Hyppää pääsisältöön

Ukrainalainen sotavanki oli suomalaiselle Riitalle isän korvike

Kuvassa sotavangit rakentavat suomalaisten sotilaiden valvonnassa vajaa.
Sotavangit rakentavat lautavajaa suomalaisten sotilaiden valvoessa. Kuvassa sotavangit rakentavat suomalaisten sotilaiden valvonnassa vajaa. Kuva: SA-kuva sotavangit

Sota-aikana suomalaiset vangitsivat yhteensä noin 67 000 sotavankia, joista osa sijoitettiin sotavankileireiltä maataloihin työvoimaksi. Tilallisten ja sotavankien välille syntyi usein siteitä, joita edes rauhan tuoma ero ei voinut katkaista.

– Kerran hän välttämättä halusi poimia minulle villimansikoita sellaisesta paikasta, jossa oli paljon pisteleviä nokkosia. Minä muistan huudelleeni, että nyt riittää jo, tule sieltä pois, mutta hän poimi astian täyteen siellä nokkospuskassa.

Näin muistelee lapsuuttaan nyt 79-vuotias Riitta Heikkinen. Tapahtuma voisi kenties olla kenen tahansa suomalaisen sota-ajan lapsen muisto, mutta Riitan kohdalla tarinan ”hän” olikin ukrainalainen sotavanki.

Hänen nimensä oli Andrei.

Andrei tuotiin Riitan kotitilalle Pelson sotavankileiriltä Oulusta yhdessä toisen sotavangin Nikolain kanssa. Riitan isän riuska sisko oli lähtenyt mukaan vankeja hakemaan, jos vaikka sattuisivat yrittämään karkuun.

Huoli oli kuitenkin turha. Vangit olivat niin nälkiintyneitä, että heidän kätensä olivat kiertyneet lähelle kehoa ja he huojuivat heikkoina edestakaisin. Nälkäkuolema oli lähellä.

Riitan kotona Utajärvellä Andrei ja Nikolai sijoitettiin 10x10 metrin kokoiseen pirttiin molemmat eri nurkkiin. Heidät oli pakko raahata pöydän ääreen syömään, sillä itse he eivät olisi jaksaneet.

– Ensin he vain makasivat pari viikkoa ja söivät kauravelliä. Mitään sen tuhdimpaa ei nälkäkuoleman partaalla oleville uskaltanut syöttää. Läpihän se olisi vain tullut, Riitta muistelee Andrein ja Nikolain saapumista. Hän oli tuolloin 4-vuotias.

Luottamus syntyy

Andrei alkoi heti parin päivän jälkeen katsoa silmiin, mikä Riitan mielestä oli merkki luottamuksesta. Nikolai puolestaan julisti olevansa kommunisti ja venäläinen, eikä liioin ottanut kontaktia talon väkeen. Töiden jälkeen, jos Nikolai niitä teki, hän painui omaan nurkkaansa tekemään puhdetöitä tai kirjoittamaan kirjeitä.

Andrei taas oli toista maata, avoin ja ulospäinsuuntautunut. Hän kohteli Riittaa kuin omaa tytärtään.

– Hän näytti minulle kuvaa vaimostaan ja kahdesta tyttärestään. Itkien hän painoi kuvaa rintaansa vasten ja ikävöi heitä. Ehkä Andrei tykkäsi huolehtia minusta siksi, että olin suunnilleen saman ikäinen kuin hänen tyttärensä, Riitta pohtii.

Andreista tuli Riitalle hyvin tärkeä. Omat vanhemmat olivat paljon poissa, isä sodassa ja äiti töissä sairaalassa. Andrein kanssa Riitta ei kokenut olevansa yksinäinen.

– Hän kutsui minua aina pieneksi tytöksi. Ohi kulkiessaan hän sipaisi aina hiuksiani ja työpäivän jälkeen hän koppasi minut syliin ja heitti korkealle ilmaan. Voimistuttuaan hän oli hyvin vahva ja harteikas, Riitta muistelee haikeana.

Andrei oli Riitan mukaan lempeä ja hyväntahtoinen. Hän oli hyvä työmies eikä osoittanut epäluottamuksen merkkejä. Riitta uskoo Andrein olleen varmaankin kiitollinen heille siitä, että jäi henkiin.

Kommunikointi onnistui myös hyvin perheen aitassa asuneen inkeriläis-mummo Marian avustuksella. Lopulta Andrei osasi myös vähän suomea ja Riitta puolestaan ymmärtää yhä ukrainaa.

