Hyppää pääsisältöön

Kotimaisen proosan lestadiolaiskuvaukset ovat tirkistysikkunoita suljetun yhteisön elämään

Nainen poistuu talosta kantamuksineen
Nainen poistuu talosta kantamuksineen Kuva: Heidi Gabrielsson/YLE lestadiolaisuus,kirkko,Pohjanmaa

Tirkistelyikkunoita suljettuun yhteisöön. Tarinoita perheistä, joille Raamattu sanelee tavan elää. Toiseuden kuvauksia nyky-Suomessa. Uskonnollisten yhteisöjen kuvaukset kotimaisessa proosassa ovat lisääntyneet 2000-luvulla. Yleisin aiheista on lestadiolaisuus, maamme suurin herätysliike. Suurin osa tarinoista on liikkeestä irtautuneiden kirjailijoiden teoksia, sillä ulkopuolelta kirjoittaminen antaa vapautta.

”Minun papallani ja yhteisölläni oli oma käsityksensä rakkaudesta. Voin nähdä ja ymmärtää sen, mutta en voi jakaa sitä. Minun uskoni kompastuu silloin, kun inhimillinen myötätunto ihmistä kohtaan täytyy kuolettaa Jumalan nimissä.”

Näin miettii mies isoisänsä kuolinvuoteen äärellä Pauliina Rauhalan juuri ilmestyneessä romaanissa Synninkantajat. Rauhalan vuonna 2014 ilmestyneen, poikkeuksellisen paljon huomiota saaneen esikoisromaani Taivaslaulun tavoin, myös kirjailijan toinen romaani kiinnittyy vanhoillislestadiolaiseen elämänpiiriin.

Synninkantajat on uusin lestadiolaisuutta kuvaava kaunokirjallinen teos. Se kertoo erään lestadiolaissuvun ihmisistä ja nostaa esille vaikeita aiheita, kuten 1970- ja 80-luvulla pidetyt ns. hoitokokoukset, joita sanotaan laajimmaksi kirkon sisällä tapahtuneeksi hengellisen väkivallan aalloksi. Kirja kuvaa myös sitä, miten tarinan kertoja etsii "selitystä, ratkaisua tai rinnastusta" sukunsa tarinalle. Mutta miksi juuri 2000-luvulla on kirjoitettu useita muitakin kuvauksia suljetusta uskonyhteisöstä?

Ajassa, jota elämme, myös suljetut uskonnolliset yhteisöt ovat osa monikulttuurisuutta ja toiseutta.

– Monikulttuurisuuden ja toiseuden kuvaaminen on lisääntynyt 2000-luvulla kotimaisessa kirjallisuudessa. Ajattelen, että juuri tässä ajassa, jota elämme, myös suljetut uskonnolliset yhteisöt ovat osa monikulttuurisuutta ja toiseutta. Ja kirjallisuus on osa yhteiskunnallista keskustelua, sanoo Oulun yliopiston kirjallisuudentutkija Hanna-Leena Nissilä.

Nissilä on syntynyt ja kasvanut lestadiolaisessa kodissa, mutta irtautunut liikkeestä. Oululaisena hän kuitenkin tuntee liikettä ja sen piirissä olevia ihmisiä. Hänen oma varsinainen tutkimusaiheensa on liittynyt ylirajaisten ja maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden teksteihin, ja uusin hanke keskittyy tutkimaan pakolaisuuden ja evakkouden kokemuksia kirjallisuudessa.

Vanhoillislestadiolaisten ja Jehovan todistajien kokemuksista tietokirjoja kirjoittanut teologi ja yrittäjä Aila Ruoho pohtii myös ihmisen kiinnostusta erilaiseen ja poikkeavaan.

Normivanhemmuudessa tuntuu eksoottiselta ajatukselta, että joku on valmis synnyttämään suurperheen terveytensä uhalla ja perustelee asian Raamatulla.

– Jotkut hengelliset tavat voivat tuntua ulkopuolisten silmissä kummallisilta ja oudoilta. Esimerkiksi lestadiolaisuudessa on paljon tuttua, mutta myös vierasta, se kiehtoo. Normivanhemmuudessa tuntuu varmasti eksoottiselta ajatukselta, että joku on valmis synnyttämään suurperheen jopa oma terveytensä uhalla ja perustelee asian Raamatulla.

