Antti Lähde kirjoittaa vuodesta, jolloin hän lankesi Twin Peaks -ansaan ja löysi itsensä kahlaamasta internetin keskustelufoorumeita totuuden ja teorioiden perässä.
Tampere ei ole mikään Twin Peaks.
Yhtäkään kaupungin kymmenistä hotelleista ei ole tiettävästi rakennettu intiaanien hautausmaan päälle, eikä yhdestäkään lähitienoon metsistä ole tähän mennessä löydetty portaalia toiseen ulottuvuuteen.
Toisaalta: joidenkin mukaan Pyynikin kirkkopuiston nurmen alla muhii punaisten joukkohauta.
Ja löydettiinhän Kaupin metsien siimeksestä viime syksynä ryvettynyt tietokonedisketti (muoviin käärittynä, tietenkin), joka sisälsi Alkon 1980-luvulla tuottaman Promille-opetuspelin, jollaista ei uskottu olevan enää olemassa.
Härmälän kaupunginosassa asuva säveltäjä Anssi Tikanmäki on sitä paitsi aivan BOBin näköinen. (Vielä enemmän kuin pituushyppy-ylpeytemme Tommi Evilä.)
Viime kesänä aloin katsella lähiympäristöäni uusin silmin. Twin Peaks oli terävöittänyt aistini. Tai sitten olin univajeessani vain aivan sekaisin.
Työmatkani Kalevasta kaupungin keskustaan muuttui aiempaa jännittävämmäksi, kun Vellamonkadun asfaltti alkoi paljastaa salaisuuksiaan.
Ihmisfiguurin puolikas pilkotti Tammelan Stadionilta lähtevän jalkakäytävän uusitun päällysteen alta kuin BOBin koura Glastonburyn lehdon pimeydestä.
”Keltaisen talon” kohdalla asfalttiin oli uurrettu kolmen kuvion muodostelma, joka ei muistuttanut mitään niin paljon kuin siipensä menettänyttä ”Pöllöluolan” symbolia.
Tampereen Postitalon parkkialue alkoi huokua erikoistunnelmaa. Paistattelin kalmankeltaisena välkkyvien lamppujen loisteessa ja kuuntelin sähkölaitteiden pahaenteistä sirinää. Parkkihallin perimmäisessä nurkassa sojotti portaikko-ei-minnekään.
Todellisuuden salaperäisyys on valtavan jännä asia!”
Kun tieto Twin Peaksin kolmannesta tuotantokaudesta lokakuussa 2014 julkistettiin, en innostunut oikeastaan yhtään. En nähnyt suosikkisarjani paluussa juurikaan mahdollisuuksia, uhkia senkin edestä.
Aloin lämmetä ajatukselle uudesta Twin Peaksistä vasta luettuani, että kolmas tuotantokausi pohjautuisi pitkälti Laura Palmerin murhaa edeltävistä tapahtumista kertovaan Fire Walk With Me -elokuvaan (1992), joka oli tehty varsinaisen sarjan jälkeen.
Aikoinaan murskaavan vastaanoton niin kriitikoilta kuin yleisöltä saanut elokuva oli mielestäni kaikkein kiinnostavin osa Twin Peaks -kaanonia: kylmä ja julma kaksituntinen eksistentiaalista kauhua, joka tuntui pulppuavan jostakin paljon pimeämmästä ja syvemmästä kuin varsinainen sarja pikkukaupunki-idylleineen, donitsisyöminkeineen ja saippuaoopperakäänteineen.
Päätin valmistautua huolella: kahlasin dalecoopermaisella kuuliaisuudella läpi sarjan kaikki 30 jaksoa (skippaamatta romahduttavimpiakaan juonisäikeitä), nautiskelin Fire Walk With Men ja sen ylijäämämateriaalista kootun The Missing Piecesin ja tilasin Amazonista Mark Frostin kirjoittaman The Secret History of Twin Peaksin, jonka ahmin riemumielin muutamassa päivässä.
Olin valmis. Twin Peaks: The Return sai alkaa.
Sitten asiat – niin kuin sanotaan – ”eskaloituivat”.
Katsoin uuden jakson aina maanantaina välittömästi töistä päästyäni. Ja toisen kerran illalla. Ja kolmannen kerran seuraavana päivänä.
Kahlasin foorumit, luin analyysit, kirjoitin omani – ja löysin ilokseni ystäväpiiristäni ihmisiä, joiden kanssa käydä läpi tapahtunutta ja mahdollisesti tapahtuvaa tarmoropposmaisella täsmällisyydellä.
Näin tuskin olisi käynyt ilman kahden ystäväni ylläpitämää ja uuden Twin Peaksin ympärillä käytävälle keskustelulle pyhitettyä Facebook-ryhmää, johon minut ilokseni kutsuttiin. Ryhmän jäsenmäärä paisui lopulta yli 300:aan.
”Tupla Huippujen salaisuudet” -ryhmä oli siitä hieno asia, että se antoi päällepäin järjissään olevalle ihmiselle mahdollisuuden esittää kohtalotovereilleen sellaisia kysymyksiä kuin: ”Kuka tai mikä on/oli lasiboksista tuleva silppurihumanoidi? ’Avaruusaseman’ 3-huoneen sohvalla istuvan ’ronettepulaskin’ ’mother', joka hakkasi vimmatusti ovia, vai ’aivopuu’ eli ’Mike's Arm/Kääpiö’, joka olisi näin romahtanut lodgesta Cooperin perässä avaruuden syövereihin, vai Laura?”
Ryhmän olennaisimmaksi osoittautunut kysymys oli ehdottomasti: ”Tuleeko teille muille sarjan etenemisen myötä enenevässä määrin niin kutsuttuja Lynch-hetkiä ihan elävässä elämässä?”
Kyllä! Kenties siksi, että – kuten David Lynch sanoo Chris Rodleyn toimittamassa kirjassa Lynch on Lynch (https://en.wikipedia.org/wiki/Lynch_on_Lynch 1997) – ”todellisuuden salaperäisyys on valtavan jännä asia!”
Sinua kiinnostanut tapahtuma tapahtuu uudelleen."
Muistan hykerrelleeni, kun Facebook huomautti: ”Sinua kiinnostanut tapahtuma tapahtuu uudelleen." Muistan kyselleeni ruokakaupassa ”Twin Peaks Collectionin” perään, kun yritin löytää eri teelaatuja yhteen pakkaukseen kokoavaa Twinings Collection -tuotetta. Muistan hätkähtäneeni Muumimuseossa, kun pääni muuttui taikurin mökin valkokankaalla tuosta vain Philip Jeffries -teepannuksi.
Garmonbozia-päissäni päätin jopa kokeilla Lidlin niljaisen paksua maissikeittoa. Maku oli juuri sellainen.
Twin Peaks tuli tietysti myös uniin. Joulukuun 13. päivänä näin unen, joka sijoittui työpaikkaani eli Aamulehden toimitukseen. Katselin unessa suurikokoista datanäyttöä, jonka esittämän analytiikan mukaan lehden luetuin juttu oli Kyle MacLachlanin haastattelu. Kollegani huomautti, että haastattelu oli peräisin ”imatralaisesta Kohmakkaret-kaupunkilehdestä” (?) ja että jutulla oli juuri sillä hetkellä 384 000 lukijaa. Kaikilla muilla lehden jutuilla oli sillä hetkellä nolla lukijaa.
David Lynchin ”ymmärtäjiä” on monenlaisia, ja heistä moni uskoo löytäneensä jonkinlaisen viisastenkiven, jonka avulla ohjaajan taidetta tulisi tulkita.
En tiedä toista sarjaa, jota katsottaisiin niin monipuolisesti kuin Twin Peaksia. Fanien joukkoon mahtuu suurten taustatarinoiden ja myyttien pohdiskelijoita, referenssien ja viittausten riivaamia Lynch-universumin rakentajia, jokaisen yksityiskohdan aikajanoihinsa kirjaavia yksityisetsiviä, audiovisuaalisen tyylittelyn lumoamia esteetikkoja, selkeää loogisuutta kerronnalta rukoilevia tapaturhautujia, niitä jotka antavat vain virran viedä ja niitä jotka luulevat yhä katsovansa Villiä Pohjolaa.
Rakastan Twin Peaksiä – jos unohdetaan reilu puolentusinaa jaksoa toisen tuotantokauden synkimmästä vaiheesta – ennen kaikkea siksi, että siitä voi nauttia niin monella tavalla.
Haluaisin kyllä oikein kovasti saada selville ”kaiken” ja ymmärtää, mitä David Lynch ja Mark Frost tällä kaikella oikein ”tarkoittavat”. Henkistä hyvinvointiani ei kuitenkaan heilauta varma tieto siitä, ettei näin tule koskaan tapahtumaan.
Mysteeri jää lopulta ratkaisematta ja totuus löytymättä – ja siksi hakeudun sarjan pariin yhä uudelleen.
Melankolinen kuin kirkkauden kukkuloiden ja dementian laaksojen välillä sahaava muistisairas vanhus."
Twin Peaksin kolmannessa tuotantokaudessa pidin ennen kaikkea äänistä, ympäristöistä, ajallisen ja maantieteellisen mittakaavan laajuudesta, kerronnan hitaudesta ja epäluotettavuudesta sekä tunnelman surumielisyydestä.
