Kevättalvella 1918 oopperalaulaja Aino Ackté piilottelee kotonaan punaisten hallitsemassa Helsingissä ja näkee lapsineen nälkää. 17-vuotias Glory salakuljettaa aseita valkoisille ja 10-vuotias Mies käy luottamuksellisia keskusteluja perheen punaisen sisäkön kanssa. #musiikinkevät1918
Ensimmäinen maailmasota katkaisi Aino Acktén kansainvälisen uran. Pariisin Suuri Ooppera, New Yorkin Metropolitan, Lontoon Covent Garden ja maailman muut oopperatalot sekä suuret roolit – viimeisimpänä Richard Straussin hurja Salome - jäivät Acktén kohdalla historiaan.
Kotona Helsingissä kansainvälistä oopperadiivaa odotti perhe, aviomies Heikki Renvall ja lapset, Pariisiissa 1901 syntynyt Glory ja Helsingissä 1908 syntynyt Mies Heikki. Pitkänsillan Kruununhaan puoleisessa päässä, Unioninkatu 43:ssa, asui Ainon äiti, suomalaisen oopperan Grand Old Lady Emmy Achté.
Ainon ja Heikin nuoruuden rakkausavioliitto kesti lukuisat pitkät erot, muttei sitä, että oopperatähti oli kotona. Vuonna 1917 Aino ilmoitti yllättäen lounaspöydässä Heikille, että hän halusi avioeron.
Eron jälkeen puolisoiden välit säilyivät ystävällisinä. Kun eduskunta joulukuun 6. päivänä 1917 julisti Suomen itsenäiseksi, ja sanomalehdessä oli uutisen yhteydessä Heikki Renvallin kuva, Aino riensi lehti kädessään ylpeänä poikansa luo: ”Katso, siinä on sinun isäsi!”
Heikki Renvall, arkkipiispan poika, oli lakimies ja vakuutusyhtiö Kalevan johtaja. Hän oli myös aktiivipoliitikko, nuorsuomalaisen puolueen jäsen, kansanedustaja 1907–1913 ja senaatin jäsen 1917–1918.
Kun tilanne Helsingissä tammikuun lopulla 1918 kävi uhkaavaksi, Heikki Renvall, mukanaan uusi puolisonsa Elisabeth Palmqvist, pakeni muun senaatin mukana Vaasaan. Punaisen kansanvaltuuskunnan hallitessa Etelä-Suomea, Renvall toimi senaatin puheenjohtajana Vaasassa.
Vaikka Heikki Renvall oli määrätty erossa 10-vuotiaan poikansa holhoojaksi, Mies ei asunut koskaan isänsä luona. Sodan aikana lapset eivät saaneet isästään mitään tietoja.
”Moni tuttavamme ihmetteli, niin kuin me itsekin, ettei punainen terrori, josta paljon puhuttiin, iskenyt meihin. Olihan toki kaikkien tiedossa, että Glory ja minä olimme Vaasassa toimivan vastapuolen hallituksen puheenjohtajan lapsia”, gynekologi Mies Reenkola tunnusti myöhemmin muistelmissaan.
Äitinsä Aino Acktén luona Helsingissä lapset saivat olla rauhassa. Sen sijaan punaiset kyselivät heitä isän sisaren Martha-tädin luota Muurlan Isotalosta.
Aino Ackté vältti punaisen vallan aikana kaikkea julkisuutta ja eli mahdollisimman huomaamattomasti kuuden huoneen asunnossaan Uudenmaankadun ja Yrjönkadun kulmassa. Lapset, Glory ja Mies sen sijaan liikkuivat vapaasti Helsingissä.
Glory, Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun oppilas, osallistui valkoisten maanalaiseen toimintaan ja salakuljetti aseita Helsingin suojeluskunnalle. Yksi suojeluskunnan piilopaikoista oli juuri heidän kotiaan vastapäätä Yrjönkadulla.
”Hammaslääkäri Waseniuksen tytär Piu ja minä olimme parina niiden joukossa, jotka olivat sitoutuneet kuljettamaan aseita suojeluskuntalaisille Helsingissä”, teatteriohjaaja Glory Leppänen kertoi myöhemmin muistelmissaan.
Glory oli ihastunut salaisen yksikkönsä johtajaan, perhetutun oopperalaulajan Adolf Niskan veljeen Algothiin. ”Mielestäni merikapteeni Algoth Niska oli kovin hauskan näköinen, kun hän seisoi asuntonsa eteisessä Bulevardilla ja antoi Piulle ja minulle määräykset, mistä meidän piti noutaa aseita ja minne ne oli määrä viedä.”
