Kirjailija ja tutkija Virpi Hämeen-Anttila on kokenut elämänsä aikana monenlaista kasvutarinaa. Vaikenevasta ja ujosta tytöstä tuli sanojen käytön mestari. Itseään vihaavasta teinistä tuli ilon ja rakkauden puolestapuhuja. Erakkoelämää viettäneestä tutkijasta tuli esiintymiskykyinen ja sosiaalinen vaikuttaja. Pelokkaana hiirenä itseään pitäneestä tytöstä kasvoi rohkeasti Intian ihmispaljoudessa liikkuva nainen, joka ei myöskään pelkää enää vastoinkäymisiä vaan näkee ne eteensä tulleina ratkottavina haasteina.
Kuusi kuvaa kirjailija, tutkija Virpi Hämeen-Anttilan elämästä
Virpi Hämeen-Anttila on syntynyt Espoossa vuonna 1958. Lapsuutta varjosti aggressiivinen isä, joka kipuili käytöksellään omaa traumaattista lapsuuttaan. Kodissa oli ahdistava ilmapiiri. Muut perheenjäsenet reagoivat isän arvaamattomuuteen masentumalla ja pakenemalla omiin maailmoihinsa. Äiti hävisi poissaolevuuteen, veli kavereidensa keskuuteen ja Virpi kirjoihin, musiikkiin ja luontoon. Hän vietti pienestä pitäen paljon aikaa yksikseen metsissä ja niityillä. Siellä hän lauloi loputtomia lauluja, sepitti itselleen tarinoita ja lumoutui luonnon kauneudesta.
- Vaistosin, ettei minun kannattanut esittää laulujani muille. Minua olisi pidetty omituisena, ei luovana lapsena. Olinkin aika omituinen. Mutta minut tulkittiin usein väärin, koska olin kotona tottunut suojelemaan sisintäni toisilta. Puhuin vähän enkä näyttänyt koskaan tunteitani, vaikka minua olisi sattunut. Niinpä minua pidettiin tunteettomana. Ei kysytty, miksi olin sellainen, kertoo Virpi.
Suvussani on ollut monenlaisia vaikeita asioita, mutta vaikka ne olivat silmien edessä, niistä ei koskaan puhuttu.
Koulun aloittaminen tuntui Virpistä ahdistavalta, koska hän koki sen vapauden menettämisenä. Enää ei voinut viettää päiviään yksin luonnossa eikä lukea omia kirjoja kaiket päivät. Koulussa käteen annettiin aapinen, vaikka Virpi oli lukenut siinä vaiheessa jo kolmisen vuotta aikuisten kirjoja.
Kipuja ja ahdistusta murrosiässä
Virpi muistaa ahdistuneensa lisää murrosiässä, kun keho alkoi muuttua. Hänellä oli synnynnäisesti hauras selkäranka, joka tuotti kovia kipuja luuston kasvaessa. Kipujen lisäksi murrosiän merkit aiheuttivat tuskaa: äkillinen kasvu naiseksi tuntui vievän viimeisenkin vapauden ja yksityisyyden. Syöminen helpotti sekä ruumiin että mielen vaivoja ja niinpä hän alkoi syödä, kunnes liikakiloista tuli uusi ongelma. Virpin mukaan hän olisi tarvinnut kipulääkkeitä selkävaivoihinsa ja psykiatria masennukseensa ja ahdistukseensa. Mutta ikävistä asioista ei perheessä puhuttu.
- Suvussani on ollut monenlaisia vaikeita asioita, mutta vaikka ne olivat silmien edessä, niistä ei koskaan puhuttu. Mutta ei se ollut mitenkään tavatonta. Vaikeneminen siitä mikä oli tuskallisinta oli ajan hengen mukaista.
Virpin olo alkoi helpottua, kun kasvu päättyi ja selkäkivut lievenivät. Hän päätti hankkiutua eroon ylimääräisistä kiloista ja koska ei tiennyt mitään laihdutuksesta, pudotti painonsa yhdessä rysäyksessä lähes puoleen.
- Olin syömällä hoitanut masennustani. Kun piti lopettaa tunnesyöminen, masennus iski täydellä teholla. Olin puoli vuotta kuin kasvi. Sitten räpistelin itseni mustasta kuilusta ylös ja päätin, etten enää koskaan joutuisi sinne. Nuoruuteni taistelin masennusta vastaan kaikin voimin. Nykyään mieleni on tasainen, mutta jos havaitsen, että alan liukua kohti kuilun suuta, otan heti kaikki keinot käyttööni. Ja ne ovat ne vanhat tutut: kirjat, musiikki, luonto, hän sanoo.
Olen aina halunnut kulkea omia teitäni ja sellaisia teitä, joissa on vähän ihmisiä.
Elämässä kääntyi uusi onnellinen sivu, kun Virpi aloitti opiskelemisen Helsingin yliopistossa.
- Oli fantastista päästä omaan rauhaan, asumaan itsekseni. Lapsuuteni takia olen aina arvostanut omaa rauhaa.
Alun perin Virpi kiinnostui Etelä-Aasian tutkimuksesta sattumalta.
- Olen aina halunnut kulkea omia teitäni ja sellaisia teitä, joissa on vähän ihmisiä. Ja kun satuin löytämään sellaisen tutkimusalan, jossa on vähän tutkijoita, sellaisen kirjaston, jossa on vähän ihmisiä ja sellaisen aineen, joka on niin harvinainen, että useimmat eivät ole kuulleetkaan siitä, niin tiesin, että olen kotona. Onnellinen sattuma sinänsä, sillä muutoin en olisi tavannut tulevaa miestäni Jaakkoa, joka opiskeli myös harvinaista ainetta eli arabiaa. Tapasimme seminaarikirjastossa ja huomasimme, miten helppoa meidän oli keskustella. Oli ihanaa tavata joku, joka oli kiinnostunut samoista asioista kuin minä ja luki samanlaisia kirjoja kuin minä, Virpi myhäilee.
Rakkaus luo rakkautta.
Rakkaus sai Virpin tajuamaan, ettei hänessä ole mitään vikaa.
- Rakkaus on sitä, että kun rakastaa yhtä ihmistä, alkaa rakastaa muitakin. Esimerkiksi en ennen oikeastaan pitänyt lapsista, mutta kun sain omia lapsia, aloin yhtäkkiä lepertelemään kaikille lapsille. Rakkaus luo rakkautta.
Virpi Hämeen-Anttila on opettanut Helsingin yliopistossa sanskritin kieltä ja Intian kirjallisuutta, historiaa ja filosofiaa. Hän tekee parhaillaan Helsingin yliopistoon väitöskirjaa vanhan intialaisen kertomakirjallisuuden teoriasta.
Matkailu toi rauhan ja paljasti rohkeuden
Lukuisat matkat Intiaan ovat olleet antoisia paitsi työn kannalta, myös henkilökohtaisen kasvun kannalta.
- Olen löytänyt Intiasta itsestäni uusia puolia. Olen luullut olevani pelokas, mutta matkoilla olenkin tajunnut olevani fyysisesti rohkea. On myös ihmeellistä, että erakkoelämää viettäneenä tunsinkin olevani Intian ihmispaljoudessa kuin kotonani. Ehkä siksi, että olen niin selvästi ei-intialaisen näköinen, saan olla ihan rauhassa siinä ihmispaljoudessa ulkopuolinen ja erilaisuuteni sallitaan siellä, hän iloitsee.
Olen tehnyt ison työn siinä, että en ole siirtänyt sukupolvien traumoja itsestäni jälkipolveeni.
Vuonna 2003 Virpi Hämeen-Anttila julkaisi ensimmäisen romaaninsa, Suden vuoden. Tunne oli huumaava, kuin ensirakkaus. Virpin mukaan kirjat ovat kommunikaatiota ja hän, jolle lapsena ja nuorena kommunikointi tuntui vaikealta, olikin nyt kirjansa kanssa vuorovaikutuksessa ison yleisön kanssa. Hän, joka oli aina viihtynyt piilossa takarivissä, siirtyikin nyt eturiviin, puhumaan ja näkymään. Suden vuoden jälkeen häneltä on ilmestynyt lukuisa määrä romaaneja, viimeksi historiallista romaania ja dekkaria yhdistävä 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva Karl Axel Björkin tutkimuksista kertova sarja.
- Elämäni on nyt hyvää ja tasapainoista. Sellaisena sen toivon jatkuvankin. Lapsuuden traumoista voi eheytyä. Olen tehnyt ison työn siinä, että en ole siirtänyt sukupolvien traumoja itsestäni jälkipolveeni. Mutta olen myös kiitollinen siitä, että olen saanut toteuttaa omia kykyjäni. Aikaisemmille sukuni ihmisille se ei ollut köyhyyden takia mahdollista. Tämä osoittaa hyvinvointiyhteiskunnan tärkeyden, toteaa Virpi tyytyväisenä.
