Hyppää pääsisältöön

”Minne menet, Venäjä?” – Itänaapurin nykyelokuva tuijottaa synkkyyteen

Rakkautta vailla
Rakkautta vailla Kuva: Arte France cinema Loveless

Venäjän tunnetuin elokuvantekijä Andrei Zvjagintsev on kotimaassaan kiistelty henkilö. Maan maineen likaamisesta syytetty ohjaaja kiistää olevansa poliittinen taiteilija.

Boris ja Ksenja huutavat toisilleen. Kun iso mies solvaa, marssii tuleva ex-vaimo huoneen poikki ja sulkee oven.

Kumpikaan ei huomaa oven takana itkevää lasta.

Näin repiviä perheriitoja nähdään elokuvissa vain harvoin, ja nyt ollaan vasta alkumetreillä. Venäläisen Andrei Zvjagintsevin elokuva Rakkautta vailla (Nelyubov, 2017) on ahdistava sukellus onnettoman avioliiton loppuvaiheisiin ja kahden ihmisen väliseen kylmyyteen, jonka uhri on joku muu kuin he itse.

Sen jälkeen, kun elokuva kadonnutta poikaansa etsivästä pariskunnasta voitti tuomariston palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla, se on ollut ehdolla muun muassa Oscarin ja Golden Globen saajaksi. Se ei ole ihan yleistä elokuvalle, joka on yhtä hauska kuin kaulavaltimoa hivelevä partaveitsi.

Tummilla sävyillä ohjaaja maalaa kuvan rikki menneestä Venäjästä. Se on tuttu kuva kaikille venäläisiä nykyelokuvia katsoneille. Niissä itäinen naapurimme on pimeä paikka, jossa ihmisillä ei ole tilaa hengittää, saati sitten välittää toisistaan.

- Voin kertoa vain asioista, jotka minä tunnen. Asun Venäjällä ja olen asunut siellä koko elämäni. Siksi teen elokuvia, jotka tapahtuvat siellä, Zvjagintsev kertoi Cannesin elokuvajuhlilla.

Sysimustaa ja pilkkopimeää

Zvjagintsev ei ole yksin angsteinensa. Umpikujan tunne on hallinnut venäläistä taide-elokuvaa koko 2000-luvun. Elokuvafestivaaleilla lipun ostaminen venäläiseen elokuvaan on ollut myös lupaus siitä, että teatterista saa lähteä kaiken toivonsa menettäneenä.

Länsimaissa esitetyt venäläiset elokuvat etenevät yleensä näin:

On päähenkilö, yleensä Moskovan ulkopuolelta, usein hivenen kyyninen, ehkä silti optimisti. Hän toivoo hartaasti jotakin pientä, esimerkiksi näkevänsä rakastettunsa.

Alusta asti tuo toive on hankala toteuttaa. Pian käy ilmi, että se on täysin mahdoton. Miksi? Koska valtio tai viranomainen estää sen.

Epätoivoisten yritysten jälkeen elokuva päättyy synkimpään slaavilaiseen nuottiin. Salista poistuvan päässä kaikuu pitkään: älä toivo mahdotonta.

Rakkautta vailla -elokuvassa riitelevää pariskuntaa esittävät Aleksei Rozin ja Marjana Spivak myöntävät, ettei tämän elokuvan ole tarkoitus viihdyttää.

- Elokuva vie katsojansa äärirajoille. Se pakottaa pois mukavuusalueelta. Se ei ole millään tavalla viihdyttävä. Se on kuitenkin hyvä kokemus, koska se pakottaa sydämesi sykkimään, Rozin sanoo.

Nykyajan sankareita

Vodka virtaa ja ruuti tuoksuu ilmassa, kun Kalashnikov paukuttaa hylsyjä rantahiekkaan. Keski-ikäiset siperialaismiehet ovat tulleet piknikille joen uomaan. Paremman puutteessa ampumaharjoituksen maalitauluksi on tuotu Venäjän entisten presidenttien muotokuvia.

Kuva on Zvjagintsevin edellisestä elokuvasta Leviathan (2014), jossa kaikkialle tunkeva korruptio musersi pienen ihmisen kuin maansiirtokone hänen talonsa.

Haastatteluissa ohjaaja kuitenkin toistaa yhä uudestaan, että hän ei ole poliittinen ohjaaja.

- En halua käyttää aikaani ja elokuvaa kohtaan tuntemaani intohimoani poliittisten järjestelmien arvostelemiseen, hän sanoo nyt.

- Se, että minua on sanottu poliittiseksi ohjaajaksi, johtuu siitä, että tarkkailen elämää ja näen, että kaikki kotimaassani ei ole hyvää ja positiivista. Näytän sen, mutta en ole aktivisti enkä halua olla sellainen.

Toivoa etsimässä

Leviathaniin verrattuna Rakkautta vailla on kuin onkin intiimimpi teos. Silti myös uuden elokuvan kylmän ja pimeän ihmiskuvan taustalla välähtelee epätoivoisia kuvia yhteiskunnasta:

Kaikki elokuvan henkilöt ovat ammatillisesti menestyneitä ja hyvinvoivia, mutta ihmissuhteista he osaavat hakea vain hyötyä itselleen. Ahdistus lisääntyy työpaikalla, joka pitää huolta työntekijöistään, mutta kontrolloi heidän henkilökohtaista elämäänsä.

Nämä esimerkit voisi kuitata vielä kyynisyytenä, mutta kun viranomaiset kieltäytyvät kadonneen lapsen etsimisestä ja ainoa toivo on ryhmä vapaaehtoisia, alkaa koko elokuva tuntua synkeältä julkilausumalta yhteiskunnan tilasta.

