkämäki, Satu Säävälä, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö, Timo Välisaari sekä Jarkko Lahti (vier.)

Haastattelin 13.2.2017 Kultakuume-ohjelmaan ohjaaja Juha Luukkosta, joka kertoo Seinäjoen kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla -ohjauksestaan ja suhteestaan Väinö Linnaan.

Edit: Korjattu näyttelijän nimi. Maiju Saarisen tilalla Aune Leppästä näyttelee Anna Pitkämäki.

Penkkitaiteilija

Kommentit
  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri