Mitä tapahtuu ihmiselle, joka katsoo muutaman kuukauden sisällä kaikki Twin Peaks -tuotantokaudet, kuusi David Lynchin pitkää elokuvaa, useita hänen lyhytelokuviaan ja pari Lynch-aiheista dokumenttia kaupan päälle?
Sain tietää viime kesänä, että seuraavan Teeman elokuvafestivaalin päätähtenä on David Lynch. Ennen varsinaista festivaalituotannon käynnistymistä minulla oli muutamia kuukausia aikaa ja päätin tutustua Lynchin tuotantoon. Olin aikoinaan nähnyt Blue Velvetin tuoreeltaan, silloin tulin elokuvateatterista ulos hämmentyneenä ja ehkä ahdistuneenakin. Twin Peaks -sarjaa yritin katsoa 1990-luvulla, mutta se oli minulle liian pelottava. Sen verran sitä kuitenkin seurasin, että aina kun mainittiin sanat Twin Peaks, suussa alkoi maistua donitsi ja teki mieli hyvää kahvia.
Pidin isona puutteena, että en oikeastaan tuntenut Lynchin tuotantoa kunnolla. Päätin korjata asian.
Katsoin ensimmäisenä dokumentin David Lynch: The Art Life, joka kuvaa Lynchin työtä kuvataiteilijana ja on myös Teeman elokuvafestivaalin ohjelmistossa. Olin lumoutunut. En ehkä tiennyt tai olin ainakin unohtanut, että Lynch opiskeli ensin kuvataiteita ja siirtyi animaation kautta elokuvaan. Katselin Lynchin työskentelyä ja kuuntelin hänen omaperäistä, kiehtovaa tapaansa kertoa tarinoita.
Lynch kuvailee oivallustaan nuorena taideopiskelijana “kun saa vain juoda kahvia ja maalata, se uskomaton onni kun saa työskennellä niin ja elää sellaista elämää”. Minä kaivoin taidekouluaikaiset, unohduksissa olleet piirustusvälineet kaapista. Minäkin halusin tehdä jotain käsilläni, juoda kahvia ja puuhastella työhuoneessani.
Siirryin katsomaan Twin Peaksiä. Se oli edelleen pelottava. Ensimmäinen tuotantokausi oli koukuttava, toinen osittain jopa puuduttava, kolmas outoudessaan aseistariisuva. Ihailin kolmannen kauden irtonaisuutta ja röyhkeyttä, jolla katsojat jätetään juonenpätkien päihin ihmettelemään, mitä oikein tapahtui.
Löysin itselleni sopivan katselurytmin, annostelun: ei liian myöhään illalla, mieluiten vain yksi osa kerrallaan. Jos intouduin ahmimaan, nukuin huonosti ja näin painajaisia. Koska edelleen paikoitellen pelotti, sallin itseni katsoa pahimpia kohtia ilman ääntä. Se on harmi, sillä Lynchin äänimaailmat ovat kekseliäitä, omaa luokkaansa.
Seuraavaksi katseluvuorossa oli Eraserhead, Lynchin ensimmäinen pitkä elokuva. Tiesin, että se olisi yksi tulevan festivaalin pääelokuvia ja mahdollisesti myös festivaalin visuaalisen ilmeen lähtökohta.
Elokuvan tekeminen oli kestänyt rahoitusvaikeuksien takia vuosia, ja Lynch oli harkinnut sen loppuunsaattamista animaationa. Ajatus oli hykerryttävä. Tässä valmistuneessakin elokuvassa on animoituja osia: kananpoika liikuttelee siiventynkiään lautasella, mutanttivauva itkee ja kuolaa, päähenkilön irronnut pää kierii lattialla. Kaikessa on jotakin sympaattista, vaikka samalla vastenmielistä.
Päätin kokeilla Eraserhead-hahmojen muovailua. Ajatuksena oli tehdä pienet jääkaappimagneetit Henry Spenceristä, Patteri-Ladysta ja vauvasta. Jääkaappimagneetti tuntui sopivan banaalilta ja järjettömältä. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, voidaanko niitä käyttää jossakin. Katsojakilpailujen palkintoina, ehkä?
Joulun alla, kun muut leipoivat piparkakkuja, minä tupeerasin Henry Spencerin tukkaa, muotoilin Patteri-Ladylle poskia ja raastoin pyyhekumia. Puuhastellessani näiden pikku hahmojen kanssa tunsin olevani Lynchin innoittamalla tiellä. Muistelin The Art Life -dokumenttia, jossa Lynch muovailee, liimailee ja maalailee.
Saatoin olla ehkä jotenkin uppoutunut aiheeseen. Samoihin aikoihin tekemissäni joulukorteissa oli kuulemma “outo tunnelma”. “Liikaa Lynchiä”, arvelivat hieman huolestuneet ystävät.
Askartelumassa käyttäytyi arvaamattomasti. Yritin saada hahmoihin tunnistettavuutta, vaikkakin tyylitellysti. Kuivuessaan massa kuitenkin kutistui. Yön aikana Henry Spencerin hahmo oli muuttunut toiseksi! (Todennäköisesti samalla kuului matalaa jylinää, sähköistä sirinää ja salamaniskuja.) Silmiin oli kuitenkin jäänyt Henryn hämmennys ja hätäännys.
Päätin käyttää kasvoista vain yläosaa, silmiä ja pörröistä tukkaa. Hahmon päässä soi typografisesti muotoiltuna naiivi melodia In Heaven Everything is Fine – ainoa ajatus, joka lohduttaa onnetonta Henryä.
Ensimmäiset painotuotteet olivat lähdössä eteenpäin samalla viikolla, kun kuvasimme Festivaalipuheita. Studioon saapui mahtavia Lynch-faneja kertomaan kokemuksistaan. Oli upeaa kuunnella heidän analyysejään, hauskoja anekdootteja ja takaperin puhumista. Lynch on ehtymätön aihe ja yhteinen innostus täytti kuvauspäivät.
Lavasteemme oli onnistunut, ja tajusin, että myös painotuotteissa tulee näkyä punainen verho. Verho on Lynchin tuotannoissa usein toistuva elementti (kuten sähkö, savu, puhelimet ja paiseet!), jonka kautta siirrytään toisiin todellisuuksiin.
Taivaallinen Patteri-Lady poskineen päätyi postikorttiin. Sideharsoon kapaloitu mutanttivauva oli näistä kolmesta ehkä onnistunein, mutta se ei puhutellut tuottajaa. Ymmärrän häntä.
Jos tekisin listaa suosikkielokuvistani, monikaan Lynchin elokuva ei pääsisi listalle. Mutta jos tekisin listaa inspiroivista ohjaajista, listan kärkipaikoilla olisi David Lynch. Ihailen hänen kykyään luoda tunnelmaa, rakentaa hahmoja, yhdistää pimeyttä ja huumoria. Pidän myös hänen tavastaan puhua töistään. Lynch kieltäytyy ehdottomasti selittämästä elokuviaan, mutta hän kuvailee luovaa prosessiaan ja työskentelytapojaan kiehtovalla tavalla. Intuitio ohjaa hänen työtään.
Juuri tällä hetkellä tuntuu, että emme enää koskaan voi löytää Teeman elokuvafestivaalille näin innostavaa, monipuolista ja moniselitteistä päätähteä.
Kirjoittaja on graafinen suunnittelija ja Teeman elokuvafestivaalin Art Director.
Minulle jokainen elokuva, jokainen projekti, on kokeilu.”