– Hän oli hyvin innokas oppimaan ja kätevä käsistään. Usein hän kysyi ”Mikä tämä on suomeksi?” osoittaen samalla jotain esinettä. Hän osasi myös tehdä hampusta köyttä ja opetti sen minullekin.

Ei vanki, vaan ihminen

Vanki-sanan käyttö herättää Riitassa negatiivisia tunteita. Andrei kun ei ollut hänelle koskaan vanki.

– Ei lapsi tee eroja ihmisten välille. En koskaan ajatellut, että he olisivat vankeja vaan vieraan maan ihmisiä. Vanhempanikin suhtautuivat heihin inhimillisesti. Samaa ruokaa söivät samassa pöydässä ja juuri niin paljon kuin halusivat.

Säännösten mukaan sotavankien ruoka olisi pitänyt punnita, heille olisi pitänyt järjestää lukittu tila yöksi ja heitä olisi pitänyt vartioida aina työtehtävissä. Riitan perheessä näitä säännöksiä ei kuitenkaan noudatettu. Kuinka olisi edes voitu, kun aikuisia ei talossa päiväsaikaan ollut. Eivätkä he kokeneet siihen tarvettakaan.

– Kerran jouluaattona meille tuli tarkastaja, joka vaati heti, että Andreille ja Nikolaille on laitettava erillinen pöytä, ei pöytäliinaa eikä varsinkaan kynttilää. Ruokakin vaadittiin punnittavaksi, mutta äiti sanoi, että on meillä parempaakin tekemistä kuin alkaa ruokaa punnitsemaan.

Riitan mukaan tarkastaja itse istui pöytään nauttimaan jouluateriaa, kun Andrei ja Nikolai joutuivat erilliseen pöytään.

– Hän oli sellainen tyhjäntärkeä eikä pitänyt Andreita ja Nikolaita ihmisinä. Kyllä se joulu oli meillä hieman edellisiä hiljaisempi, Riitta pohtii.

”Kun se ikävöi sitä ryssää niin kovin”

Sodan loputtua Andrei ei olisi halunnut lähteä Suomesta. Venäjälle päätyminen tarkoitti tuohon aikaan vankileirille joutumista, sillä vihollisen vangiksi jääminen oli häpeällistä. Riitan isä kävikin Helsingissä asti pyytämässä, että Andrei voisi jäädä heille. Tämä ei kuitenkaan onnistunut. Andrei yritettiin myös salakuljettaa Ruotsiin.

– Muistan kuulleeni eräänä yönä, kuinka isä sanoi Andreille, että nyt lähdetään. Muistan ulkona seisoneen mustan auton ja uskon sen kuuluneen poliisille, sillä sellaisia autoja ei siihen aikaan monilla ollut. Yritys kuitenkin epäonnistui ja he palasivat takaisin.

Kun Andrei sitten rauhan tultua joutui lähtemään takaisin Venäjälle, Riitan sydän särkyi. Niin tärkeä Andrei oli hänelle.

– Minä luulin, että kuolen, kun Andrei vietiin. Hän oli ollut meillä kuitenkin useamman vuoden. Olin niin surullinen, että vanhemmatkin miettivät, mitä tuolle tytölle pitäisi tehdä, kun se ikävöi sitä ryssää niin kauheasti.

Andreista ei enää kuultu, mutta Riitan kodissa asunut inkeriläis-mummo Maria lähetti vuosia myöhemmin kirjeen. Kirjeessä hän mainitsi Andreinkin olevan samalla vankileirillä Siperiassa.

Riitta on yrittänyt löytää Andreista tietoja, mutta löydökset ovat olleet usein vesiperiä. Hetki sitten Riitta kuitenkin sai arkistosta tiedon eräästä Alexanderista.

– Muutoin tiedot sopivat Andreihin hyvin, mutta tämän miehen nimi on Alexander. Voihan toki olla mahdollista, että olemme kutsuneet häntä väärällä nimellä tai hän on vaihtanut nimensä, Riitta pohtii toivoa äänessään.

Tällä hetkellä Kansallisarkisto tarkistaa Alexanderin tietoja.

– Minä olisin kauhean iloinen, jos löytäisin Andrein sukulaisia. Kertoisin heille, miten hyvä ihminen hän oli. Sotavangit olivat muiden mielestä ala-arvoisia ihmisiä, mutta sitä Andrei ei todellakaan ollut.

Lähteenä käytetty myös Ira Vihreälehdon kirjaa: Kunnes rauha heidät erotti, Atena 2018.