Maaliskuun 18. päivänä, kun Työväenyhdistyksen kuoronjohtaja Väinö Pesola istuu henkevässä seurassa helsinkiläiskahvilassa, kuoronjohtaja Heikki Klemetti näkee nälkää piilossa ullakolla. #musiikinkevät1918
Helsingin Työväenyhdistyksen kuoronjohtaja, Työmies-lehden musiikkiarvostelija ja säveltäjä Väinö Pesola tapasi istua kahviloissa ja nauttia ateriansa kansanruokaloissa. Hän kirjoitti päiväkirjaansa muista ruokavieraista ja kehui mm. hienostunutta seuruetta, jonka kanssa osui samaan pöytään. Samalla Pesola ei voinut olla muistelematta kuoronjohtaja Heikki Klemettiä ja tämän ikävää käytöstä.
Toisin kuin Pesola, Klemetti ei punaisen Kansanvaltuuskunnan aikaan aterioinut julkisilla paikoilla – jos aterioi lainkaan - vaan piileskeli kotonaan Unioninkatu 6:n ullakkokerroksessa rautaoven takana.
Muistelmissaan Klemetti on kertonut kevättalvesta 1918: ”Mutta tiedänkö minä mitään itse sodasta? Mitäpä sellaisen tiedosta, joka koko sodan ajan oli rautaoven takana Unioninkadun 6:n ullakolla. Siellä oli näet asuntoni, entisessä Louis Sparren ateljeessa, joka todella oli tavallisen ullakolle johtavan rautaoven takana.”
Klemetti pelästyi erään tuttavan näkemää unta, jossa hänet muka tuotiin haavoittuneena ja kovissa tuskissa sairaalaan. ”Ja niin minä jäin vapaaehtoiseen vankeuteen. Suljin rautaoven ja ilmoittelin tutuille, että vain määrätyin merkein pääsisi sisälle. Käväisin silloin tällöin ulkona illalla pimeässä.”
Klemetti pelkäsi punakaartin etsivän nimenomaan häntä, ja syynä pelkoon oli hänen 9. marraskuuta 1917 Ostrobotnialla pitämänsä puhe. Pohjalaisten osakuntien Porthan-juhlassa kuoronjohtaja oli ilmoittanut, että väkivaltaa vastaan on taisteltava asein ja ehdotti P.P.P. -nimisen sotilasjoukkueen perustamista. Kirjaimet tarkoittivat ”pohjalaisten-puolustus-pataljoonaa”, mutta niiden toinen merkitys oli ”piru-perii-punikin.”
Sysäyksen Klemetin puheelle oli antanut kesken juhlaa levinnyt huhu, jonka mukaan venäläiset ja punaiset olivat aloittaneet rankaisuretken Itä-Suomessa. Vain pari päivää aikaisemmin bolshevikkimatruusit olivat murhanneet Mommilassa Suomen rikkaimman miehen, maanviljelysneuvos Alfred Kordelinin.
Kevättalvella 1918 punakaartilaiset kävivät toistuvasti jyskyttämässä kiväärinperällä Klemetin kotiovea, mutta kun mitään ei kuulunut, poistuivat he lopulta paikalta. Rautaoven luultiin vievän vain ullakkotiloihin.
Vasta huhtikuun puolivälissä, kun saksalaiset valtasivat Helsingin, ja taistelut riehuivat kaupungilla, Klemetti uskalsi kurkistaa ulos porttikäytävästä Tähtitorninmäelle.
Sekä Heikki Klemetti että hänen Armi-rouvansa nälkiintyivät pahasti piilotellessaan punaisen vallan aikana. Klemetti kertoi, ettei hän nähnyt voileipää neljään kuukauteen, ja että hän sai akanoista ja ruumenista vatsahaavan, josta kärsi seuraavat kymmenen vuotta.
Maaliskuun puolivälissä Väinö Pesola kirjoittaa päiväkirjaansa...
”Pikkupiirteitä punaisesta mielivallasta. Todella sivistyneessä seurassa. Kuva Veliniltä.
Viime päivinä ei ole päässyt "Eläviin kuvin” musiikkijanoaan sammuttamaan. Punaisen vallan rahan kaipuu on pannut niille pakkoveron. Kun eivät kuvat ole suostuneet lisärasitukseen, ovat ne sulkeneet ovensa.
Eräänä päivänä kerrottiin Fazerilla, että punakaarti tulee valtaamaan kahvilan. Se jäi, mutta sen sijaan kaarti ilman muuta otti Aikalan kahvilan. Sinne pääsee nyt jonkunlaisilla jäsenkorteilla. Kahvilaa käyttää kaarti nyt rahalypsylehmänään. Vähän on näkynyt siellä istuneen lypsettäviä.