Viime vuosina esille nousseet uskonyhteisöjen piirissä tapahtuneet väärinkäytökset ovat myös lisänneet kiinnostusta aiheeseen.

– Mitä enemmän nykyinen yhteiskunta vieraantuu hengellisyydestä, sitä todennäköisemmin uskontoihin aletaan liittää myyttejä ja uskomuksia, niitäkin joita niissä ei edes ole, Ruoho sanoo.

Kiinnostuksella on juurensa myös menneisyydessä. Lestadiolaisuus on Suomen suurin herätysliike, ja se on leimannut voimakkaasti esimerkiksi Pohjois-Suomen mentaliteettia ja ihmisten elämää riippumatta siitä, kuuluuko liikkeeseen tai ei. Hanna-Leena Nissilä puhuu heijastusvaikutuksesta.

– Vaikka ei enää toimisikaan liikkeen sisällä, ihmisellä saattaa olla voimakas lestadiolainen identiteetti. Se on laajempi asia kuin vain vakaumuksen ja uskon tunnustaminen. Kirjallisuus tarjoaa otollisen tason identiteetin pohdinnalle. Monella, joka on esimerkiksi elänyt lapsuutensa liikkeen piirissä, on nyt tarve kirjoittaa.

– Lestadiolaisuus on sanojen kautta määrittyvää kulttuuria, ja lestadiolaiset ovat paljon lukevaa väkeä. Liikkeen sisällä ei kuitenkaan ole kovinkaan paljon omia kirjailijoita, sanoo Nissilä.

Lestadiolaisen liikkeen sisällä kirjallisuus on suosituin ja harrastetuin kulttuurimuoto. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys julkaisee myös omia kirjoja. Tämän jutun lopussa oleva lista keskittyy kuitenkin vain kaupallisten kustannusyhtiöiden julkaisemiin romaaneihin.

Kirjailijalla on kaksoiskatse maailmaan

Suurin osa lestadiolaisuutta kuvaavista tarinoista on liikkeestä irtautuneiden kirjailijoiden teoksia. Sekä Hanna-Leena Nissilä että Aila Ruoho ajattelevat, että liikkeen sisältä saattaa olla vaikeaa kirjoittaa uskottavaa kaunokirjallisuutta.

– Uskonto pakottaa ihmisen tilaan, jossa joutuu kieltäytymään ja torjumaan paljon. Kirjailijaksi kasvamiseen taas vaatii, että ravistelee asioita, joiden keskellä on elänyt. Liikkeestä irtautuneilla on ollut rohkeutta käsitellä kipukohtia muuallakin kuin kirjallisuudessa, sanoo Nissilä.

Hän puhuu myös kaksoiskatseesta maailmaan. Kirjailijalle ulkopuolisuuden kokemuksesta on hyötyä, siitä että voi tarkastella maailmaa viistosti. Aila Ruoho pohtii myös, että kirjailijalle saattaa olla vapaampaa kirjoittaa yhteisöstä irtatuneena, vaikka ei sekään aivan yksinkertaista ole.

Jos kirjoittaa uskonnollisesta yhteisöstä totuudenmukaista kuvausta hyvine ja pahoine puolineen, joutuu ajattelemaan asioita monelta kannalta. Se voi ajaa epäilyihin yhteisön oppeja kohtaan.

– Jos joku alkaa kirjoittaa uskonnollisesta yhteisöstä totuudenmukaista kuvausta hyvine ja pahoine puolineen, hän joutuu väistämättä ajattelemaan asioita monelta kannalta. Se voi puolestaan ajaa vähintäänkin pieneen uskonkriisiin tai epäilyihin yhteisön oppeja kohtaan, mikäli kyse on kontrolloivasta tai tiukasta yhteisöstä.

– Kirjailijan ammattia saatetaan pitää myös hengellisessä mielessä epäilyttävänä, erityisesti kaunokirjallisuuden kirjailijoita. Jollekin voi olla ahdistavaa ajatella, että kirjailija ansaitsee rahaa oman uskonyhteisön kuvitelluilla tai oikeilla ongelmilla, varsinkin jos kirja menestyy, sitä luetaan ja sitä kiitellään, Ruoho miettii.