The Returnin kerronta jämähtää hetkittäin kuin sumuun ja lamaannuttaa myös katsojan. Kokonaiset juonikuviot tai henkilöhahmot katoilevat äkillisesti. Televisiokerrontaa uudistavaa neronleimausta saattaa milloin vain seurata mitä absurdein CGI-efekti tai pölvästiydessään typerryttävä dialoginpätkä.
Sirpalemaisuudessaan, hajanaisuudessaan ja poukkoilevuudessaan sarja oli melankolinen kuin kirkkauden kukkuloiden ja dementian laaksojen välillä sahaava muistisairas vanhus.
Twin Peaksin kolmoskaudella tapahtuu 18-osaiseksi sarjaksi (tai 18-tuntiseksi elokuvaksi, kuten Lynch sitä kutsui) hyvin vähän. Ja se on yksi sarjan tärkeimpiä oivalluksia ja suurimpia syitä sen vaikuttavuudelle.
Vahvoja ideoita – olivat ne sitten audiovisuaalisia, toiminnallisia tai juonellisia – ei tarvita lopulta kovinkaan monta, kunhan ne saavat ympärilleen riittävästi aikaa ja tilaa.
The Returnissa on hyvin vähän turhaa. Kaikki ylimääräinen on karsittu pois, jolloin jäljelle jäävä resonoi entistä voimakkaammin. Musiikkina se olisi dubia.
Yritän löytää vielä yhden vihjeen, vielä yhden totuuden."
Twin Peaks -vuoteni huipentui tamperelaisessa elokuvateatterissa järjestettyyn yksityisnäytökseen, jossa muutama kymmentä fania kokoontui katsomaan valkokankaalta sarjan kaksi viimeistä jaksoa.
Näytöksen jälkeen teatterin tupakkapaikalla vallitsi erikoinen tunnelma. Harhailevissa katseissa ja epäuskoisissa hymyissä saattoi aistia niin onnen, väsymyksen, hämmennyksen, typertyneisyyden kuin väistämättä myös pettymyksen tunteita. Ne, jotka olivat tulleet hakemaan lopullisia vastauksia, eivät niitä saaneet. Mutta jotain hekin olivat saaneet, ainakin märän rätin kasvojaan vasten.
Kaikki halusivat vain päästä kotiin.
Tupla Huippujen salaisuudet -ryhmän jäsen Aiju Salminen kiteytti kaiken myöhemmin yhteen virkkeeseen: ”Elämä on kuin Twin Peaks: kauheasti hahmoja, piinaava tunnelma ja samalla silti syvä kiitollisuus siitä, että saat kokea kaiken tämän, vaikka mitään et tajua ja koitat internetistä etsiä ymmärsikö joku muu mistä on kyse.”
Luin ennen tämän tekstiin kirjoittamista analyysejä, joita olin ryhmään kirjoittanut. En ymmärtänyt niistä enää mm. mitään.
Vaikka lukemattomat Twin Peaks: The Returnin kohtauksista ovat tallentuneet kirkkaina ja selkeinä sisäiselle kovalevylleni, kokonaisuus on jo karannut ulottumattomiini – niin kuin unille aina käy. Muistan tavallaan kaiken, mutta en kuitenkaan ehkä enää mitään.
Seuraavaksi keitän ”kunnon cofvevet”, antaudun Dean Hurleyn taivaalliselle hurinalle ja aloitan kaiken uudelleen. Sukellan takaisin Päättymättömyyden Kahdeksikkoon ja yritän löytää vielä yhden vihjeen, vielä yhden totuuden.
Reilun kuukauden päästä Chrysta Bell eli FBI-agentti Tammy Preston saapuu konsertoimaan Tampereelle ja Helsinkiin. Jos tapaan hänet, lupaan purra huultani enkä kysy häneltä mitään Twin Peaksiin liittyvää.
Mitä hänkään voisi siitä ymmärtää.
Artikkelin kirjoittaja Antti Lähde on Aamulehden toimittaja, joka on työskennellyt aiemmin muun muassa Rumban toimituspäällikkönä ja ollut perustamassa Nuorgam-musiikkimediaa. Hän ei aio koskaan antaa anteeksi Mark Frostille The Secret History of Twin Peaks -kirjaa, jossa älykkäästä, hellästä ja empaattisesta Hawkista oli tehty panojutuilla rehvasteleva rajuilija-urpo.
Teeman elokuvafestivaalilla 20.–24.3.2018 esitetään Twin Peaks: Tuli kulje kanssani ja muita David Lynchin elokuvia. Ennen ja jälkeen elokuvien kuullaan puhetta David Lynchistä. Mukana on useita Tupla Huippujen salaisuudet -ryhmän jäseniä.
Elämä on kuin Twin Peaks: kauheasti hahmoja, piinaava tunnelma ja samalla syvä kiitollisuus siitä, että saat kokea kaiken tämän, vaikka mitään et tajua.”