Aseita säilytettiin eräässä huoneistossa Katajanokalla. ”Piun ja minun kuljetuskonstimme vaihtelivat päivittäin ja olimme mielestämme aika vekkuleita keksimään uusia keinoja. Aseet kuljetettiin kiinnitettyinä takkien alle, irrotetut pistimet killuivat remmien varassa vyötäröllä”, Glory muisteli.
”Ikinä ei päähäni pälkähtänyt, että vastaantulijoista mahtoi tuntua vähintään surkuteltavalta, että niin nuoret tytöt kuljeskelivat häpeämättömästi silminnähtävästi aivan viimeisillään. Patruunat piilotettiin viulukoteloihin. Kerran erehdyin pistämään patruunoita ratsastushousuihini. Taivas, mikä kolina siinä’ liikkuessa kävi! Siitä konstista oli siinä paikassa luovuttava.”
”Nerokkain hämäyksemme oli mielestämme, kun eräänä päivänä ajelimme vossikalla pitkin Bulevardia, valtavaan ruukkuun olimme pistäneet kolme japanilaista kivääriä, joiden tukit eivät ole irrotettavia. Olimme käärineet ne paperiin tiukaksi tötteröksi, tötterön huipulla heiluivat upeat palmunoksat. Waseniuksen palmu siinä uhrattiin vapaussodan avustamiseksi.”
”Pelkoa en tuntenut lainkaan, en edes silloin, kun kerran olin pudottamaisillani aseen Tehtaankadulle ja oli kiireesti mentävä lähimpään porraskäytävään sitä kiinnittämään. Samalla tupsahti siihen punakaartilaispartio, menossa kotitarkastukselle yläkertaan. Onneksi he eivät luoneet minuun katsettakaan.”
Kevään mittaan elintarvikepula alkoi koetella Aino Acktén perhettä yhä ankarammin. ”Sinä aikana kokemani nälänhätä oli karmea. Myöhempien aikojen pula-ajat olivat sen rinnalla kuin maalaishäät”, Mies Reenkola vertasi.
Kahvi, voi, sokeri ja vehnäjauhot olivat loppu. Syötiin pellavansiemenistä keitettyä puuroa, selluloosasta valmistettua leipää ja juotiin kuivatuista voikukanjuurista keitettyä kahvia. ”Olin silloin herkässä kasvavassa iässä. Sain vuosikausia kestäneen vatsakatarrin, ja silloin mahani alkoi paisua niin, että sain liikanimen Patruuna”, Mies kertoi.
Oopperalaulajaäidillä ei ollut suhteita maaseudulle, eikä mustaan pörssiin. Aino omisti Helsingin Laajasalon Tullisaaressa huvilan, Tuurholman, muttei uskaltanut olla yhteydessä sinne. ”Yksi rengeistä oli punakaartilainen. Ehkä äiti pelkäsi hänen antavan ilmi, jos sieltä olisimme jotain saaneet säännöstelyn kiertäen”, Mies arveli myöhemmin.
”Olen monesti ihmetellyt, ettei kukaan palkollisistamme tehnyt punaisena aikana mitään ilmiantoa meistä”, Mies tunnusti.
Lyydia Saarinen eli Lulu oli Aino Acktén perheen sisäkkö parikymmentä vuotta. Lulu oli Mies Reenkolan mukaan juopon torpparin tytär. Hän ei ollut saanut koskaan käydä mitään koulua, ja hänet oli lähetetty 7-vuotiaana tienaamaan leipänsä piikana.
Mies arveli, että Lulun täytyi tietää Gloryn aseenkuljetuspuuhista, mutta hän ei koskaan hiiskahtanut siitä ulkopuolisille.
”Hän on edelleenkin ihailuni kohde, sillä jopa omista pienistä sokeriannoksistaan hän joskus antoi minulle namupalan ja kertoi avoimesti omat punaiset mielipiteensä. Niistä kyllä vastavuoroisesti minäkin vaikenin”, Mies Reenkola muisteli lämpimästi.
Seuraa oopperalaulaja Aino Acktén perheen elämää sisällissodan Helsingissä 1918, lue ensimmäinen osa punaisen Kansanvaltuuskunnan aikaan, lue toinen osa 12. huhtikuuta, lue kolmas osa 14. huhtikuuta ja lue neljäs ja viimeinen osa 16. toukokuuta.
Lähteet
Leppänen, Glory: Elämäni teatteria. Otava. Helsinki 1971.
Leppänen, Glory: Tulesta tuhkaksi. Emmy Achté ja hänen maailmansa. Otava. Keuruu 1962.
Pakkanen, Outi: Aino Ackté – Pariisin primadonna. WSOY. Porvoo 1988.
Reenkola, Mies: Mammanpojasta naisten mieheksi. Muistelmia gynekologin oppivuosilta. Weilin+Göös. Tapiola 1976.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
