Maaliskuun 18.-21. päivinä Martti Johannes Siirala miettii jo, olisiko rautatien rakentaminen punavangeille sopivaa hyödyllistä työtä, sitten kun sota on ohi. #musiikinkevät1918
Samaan aikaan kun uutiset punaisten tappioista esim. Vilppulassa kantautuivat Helsinkiin, punakaarti jatkoi kaupungissa kotitarkastuksia, pidätyksiä ja kuulusteluja. Saksalaisten ja valkoisten etenemistä odottava nuori lääkäri Martti Johannes Siirala pohti päiväkirjassaan jo tulevien punavankien työllistämistä.
Siiralan Katajanokalla Luotsikadulla asuvaan nuoreen perheeseen kuuluivat puoliso Siiri, reilun kuukauden ikäinen Airi-vauva ja palvelijatar Edith.
"Saksalaisista ei kuulu ei niin mitään. Minne lienevät häipyneetkin.
Tänään oli kotitarkastus vastapäätä meitä olevan herrasväki Segersvenin luona. Mieshän istuu vankina realilyseolla hänkin jouduttuaan Kirkkonummella satimeen. Nyt veivät rouvan kuulusteltavakseen. Saahan nähdä kauanko pitävät.
Taas olivat muutama minuutti sitten Segersvenillä kopeloimassa ja etsiskelemässä minkä vain ennättivät. Aikamoinen höly kuului viereisestä huoneesta hyvän aikaa. Ja lopulta kämpi sieltä kolme miestä tyhjin käsin pois. Sensijaan veivät tästä vastapäätä kolme naishenkilöä kuulusteltavaksi.
Alkaa siis taas oikein monipuolinen ajojahti. Eivätköhän kohta taasen sulkene osakuntataloakin. Tänä iltana aion sieltä ottaa osakuntamme lipun talteen.
Tuntuu minusta näet siltä kuin alkaisi jälleen ukkospilviä taivaanrannalle kerääntyä. Eilen on muun muassa vangittu kolme nuorukaista, joista yksi ainakin oli polyteekkari ja tunnettu valkokaartilaisten plutoonapäällikkö, juuri silloin, kun he olivat aseitten ostohommissa. Elävätkö he vielä, vai joko heidät on ammuttu, sitä en tiedä. Riippuu tietysti siitä, missä määrin löytyi tai löytyy selviä ja sitovia todistuksia miehiä vastaan. Sääli hukkaan menneitä toiveita ja ennen aikojaan katkaistua elämän lankaa.
Nyt täytyy keskeyttää ja mennä Airia tyynnyttelemään. Se tuntuu vikisevän sydämensä pohjasta. Siiri on näet vetämässä lakanoita Edithin kanssa. Äskettäin oli meillä pyykki.
Naistautien osastolla sujuvat työni pikkuhiljalleen. Ruokailuaikoina ja iltaisin siellä pohditaan päivän kysymyksiä. Sundwall on ylen onnellinen ja innoissaan, kun hänen väitteensä Vilppulan saartoyrityksen onnistumisesta osoittautui kuin osoittautuikin todeksi. Ja täällä Helsingissä huhutaan nyt, että satimeen, paitsi tykistön päävoimia olisi jäänyt noin 8000 punaista. Jopa on joku viisas tiennyt kertoa niinkin suuresta saaliista kuin 15 000 miehestä. Se nyt kyllä on jaarittelua, mutta tappio ja oikein kunnollinen tämä Orivedelle ja sieltäkin edelleen kujanjuoksussa perääntyminen ehdottomasti on.
Odotetaanpa millainen sen moraalinen vaikutus on ja milloin se rupeaa tuntumaan. Vielä eivät tietystikään punaiset rupea huutamaan: "Vallankumous on vaarassa", sellaisen hätähuudon kajauttaminen olisi tietysti tyhmyys tällä haavaa. Mutta jos viikon parin perästä Tampere alkaa joutua vaaraan, silloin kai lopultakin housut rupeavat tutisemaan.
Kunhan valkoiset vaan eivät innoissaan rupeaisi kovin sisukkaasti etenemään ja innoissaan tekisi erehdyksiä vuorostaan.
Nyt nousee kysymys: Mihin työhön ovat vangit pistettävät? Sillä samalla tavoin toimettomina kuin Kirkkonummen suojeluskunnan jäseniä nykyisin täällä kai puolipakosta pidetään, eivät valkoiset tietenkään punaisia alueellaan rupea suvaitsemaan. Esim. rautatietöihin Ylivieskaan voitaisiin miehet mainiosti lähettää tai muuhun sellaiseen hyödylliseen hommaan. Jonkun johtajan kai teloittavat.