Kysyn Zvjagintsevilta, miksi hän halusi tehdä niin läpeensä synkän elokuvan. Hän sanoo, ettei ymmärrä kysymystä.

- Minulta kysytään tätä paljon. Ymmärtäisin jos kyseessä olisi Leviathan. Minusta uudessa elokuvassani on paljon positiivista. Vapaaehtoiset, jotka uhraavat aikansa etsiäkseen poikaa, jota eivät edes tunne, ovat nykyajan sankareita. Sellaisten ihmisten olemassaolo luo toivoa. Elokuvani ei ole toivoton, se on toivo.

Taiteilijat ja valtion koura

Venäjän valtio on viime vuosina ottanut entistä tiukemman linjan siihen, millaista kulttuuria maassa saa tehdä. Kulttuuriministeriö on muun muassa julkaissut listan aiheista, jotka voivat saada julkista rahoitusta.

Neljä vuotta sitten säädetty laki puolestaan kieltää muun muassa kiroilun elokuvissa. Lakia sovelletaan vaihtelevasti, mutta se mahdollistaa elokuvan julkisen esittämisen kiellon.

Jotkut ohjaajat ovat ottaneet heille tarjotun aktivistin aseman avosylin vastaan. Esimerkiksi Venäjän toimia Ukrainassa arvostelleen Sergei Loznitsan A Gentle Creaturea ei Venäjällä ole esitetty eikä varmasti tullakaan esittämään.

Ohjaaja Kiril Serebrennikov on puolestaan asetettu kotiarestiin Moskovassa. Esimerkiksi Euroopan elokuva-akatemia on protestoinut Serebrennikovin pidätystä ja kutsunut sitä poliittisesti motivoiduksi.

Ulkomaisista elokuvista Venäjällä on sensuroitu kokonaan Armando Iannuccin The Death of Stalin, jonka sysimusta komedia nimenomaan irvailee kaikelle sensuurille ja valtiojohtoiselle pakottamiselle.

Kollegoihinsa nähden Zvjagintsev on päässyt vähällä. Leviathan ja Rakkautta vailla on kumpikin nähty Venäjällä elokuvateattereissa, kun ne on ensin äänitetty uudestaan ilman kirosanoja. Jälkimmäisen tuottajat eivät edes yrittäneet hakea elokuvalleen kulttuuriministeriön rahoitusta.

Ei siis ole mikään ihme, etteivät venäläiset elokuvaohjaajat halua puhua politiikasta. On helpompi tehdä elokuva, joka tapahtuu rikkinäisessä järjestelmässä, ja sanoa kuvaavansa vain elämää.

Kätkettyä kritiikkiä?

Palataan Cannesiin. Toimittajajoukko on hiljaa. Haastattelutilaisuudessa Zvjagintsev on jälleen kerran kiistänyt olevansa poliittinen ohjaaja. Silti toimittajien kysymykset koskevat uudestaan ja uudestaan Venäjän politiikkaa.

Edes tämä toistuvien kysymysten ja vastaukseksi saadun kiertelyn pingis ei ole mitään uutta. Festivaaleilla tehdyissä haastatteluissa Zvjagintsev on aina kieltänyt olevansa poliittinen.

Kotona Venäjällä hän on kuitenkin antanut palaa, oli haastattelijana sitten Yle tai The Guardian.

Väistelytaktiikkaa voi yrittää ymmärtää muistamalla, miten Neuvostoliiton taiteilijat loivat sensuurin kiertämiseksi monitasoisia teoksia, joita saattoi yhtä aikaa pitää kriittisinä tai täysin vaarattomina. Esimerkiksi monet absurdin teatterin mestariteokset tulivat itäblokin sosialistisista maista. Kritiikki piilotettiin hölynpölyn taakse.

Toisin kuin neuvostotaiteilijat, venäläiset nykyelokuvantekijät tuntuvat kätkevän sanomansa näkyville. Kun heiltä kysytään, heidän kritiikkinsä onkin vain kuva todellisuudesta.

Realismia Venäjä-verkkareissa

Rossija. Valtion nimi koristaa urheilutakkia, joka yllään Ksenja juoksee luksusasunnon parvekkeelle asennetulla juoksumatolla. Ikkunan takana Venäjän valtion tv-kanava näyttää uutiskuvaa Ukrainan sodan alkuvaiheista.

- Ylläni olevat Boscon verkkarit olivat Sotshin olympialaisten virallinen puku. Tv-uutiset ovat samalta vuodelta ja samalta kuukaudelta, jolloin elokuva tapahtuu, Spivak perustelee.

Ihan totta. Yhdeltä kannalta tarkasteltuna kaikki kohtauksessa nähty on ”vain” realistista. Toisaalta ei tarvitse valtavan suurta mielikuvitusta nähdäkseen yhtäläisyys talvikisojen nationalistisen hurmoksen ja Venäjällä isänmaan oikeuksien puolustamiseksi kuvatun sotaretken välillä.

Mutta onko Zvjagintsevin uuden elokuvan epätoivoinen miljöö ohjaajan valinta sen epäkohtien takia? Vai uivatko yhteiskunnan ongelmat väkisinkin elokuvaan, joka kuvaa elämää?

Vastauksen tietää vain Zvjagintsev. Yhdessä haastattelussa hän on kutsunut juoksumatolla tapahtuvaa kohtausta hatunnostoksi Nikolai Gogolile ja Kuolleiden sielujen lopulle, jossa kirjailija heittää ilmoille kysymyksen ilman vastausta:

Minne sinä kiidät, Venäjä, vastaa?