Kovaa mielenkuohua on minussa usein herättänyt ”hallitusmiesten” vinha automobiileilla ajo kaduilla. Kun porvarillisen komennon aikana autot joskus kulkivat liika lujaa ja tapahtui pikkuonnettomuuksia, oli Työmies haljeta haukkumisesta. Nyt se puhuu hymysuin villistä yöstä: hallitusmiehillä on kiire. Vain perin vähäinen katuliikenne selittää, ettei onnettomuuksia tapahdu enemmän tai kukapa sen tietää, mitä tapahtuu, kun ei ole yhtään uutislehteä.
Tämäkin pikkupiirre antaa esimaun siitä, mihin mielivaltaan voitaisiin joutua, jos bolshevismi voittaisi. Ei, hyvän asian pitää saada kunnollisemmat asianajajat!
Jouduin eräänä päivänä kahvila Esplanadiin toht. K:n miellyttävän tutun kanssa. Seuraan tulivat pian tohtorit K-i, J-i ja maist. I V.-ga. Huomiotani herätti heti seurueen hieno keskustelutyyli ja perin hienotunteinen suhtautuminen kaikkiin läsnä oleviin.
Useinhan saa seurassa, kahvipöydässä jne. kiusaantua siitä, että keskustelijat rikkovat kohteliaisuuden sääntöjä kohdistamalla huomionsa esim. vain yhteen läsnäolijaan. Tämä voi riippua asianomaisen suuremmista sympatioista, paremmasta tuttavuudesta toista kohtaan. Mutta usein huomaa myös nousukasluonteiden panevan erikoisen huomion juuri tittelillisiin henkilöihin tai muuten antavat huomata tekevänsä eron ”etevän” ja ”ei-etevän” välillä. Tällaisia ovat esim. Klemetti (oikea nousukkaanpuolisivistyneen tyyppi), Väisänen, Vilho-veljeni jne.
Mainittu seurue ei tehnyt yhtään tällaista virhettä. Jokainen keskustelija keskitti tiedonantonsa kaikille ja vaikka minä olin ”vain ylioppilas” tohtorien ja maisterien joukossa, ei minun tarvinnut sitä saada huomata. Tällainen joukko on todellisen suomalaisen sivistyneistön mallipienoiskuva!
Uskallan tässä asiassa heittää syytöksiä muihin, koska itse pyrin olemaan tasapuolinen. Löydän henkilöissä vain ihmisen ja asiankin koetan keskustella sen mukaan. Suuret anti- ja sympatiat kyllä usein tekevät tämän vaikeaksi, mutta ihminenhän on kehityksen alainen.
Tässä yhteydessä tulee mieleen Maskun Hessler-rukka. Häntä miltei naurettiin, pilkattiin, ei kohdeltu vertaisena – olihan hän deekis-ylioppilas. Harva tiesi – eihän kukaan sitä tahtonutkaan tietää – että mies on itse hyvyys, että hänellä on paljon kaunista, kunnioitettavia luonteenpiirteitä. Minä seurustelin hänen kanssaan paljon, puolustelin häntä ja mikä kuvaavaa, ihmeteltiin, että seurustelin hänen kanssaan. Niin kaukana on sydämen tosisivistys meidän ”sivistyneen” kansamme nuorisosta!
Ruokapaikoilla, varsinkin tällaisilla pienillä ja kotoisilla kuin Velin ja sen vierailla, on oma erikoinen viehätyksensä, siksi Velinistä pari lausetta.
Omistajaneiti on noin 40-vuotias hermostuneen näköinen vanhapiika. Hän on hermostunut tietysti nykyisen vaikean ruuansaannin takia, mutta pääsyy lienee se, että hän miltei yksistään pitää huolen kaikesta. Hän ottaa maksut ja kupongit, hän tuo lautaset, ruuat sisään, hän ottaa uudet ruokavieraat ja tietysti hommaa ruuan. Hänellä on totisesti liian paljon työtä, kun ruokavieraita on aina sataan henkeen, ja joukossa sellaisiakin, joissa on kova komentamisen henki, vaikka kaikkien pitäisi nähdä, että hänellä on ainainen hermostuttava hoppu.
Noin satakunta ruokavierasta ovat kaupungin porvaristoköyhälistöä, ruokapaikka on nykyään halvin koko Helsingissä. Sivistystaso on korkea, miltei kaikilla tuntuu olevan ylioppilassivistys. Tittelitkin vaihtelevat professorista tavalliseen konttoriylioppilaaseen asti. Tietysti on joukossa myös vain 5 luokkaa käyneitä konttori-, pankki- liikeyritys-neitosia.
Professoreja edustaa E. Niemi, meidän puolen Käkölän talonpoikia vasta leivottu kansanrunouden professori punaisine nenineen, sankalasisilmineen ja sarkapukuineen. Jollei hänellä olisi sankalaseja, olisi hän kuin ilmetty rusthollari, ja olenpa varma siitä, että harva häntä ”punanenineenkään” professorina pitää. Hänen seurassaan on pirteä poikasensa, joka hienonnäköisenä, kohteliaana 14-vuotiaana koululaisena näkyy voittaneen kaikkien vierasten sympatiat.