Tästä meidän vierestämme eivät punaiset tarkastaessaan ole aseita löytäneet, mutta sen sijaan kyllä elintarvekätköjä. Se kalkutus ja knaputtaminen, mitä vuoden aivan alussa viereisestä huoneesta iltamyöhisin kuulin, merkitsi kuin merkitsikin siis seinän umpeen tapetoimista ja ruokavarojen piiloon panemista.
Aloittaessani näille arkeille kirjoittamisen, valitsin tavallista parempaa paperia toivossa saada niille kirjoittaa jo koko sisäisen sodan loppunäytelmän. Se toivo petti. Täytyy kuin täytyykin kärsivällisesti alistua odottamaan vielä hyvinkin pitkä aika, jonka kuluessa punaiset täällä Helsingissä ehtivät vielä tehdä jos jonkinlaisia tyhmyyksiä. Mutta jo yksin valkokaartin viimeviikkoisten saavutusten mainitsemisen takia on parahinkin paperi liian huonoa.
Vapautuksen aika tuntuu niitten avulla lähestyneen suunnattoman paljon. Tuntuu herkimpinä hetkinä jo miltei siltä kuin tuntisi keväisen tuulahduksen. Kun vaan ei väliin pääsisi takatalvea tulemaan.
Ratakadun poliisilaitoksen siivoojattaren kautta olen saanut myös tietää erään tragikoomillisen episodin. Sanotun poliisiaseman putkaan tuotiin eräs Saksassa insinööri sekä lentäjän tutkinnot suorittanut mies Mikkola.
Kun sitten saksalainen albatrossi täällä näyttäytyi, ryhtyivät punaiset kehoittamaan vankiaan puoleksi hyvällä, puoleksi pahalla tulemaan heidän palvelukseensa ja ryhtymään lento-opetuksen antamiseen.
Mikkola oli lopulta asiaan suostuvinaan. Harjoitukset alkoivat. Käytettävissä oli kaikkiaan kolme konetta. Näinä parina päivänä, jolloin täällä ryssäläisen lentokoneen näin, oli Mikkola kuulemma juuri ollut koelennolla joku punainen matkassaan.
Eräänä päivänä pimitti herrasmies Mikkola huomaamatta kaasuttajat kahdesta lentokoneesta, läksi sitten taasen eräs punainen oppilaansa muassaan koelentoa suorittamaan eikä ole sen koommin antanut myöhemmistä vaiheistaan tietoja.
Uusia kaasuttajia tänne jääneisiin lentokoneisiin saa vain ranskalaisilta. Se on vielä sangen ikävä pykälä tässä muutoinkin nolossa jutussa.
Minne Mikkola pimisi, sitä emme tiedä. Rääveliinkö vai Mannerheimin luo vaiko mahdollisesti Suomenlahden railoihin tai jäälle? Ehkäpä joskus maailmassa siihenkin vielä selvyys tulee."
Kirjoittaja
Keväällä 1918 Martti Johannes Siirala (1889–1948) oli 29-vuotias lääkäri. Hän oli suojeluskuntalainen, muttei pojanpoikansa Seppo Siiralan mukaan osallistunut sotatoimiin. Loppukeväällä hän toimi mm. Suomenlinnan vankileirin lääkärinä. Myöhemmin Siirala erikoistui lääkärinurallaan synnytysoppiin ja opetti mm. Kätilöopistolla.
Hänen pojastaan Martti Olavi Siiralasta (1922-2008) tuli myös lääkäri ja tunnettu psykiatri. Sen sijaan pojanpojista tuli muusikoita; Seposta kitarataiteilija ja Jussista pianotaiteilija – ja pojanpojanpojasta Antti Siiralasta kansainvälinen pianotaiteilija.
Myös Siiralan Airi-tyttären tyttärenpojasta tuli tunnettu kansainvälinen muusikko, Tuomas Holopainen on sinfonista metallia soittavan Nightwish-yhtyeen keulahahmo.
Seuraa nuoren helsinkiläisen lääkärin Martti Johannes Siiralan päiväkirjaa keväällä 1918. Lue myös Realilyseolla vankina olevan säveltäjä Aarre Merikannon kirjeitä kotiväelle.
Lähteet
Siirala, Martti Johannes: Päiväkirja 1918. Käsikirjoitus. Seppo Siiralan arkisto.
Linkit
Ylen verkkoartikkelikokoelma Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918?