Tirkistelyikkunoita suljettuun yhteisöön

Mutta kuinka totena lestadiolaiskuvauksia luetaan?

Hanna-Leena Nissilä muistaa, miten luki nuorena oululaisen Anna-Maija Ylimaulan vuonna 1976 ilmestyneen romaanin Papintyttö. Se kertoo lestadiolaispapin tyttären tarinan pikkutytöstä avioliittoon ja äidiksi. Se on myös dramaattisia kokemuksia avaava kertomus siitä, miten päähenkilö irrottautuu tukahduttavaksi koetusta yhteisöstä. Ilmestyessään kirja tuotti paitsi nuorelle lukijalle myös yleisemmin pohdintaa sen totuudellisuudesta.

Samoin on käynyt esimerkiksi Pauliina Rauhalan menestyskirjalle Taivaslaulu, jota luettiin sekä liikkeen sisältä että ulkoa lähes dokumentaarisena kuvauksena yhteisöstä. Rauhalaa on myös kehuttu siitä, että hän kirjoittaa sisältäpäin ja todella tuntee liikkeen, josta kirjoittaa.

Lukija alkaa helposti lukea marginaalisen yhteisön kuvausta antropologisena kuvauksena, vaikka osaisi lukea myös toisin.

– Tulkinta vaihtelee kovasti, kun puhutaan marginaalisempien yhteisöjen kuvauksista, olipa sitten kyseessä vaikkapa lestadiolais-, muslimi- tai romaaniyhteisö - tai intiaaniheimo. Lukija alkaa helposti lukea yhteisön kuvausta antropologisena kuvauksena, vaikka todellisuudessa osaisi lukea myös toisin. Valtaväestön kuvauksia on helpompi lukea yksilöiden fiktiivisinä tarinoina, sanoo Nissilä.

– Lestadiolaisessa liikkeessä on paljon erilaisia ja siihen eri tavoin sitoutuneita ihmisiä. Kuvausta keskimääräisestä lestadiolaisuudesta ei kirjallisuudesta löydy.

Aila Ruoho pohtii myös ihmisen halua oppia tuntemaan tuntematonta.

– Lestadiolaisuus ja muut suomalaiset uskonnolliset yhteisöt tarjoavat näkökulman tuttuun ja tavanomaiseen elämään, mutta samalla tirkistelyikkunan poikkeavaan ja suljettuun yhteisöön. Kun yhteisöt, tunteet ja opetus ovat todellista eikä vain jonkun mielikuvitusta, kirjat kiinnostavat eri tasolla kuin vaikkapa joku scifi-kirjallisuus. Tässä voisi heittää peliin vanhan sananlaskun ”totta toinen puoli”.

Ruoho vertaa esimerkiksi Pauliina Rauhalan äidin uupumusta ja naisen oikeutta omaan kehoonsa käsittelevän Taivaslaulun tarinaa tietokirjojaan varten haastattelemien ihmisten kirjoittamiin teksteihin.

– Tunnelmat ovat hyvin samanlaisia. Jos oppikysymykset ja ympäristö kuvataan totuudenmukaisesti, tarinat voivat olla uskottavia. Mutta oletan myös, että kun on kyse romaanista, normaali lukija ymmärtää, että henkilöt ja tapahtumat ovat keksittyjä, eikä pidä niitä totena.

"Myös kirjallisuus voi viedä kauas Jumalasta. Nuorempana luin muutaman romaanin, mutta lopetin sitten, ja se on ollut elämäni paras päätös. Sanomalehdet riittävät ja tietokirjat. Maailman kirjallisuus on täynnä viekoittelevia filosofioita, teorioita ja estetiikkaa, siinä kyseenalaistetaan häpeämättä arjen järjestys ja heittäydytään vieraiden voimien valtaan."

Näin puhuu kirjallisuudesta saarnaaja-pappa Aaron-pojalle Pauliina Rauhalan Synninkantajat-romaanissa. Noin jyrkästi eivät kaunokirjallisuuteen lestadiolaisen liikkeen sisällä kuitenkaan kaikki suhtaudu.