Tohtoreja en tiedä joukossa löytyvän, mutta sitä enemmän maistereita. Maisteri, neiti Sundström Turusta on pieni, aina likaisen näköinen vanhapiika, joka keskustelee epämiellyttävästi ja ainakin Vilhon mukaan syö paljon.
Myös veljeni ”arvokkaine” käyntitapoineen ja harkittuine liikkeineen ja puhetapoineen kuuluu maistereihin. Muitakin lienee, vaikka en nyt muista, myös moni tuntemattomista voi olla tittelillinen. Lääket. kandidaatteja oli ainakin pitkäkurkkuinen, ruotsalaishenkinen Y.L:n Palmén. Insinööri ja arkkitehtiväkeä, jollei valmiita, niin ainakin valmistumassa olevia on monta, etupäässä ylioppilaita.
Aivan valmistumassa oleviin kuuluu ent. bolagistini valvoneen ja ”eläneen” näköinen Åhlberg, sivistynyt, perin miellyttävä Y. L:n Sourander ja allekirjoittanut ”keski-ikäinen mies”, kuten eräs neiti oli kertonut.
Erityisen joukkueen muodostavat ”taiteilijat” eli muutamat musiikkiopistolaiset. Huomiota herättävin on eräs perin rumanaamainen nainen, jolla on keritty tukka ja pullean pyöreä vartalo. Hän on luultavasti ”laulajattaren” alku. Sisarensa on jonkun verran siistimmän näköinen, aina valmis shokeeraamaan ja pieneen silmäpeliin. Seuranaan on tavallisesti kaljupää nuorukainen, kai laulajaksi aikova, mutta päättäen puheäänensä sameasta soinnista ei hänestä sitä koskaan tule. Joukkue käyttää sanoja mie, sie jne. joten intressini ”ammattitovereita” kohtaan on sangen pieni.
Ruokavieraista on pääjoukko naisia – vanhoja piikoja. Poikkeuksetta nuoremmat ja kauniimmat ovat kihloissa tai flaksailevat. Edellisiä on eräs lampaan näköinen punaposkinen neiti I, jälkimmäisiä ”maailmandaami” Huskvarnan kassaneiti H., suuri maskis- ja tanssijaishyppijä.
Vanhat piiat kaikki ovat ilkeän ja happamen näköisiä, narisevat ruuasta, ovat toisilleen epäkohteliaita, panevat kohta suunsa maireeseen, jos joku vanhempi ”mies” kuten esim. minä olen heitä kohtaan tavallista kohteliaampi. Kovin kuivaa joukkoa!
Pöytätavoissa on suuri kirjavuus. Toiset kuorivat perunansa ”vanhalla”, toiset, tietysti ainakin naiset uudella tavalla, toiset syövät kahvelilla, toiset veitsellä, näinpä erään nuorukaisen kerran pitävän kahvelista kiinni kuin sontatalikosta. Yleinen syömätaso näkyy olevan koko korkealla, ei esim. kuulu kovaäänistä syömistä. Myös kovaääninen keskustelu pöydässä on harvinaista. Suuressa pöydässä pidetään mahdollisuuden mukaan myös huoli toisesta.
Pikkukaupunkilaistapoihin kuuluu se, että ruokailijat näyttävän olevan kovin uteliaita toisten puheista. Tämä voi johtua myös ajan jännittävyydestä. Tyypillisempää on se, että useimmat puhuvat neideille ruotsia, vaikka neiti on supisuomalainen samoin kuin usein itse puhujat. Onpa siellä myös 3 Arpiaista, joitten keskustelukieli on ruotsi. Mitähän sekulia tämäkin joukko.
Sivistyneistön tunnusmerkkinä joukossa on harvinainen oikeudenmukaisuus. Kun perin ahtaitten tilojen takia usein joutuu odottamaan, olen huomannut tässä aivan yleistä huomaavaisuutta, kauimmin odottaneet ensin pöytään. Aivan ihailtavaa oikeamielisyyttä osaa myös neiti noudattaa ruokaa jakaessaan! Tämä siis tästä."
Seuraa Väinö Pesolan päiväkirjaa keväällä 1918 ja lue mitä hän kirjoittaa seuraavaksi 19. maaliskuuta.
Lähteet
Pesola, Väinö: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Kansalliskirjasto.
Wikipedia: Väinö Pesola.
Klemetti, Heikki: Maailman mylläkässä. WSOY. Porvoo 1949.
Virrankoski, Pentti: Heikki Klemetti. Elämäntyö ja henkilökuva. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hämeenlinna 2004.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