Hanna-Leena Nissilä tietää, että liikkeen piirissä osaa lestadiolaiskuvauksista luetaan uteliaisuudella ja niistä ollaan myös ylpeitä. Hän ottaa yhdeksi esimerkiksi Hannu Raittilan vuonna 1998 ilmestyneen esikoisromaanin Ei minulta mitään puutu.

– Kaikki tuntevat Raittilan suvun, Nissilä naurahtaa.

Rakastettuja ovat olleet myös liikkeen sisältä kirjoittavan Antti Hyryn kirjat. Ne eivät ole yhteiskunnallisia ja kriittisiä, vaan niissä uskonnollisuus on osa ihmisen eksistentiaalista pohdintaa, kertoo Hanna-Leena Nissilä.

Kaunokirjallisuuden kuvausten ansiosta liike on saanut materiaalia, jota se voisi käyttää asioiden käsittelyyn. Ja vaikka liike on alkanut muuttua, monet asiat ovat vielä kesken. Sen on huomannut myös Hanna-Leena Nissilä:

– Liikkeen sisällä ollaan yhä allergisia kriittisyydelle, yhteisö ei ole vieläkään ollut valmis kohtaamaan sen kipukohtia. Toisaalta he ovat myös joutuneet kohtaamaan paljon ennakkoluuloja ja stereotypioita.

Kokosimme esimerkkejä kahdenkymmenen viime vuoden aikana ilmestyneistä uskonlahkojen kuvauksista kotimaisessa proosassa. Kirjojen ykkösaihe on lestadiolaisuus ja joukossa on monta esikoisromaania. Monet kirjoista nostavat esiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia.

Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu (1998)

Suomalainen sateinen kesäpäivä, historian suurimmat suviseurat ja jatkuvan kasvun paine. Raittilan esikoisromaani on yhden päivän kuvaus siitä, miten saviselle pellolle tehdään 80000 hengen joukkotapahtuma. Suviseurat ovat myös valtava logistinen operaatio, jonka toteuttamiseen tarvitaan paitsi uskovia, myös arkkitehtejä ja insinöörejä ja evakuointisuunnitelma.

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä (2003)

Moraalisia pohdintoja, uskon sanomaa Amerikasta ja sulkeutunut suomalainen pikkukaupunki. Itkosen esikoisromaani kertoo Suomeen lähetetyistä amerikkalaisista mormoni-nuorukaisista ja on omanlaisensa poikkeus uskonyhteisöjen kuvaamisessa. Pikkukaupunki ei ota poikien sanomaa helpolla vastaan. Vieras maa ja rakkaus virittävät syviä pohdintoja esimerkiksi pyhyyden ja syntisyyden yhteydestä.

Riikka Pelo: Taivaankantaja (2006)

Lapsi kantaa edellisten sukupolvien syntejä. Pelon Taivaankantaja sijoittuu läntiseen Etelä-Suomeen, kylään, jossa tyttö elää lestadiolaisen isoäitinsä luona. Runollinen ja rujo esikoisromaani kertoo uskonnollisesta fanaattisuudesta ja sen vallasta lapseen, joka haluaa paeta kaikkea omaan maailmaansa.

Pauliina Rauhala
: Taivaslaulu (2013)

Väsynyttä äitiä katsotaan ensin vatsaan ja sitten silmiin. Rauhalan Taivaslaulu on nuorenparin rakkaustarina ja pian myös kuvaus suurperheen elämästä. Esikoisromaani tuo esiin naisen aseman vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä paitsi naisen, myös miehen ajatusten kautta. Kuka oikeastaan päättää naisen kehosta? Runollisella kielellä kerrottu rakkaustarina on ollut valtava menestys.

Tanja Kaarlela: Saara (2013)

Perheen musta lammas Saara elää rakkaudettomuuden ilmapiirissä. Kaarlelan esikoisromaani kuljettaa tarinaa 1920-luvulta 1950-luvulle Pohjanmaalla. Päähenkilö Saara on erilainen kuin perheen muut lapset. Mieleltään ailahteleva ja lapsiaan hautaamaan joutunut äiti saa lohtua lestadiolaisesta uskosta. Saara joutuu kokemaan kylmyyttä ja vihamielisyyttä.

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat (2014)

Äidin ja tyttären äänten rinnalla kuuluvat myös Lars Levi Laestadiuksen sanat. Äiti on elänyt lapsuutensa lestadiolaisten oppien ja uhkausten, mutta toisaalta myös turvan ympäröimänä, mutta löytää Laestadiuksen ajatukset kunnolla vasta käydessään läpi avioeroa. Tytär Mirka taistelee päihteiden ja murheiden kanssa ja hänen terapiaprosessinsa paljastuu pelottavaksi. Peura kirjoittaa mm. siitä, miten kuka tahansa saattaa joutua osaksi lahkoa.

Asser Korhonen: Saarnaajan poika (2014)

1960-luvun pojan kasvukipuja ja saarnaajaisän vallan hiipumista. Korhosen järvenpääläiseen helluntaiseurakuntaankin sijoittuva romaani kertoo siitä, miten nuoret haluavat kasvaa ulos ankaran ja väkivaltaisen isän vallasta. Samalla se on kertomus nuoruuden kesästä, johon kuuluu haaveita kapinallisuudesta, musiikkia ja hieman rakkauttakin.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (2017)

Kokemukset helluntailaisuudesta kulkevat Kolumbiaan. Terhi Törmälehdon esikoisromaani kertoo tytöstä, joka kiinnostuu teini-ikäisenä helluntailiikkeestä ja kielilläpuhumisesta, jossa kielestä on irrotettu merkitys ja jäljellä on vain kokeva keho. Aikuistuttuaan tyttö muuttaa Kolumbiaan ja tutustuu sissien vankina olleeseen mieheen. Omat nuoruuden kokemukset kulkevat mukana suhteessa.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin (2017)

Sisarrakkaudesta ja uskonnon säännöistä. Esikoisromaani liikkuu kahdessa aikatasossa: 1960-luvun lapsuudessa uskonnollisessa perheessä ja päähenkilön aikuisuuden ajasta New Yorkissa Jehovan todistajien päämajassa. Romaani prosessoi tiiviin sisarusparven katkeavia yhteyksiä ja sitä, miten uskonnollinen tausta on vaikuttanut elämän valintoihin.

Juha Ruusuvuori: Yksi näistä pienimmistä (2017)

Lestadiolaisuus, uhriutuminen ja lasten asema fundamentalistisen liikkeen sisällä. Juha Ruusuvuoren ja Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren yhdessä kirjoittama romaani aloittaa Lapponia-romaanisarjan. Pohjoiseen muuttavat pastori ja lastenpsykiatri alkavat selvittää lestadiolaisyhteisön keskellä itsekseen elävän naisen tilannetta. Romaanin keskiössä ovat takaumina esiin nousevat lapsuuden kokemukset.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat (2018)

1970-luvun loppu Pohjois-Pohjanmaalla, neljä erilaista ääntä ja sielunhoidolliset kokoukset. Rauhalan toinenkin romaani sijoittuu vanhoillislestadiolaiseen elämänpiiriin. Synninkantajat kuvaa kirjailijalle tyypillisellä runollisella kielellä sisäänpäin kääntyvää yhteisöä ja sen ahdistaviakin puolia sekä ihmisten erilaisia käsityksiä uskosta.

  • Lista asioista, joita vihaan nykyajassa

    Asioita, joita vihaan nykyajassa

    Joulun alla ihmiset ovat pahalla päällä. Tähän syynä on koko vuoden patoutunut vitutus. Jos haluat helpottaa oloasi ennen jouluaattoa, laadi lista, johon keräät vihaamiasi asioita. Sen tarkoitus ei ole olla ratkaisukeskeinen. Listan ainoa tehtävä on saada olla vihainen. KulttuuriCocktailin Tuomas Karemo laati malliksi oman listansa.

  • Pippelisankarin viimeinen seikkailu on ohi

    Asenteiden tasolla on käynnissä radikaali murros.

    Miehen mitta ei enää ole se, jaksaako aamuun asti fiilata naisen toimittaessa höyläpenkin virkaa. Se, mikä vielä 90-luvulla oli normi, vaikuttaa nyt auttamattoman pölyttyneeltä. Aino Kivi ruotii suomalaisen kirjallisuuden käsitystä seksistä ja sukupuolesta.